Kello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.
"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä
vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on
kaikkineen kadonnut!"
Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut.
Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten
tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.
"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä
tämmöistä käytöstä".
Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen
päänsä hänen rinnallensa.
"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla
niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"
Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat
vaaleat ja huulensa vapisivat.
"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun
pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua
suorittamaan syyni pojan suhteen".
Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas
hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein
hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.
Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä
parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.
Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita,
päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut
talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva
seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa
siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä
kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa
vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin
kunnia-vierasta.
Patras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä
ilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä
ilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan
silmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.
"Hän etsii poikaa", sanoi Baas Hoges. "Hyvä, uskollinen eläin! Minä
lähden heti päivän noustua pojan luo".
Ei kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä,
ei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja
nälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.
Myllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja
paukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan
iltaseksi valmistettua hanhen paistia.
Ilosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia
kähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän
tanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja
kertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui
rauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia
kuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö
eikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.
Pöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa
sai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään,
jättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi
niin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen
ainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä
seisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin
ystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet
puolikuolleena ojassa.
Koko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat
tukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki
löysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.
Yö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput
sammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti
näkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja
oli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan
syntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt
kärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.
Tuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin
vievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin
Patras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja
mutkaisia kaupungin katuja.
Kaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko
tuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän
seuran lyhdyt.
Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului
ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti
korkeita lyhtyjen patsaita.
Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli
tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina
pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti
luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa.
Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton
rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin
rappusille.
Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa
luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä
taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin käsittämätön ja
kuitenki niin korkea, pyhä.
Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta
tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta
käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.
Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit
mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa
hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana
kylmillä kivillä.
Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.
-- Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut
yksinäsi? Minä olen koira -- sanoi tämä mykkä ystävällisyys.
Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.
"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset
ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".
Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä
nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet -- ei
hän itsensä tähden surrut -- itse oli onnellinen.
Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä
jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren
kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla
lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde
alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat
pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista
päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä
niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat
merelle matkaavia venheitä.
Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien
lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä
kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.
Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään
tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja
"Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.
Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja
riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.
"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala!
minulle on tuoki onni kylläksi!"
Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös
lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania,
jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä -- valo oli
voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi
ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.
Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona.
Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki
elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät
rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon
kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan
pään.
Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja
naiset.
"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä
antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".
Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.
"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto
näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän
kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha
puunkannolla istuva ukko -- se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva
ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa
hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".
Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien
puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:
"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle:
Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille,
ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona
pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka
onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"
Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät
kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"
Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi
lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello
ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen
kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.
Kuolema oli heille armelias.
Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset
eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin
kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä
katkomatta eroittaa.