Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi
kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan
majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua
kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa
heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen
sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka
häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen
eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä;
tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona
halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa
kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä
hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja
surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan
kappelin kirkkomaahan.
Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.
"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille
lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka
poltteli piippuansa takan edessä.
Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen
eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä
kulki sivu.
"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen
tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".
Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja
väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja
käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.
Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti
heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa
tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja
annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle
jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi
vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan
lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja
odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli
sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin,
kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä
seuraavana aamuna.
Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä
olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja
valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen
auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä
suruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset,
niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa
ukko-vainaan lempeän hymyilyn.
Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.
Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.
Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.
Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti
syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen
rehelliselle naamalle.
"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä
täältä ajetaan".
Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos
armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas.
Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin
sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi.
Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen
istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin
Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut
suruun ja epätoivoon.
He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain
huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo
liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän
sivutsensa.
Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja
eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.
"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?"
kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen
päivän mitään."
Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja
vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi
kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.
Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät
kymmenen.
"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille
leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita,
villainen liivi ja pari puukenkiä.
Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin
anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.
Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki
astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt.
Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen
ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat,
sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan
Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.
Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet
avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli
kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.
Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat.
Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen
piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli
annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.
Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli
kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin
nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa
pitkin rantaa kotia.
Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut,
Patrasini," kuiskutti hän, -- "kaikki, kaikki!"
Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän
hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen
rinnallansa; -- hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja
nälästä.
Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli,
lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat
tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää.
Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja
vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen
Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi
lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon
eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta
frankkia kreditti-pileteissä.
Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja
silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.
Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä
aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.
"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" -- sanoi ystävällinen emäntä kyynelten
välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä
on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia
palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä.
Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä
pahasta, jota olemme sinulle tehneet".
Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.
"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas
Hogesille -- minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa
eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen
teitä, olkaa ystävälliset hänelle".
Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa,
kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön
pimeyteen.
Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi
raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja
laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle
tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi
tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki
lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä
mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.