Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin
nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja
kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli
todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä
oli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja
kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.
Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan
kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos
antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan
olleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto;
tuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa
loisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä
ulos.
Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.
"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se",
kuiskutti hän, -- "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"
Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään,
katosi hän pimeään.
Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi
poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja
vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja
Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli
palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein
kuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta
että joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.
Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges
sydämissänsä työnsi hänet pois.
"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen
valmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin
kukaan muu."
Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin
leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla
mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.
Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille
naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut
suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä
myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja
että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä
seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen
kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa
rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean
Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain
silmin.
Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla
myllärin mieliksi -- ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat
joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä
Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset
vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan.
Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen
loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin
sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti
Nelloa.
Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä
mielipidettä vastaan.
"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien
miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei
milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen,
vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."
Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi
mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman
vääryytensä.
Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä
kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden
kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki
ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte
säälivät".
Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka
koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle,
joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa
kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä
pikkuinen maailma oli äissään hänelle.
Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin
oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona.
Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi
Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he
jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa;
hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei
heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli
kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä
kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen
kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin
kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama
äyri.
Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne
olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella
kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä
Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he
tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.
Joulu-juhla lähestyi.
Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa
korkea; jää oli paksu ja vahva.
Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.
Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä,
matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia
sokeri-leivoksia.
Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan
padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien
neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon
tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten
pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.