Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan
Louisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas
Arkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa
St. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!
Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset
matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana
toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka
ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta
ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut -- kuinka voisikaan olla
ikävä, kun on matkalla! --
Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin
makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin
sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies
siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.
"Mutta hänen täytyy olla sairas."
"Hyvin mahdollista -- en tiedä -- minusta näyttää, että hän tekeytyy
kipeäksi."
"Miksi niin luulette?"
"No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta
sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."
"Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"
"Silloinkin."
Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.
"Mikä on miehen nimi?"
"Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa."
"Onko hänessä muuta merkillistä?"
"Ei -- kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa
lukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää
ensin, kuka oven takana on."
"Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa -- ettekö voi
avata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta -- --"
"Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven
taakse."
Tom mietti hetkisen.
"Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä
hänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria."
Tarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut
mitään sitä vastaan.
"Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta", sanoi Tom. Ja aivan oikein,
seuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat
sisään.
Tom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä
ja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli
paljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään
vääriä johtopäätöksiä. "Voinhan odottaa", ajattelin enkä antanut uneni
häiriytyä.
Kun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi
meidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus
-- kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa
kahvivehkeet.
"Herranen aika -- Jupiter Dunlap -- miten te olette täällä?" huudahti
Tom.
Tietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei
olisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan
kalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi
puhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.
Hetkisen kuluttua hän sanoi: "En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta
nimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne,
tahdon ilmoittaa teille, kuka olen."
"Me emme hiisku kellekään mitään", huudahti Tom; "mutta jos ette ole
Jupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne."
"Kuinka niin?"
"Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette
hänen kaksoisveljensä Jack."
"Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät
kumpaisenkin?"
Nyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä
setä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen
sukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan
avomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että "hän oli aina ollut
vetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun
pysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista
ja -- --"
Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet
sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta
kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.
Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen
sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten
ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä
vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli
riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi
ääneensä nauraa.
"Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan
entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole
kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"
"Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan
teidän nimenne kerran."
"Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"
"Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."
"Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.
"Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."
"Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan
sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte
suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua
kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä
raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä
missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille
kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että
olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"
Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä
kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään
syleillyt ja suudellut meitä.
Puhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen
matkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme
selkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän
kokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat
viikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei
olisi tuntenut häntä.
"Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?" kysyi hän.
"Ette", sanoi Tom, "ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä
tukka."
"Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace
säilyttävät salaisuuteni, ja voin asua heidän luonaan vieraana, ilman
että naapurit rupeavat epäilemään. Mitä arvelette suunnitelmastani?"
Tom ajatteli hetkisen, sitte hän sanoi:
"Huck ja minä, me emme tietysti hiisku sanaakaan, mutta jos ette itse
ole vaiti, olette vaarassa tulla tunnetuksi. Ihmiset huomaisivat,
että teidän äänenne sointi on sama kuin Jupiterin, ja silloin he ehkä
muistavat kaksoisveljen, jonka he ovat luulleet kuolleeksi ja joka on
voinut koko ajan piileksiä väärän nimen turvissa."
"Tuhat tulimmaista, oletpa sinä viisas!" huudahti hän. "Mutta oikeassa
sinä olet. Minun täytyy tekeytyä kuuromykäksi, niin pian kuin joku
naapuri tulee lähelleni. Olisipa ollut kaunista, jos en olisi sitä
hoksannut. Mutta enhän oikeastaan aikonut kotia, vaan yleensä johonkin
paikkaan, jossa olisin turvassa pojilta, jotka vainoavat minua. Sitte
aioin ottaa silmälasit ja parran ja myös toiset vaatteet ja --"
Samassa hän juoksi ovelle, painoi korvansa siihen ja kuunteli. Hän oli
käynyt kalpeaksi ja hengitti nopeaan.
"Kuului siltä, kuin olisi viritetty pyssyn hanaa", kuiskasi hän. "Herra
Jumala, on tämäkin elämää!" Raukeana ja voimatonna hän vaipui tuolille
ja pyyhki hikeä otsaltaan.