Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan
neekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu
kahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja
lauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas
sai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän
ja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi
tullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika,
ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee,
tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka
maleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä
tiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain
korkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri
Mississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu
usvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin
hautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta
näillä maailman murheilla olisi loppunsa.
Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi.
Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä,
ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän
iankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä
jotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen
ihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, -- niin, sitä tekisi mieli.
Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on
iloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.
No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua.
Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa
ja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena
eikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli
masennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona
kiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje
kädessä.
"Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä
Arkansasiin -- täti Sally kaipaa sinua."
Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin
että Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi;
mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua
sanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan
tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen
käsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten
iloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun
pillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja
vihdoin hyvin levollisena sanoi:
"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla
puhettakaan!" -- Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!
Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta
röyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin
sanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja
kuiskata hänelle:
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen
ja tallata sitä jaloillasi?"
Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn",
murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne
vaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä --
pelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän
peruuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen
kanssaan on meneteltävä."
No, mitään sellaista ei olisi minun päähäni pälkähtänytkään; mutta
Tom oli oikeassa, kuten aina. Ensi luokan ovelapää eikä milloinkaan
neuvoton -- sellainen ei niin pian häkelly! Nyt oli täti Polly
tointunut kauhustaan, ja sitten se alkoi:
"Vai niin -- eikö siitä voi olla puhettakaan? Onko kuultu kummempaa!
Ja sen sanot minulle suoraan vasten naamaa? -- Paikalla menet ylös ja
pakkaat hynttyysi. Ei sanaakaan enää, sen sanon -- muuten tulee keppiä!"
Hän antoi hänelle vielä luunapin sormustimellaan, kun me kumarruimme
ja kiidimme nopeasti hänen ohitsensa. Tom alkoi ulista ja me juoksimme
portaita ylös. Ylhäällä huoneessaan hän lankesi kaulaani ja oli kuin
hulluna ilosta, kun pääsi matkalle.
"Hän katuu piankin, että on päästänyt minut lähtemään", sanoi hän.
"Mutta nyt hänellä ei ole mitään muuta neuvoa eikä hän voi enää sitä
peruuttaa, siihen hän on liian ylpeä."
Kymmenessä minuutissa Tom oli pakannut tavaransa, paitsi mitä hänen
tätinsä ja Mary aikoivat antaa mukaan; sitten hän odotti vielä kymmenen
minuuttia, että täti Pollyn viha lauhtuisi ja hän tulisi taas lempeäksi
ja ystävälliseksi.
"Kun hän on vain puoleksi suutuksissaan", sanoi hän, "tarvitsee hän
kymmenen minuuttia leppyäkseen; mutta jos olen saattanut hänet vallan
raivoon, silloin menee kaksikymmentä minuuttia, ja nyt on tapaus
sellainen."
Nyt menimme nopeasti alas, koska paloimme uteliaisuudesta saada kuulla,
mitä täti Sally oikeastaan oli kirjoittanut. Kirje oli täti Pollyn
helmassa, ja hän istui siinä aivan ajatuksiinsa vaipuneena. Kun olimme
istuutuneet, sanoi hän:
"Sukulaisemme siellä etelässä ovat sangen huolissaan; he toivovat,
että te ilahuttaisitte heitä, sinä ja Huck Finn, ja olisitte heille
lohdutuksena. No, te kaksi olette juuri kauniita lohduttajia! -- Asia
on nimittäin seuraavasti: Eräs heidän naapurinsa, Brace Dunlap, pyysi
kolme kuukautta sitten heidän Bennynsä kättä. He vitkailivat kauan,
ennenkuin antoivat vastauksen, ja selittivät vihdoin hänelle suoraan,
ettei naimiskaupasta voinut tulla mitään. Siitä hän pahastui kovin,
ja nyt he ovat siitä huolissaan. Minusta näyttää, etteivät he tahdo
kokonaan rikkoa naapurivälejä, sillä häntä lepyttääkseen he ovat
ottaneet hänen tyhjäntoimittajan veljensä palvelukseensa farmille,
vaikka heidän varansa tuskin sallivat sitä ja tuo ihminen oikeastaan on
vain tiellä. Keitä ovat sitte nuo Dunlapit?"
"He asuvat noin mailin päässä setä Silasin maatilalta, täti -- kaikki
farmit sielläpäin ovat yhtä etäällä toisistaan. Brace Dunlap on paljoa
rikkaampi kuin toiset naapurit ja hänellä on koko joukko neekereitä.
Hän on lapseton leskimies, kuusineljättä vuotta vanha, hyvin ylpeä
ja kopea, niin että koko maailma ryömii hänen edessään. Luultavasti
hän on ajatellut, että hänen tarvitsee vain kolkuttaa jonkun tytön
ovelle, saadakseen hänet vaimokseen; hän hämmästyi kai aikalailla,
kun ei voinut saada Bennyä. Bennyllä on ikävuosia vain puolet siitä
kuin hänellä ja hän on herttaisin, viehättävin -- no, tunnethan
itsekin Bennyn. Minun käy vain sääliksi vanha setä Silas parka, jonka
täytyy elää mahdollisimman niukasti ja ottaa palvelukseensa sellainen
vetelys kuin Jupiter Dunlap, vain tehdäkseen hänen kopealle veljelleen
mieliksi."
"Onpa sekin nimi -- Jupiter! Mistä hän on sen saanut?"
"Se on vain haukkumanimi; mikä hänen oikea nimensä on, sitä
tuskin tiennee enää kukaan. Häntä on kutsuttu sillä nimellä jo
kaksikymmentäseitsemän vuotta, siitä pitäin, kun hän ensi kerran
kävi uimassa. Silloin näki koulumestari, että hänellä oli vasemmassa
reidessä polven yläpuolella kymmenpennisen kokoinen pyöreä, ruskea
merkki ja sen ympärillä neljä pienempää merkkiä, ja sanoi, että
se muistutti Jupiter tähteä ja sen kuita. Lapsista se tuntui
naurettavalta, he alkoivat nimittää häntä Jupiteriksi, ja sen nimen
hän on saanut pitää tähän päivään asti. Hän on iso ja laiska, viekas,
kavala ja pelkuri, mutta samalla taas myös hyväntahtoinenkin.
Omaisuutta ei hänellä ole pennin pyörylää; Brace ruokkii häntä
armosta ja antaa hänelle vanhat vaatteensa ja halveksumisensa
kaupanpäällisiksi. Jupiterilla on pitkä tukka, mutta ei partaa; hän on
kaksoinen."
"Vai niin? Minkä näköinen on sitte hänen kaksoisveljensä?"
"Kerrotaan, että hän on hiuskarvalleen Jupiterin näköinen, ainakin
ennen -- nyt ei häntä ole nähty seitsemään vuoteen. Kun hän oli
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen, joutui hän kiinni
murtovarkaudesta ja pistettiin linnaan. Mutta hän pääsi pakenemaan
pohjoiseen ja teki ryöstön tai varkauden milloin missäkin; siitä on jo
sentään pitkä aika. Nyt hän on kuollut, s.o. ihmiset väittävät niin --
hänestä ei ole enää kuulunut mitään."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Jack."
Syntyi lyhyt äänettömyys; vanha täti oli nähtävästi ajatuksissaan.
Vihdoin hän sanoi:
"Eniten huolestuttaa täti Sallya se, että setä suuttuu aina niin
kauheasti tuolle Jupiterille."
"Mitä", huudahti Tom ihmeissään, "setä Silas? Se on kai vain pilaa --
hänhän ei _voi_ suuttua!"
"Täti kirjoittaa, että setä joutuu usein niin raivoihinsa, että hän
pelkää hänen tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa."
"Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! -- Setähän on lauhkea kuin
lammas."
"Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit
puhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on
saarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo,
että setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta
kadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan
niin paljo kuin ennen."
"Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin
hajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen
hyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?"