Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan
yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika
koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi
sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen
puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle
paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita
päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja
muun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä
saadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys
piirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella
liidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään
kannolla istuvan ukon kuva -- ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein
kuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.
Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei
anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden
vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen
kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen
ukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja
lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.
Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli
paljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja
taiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa
ihana.
Hänessä kyti toivo -- se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo --
lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu,
että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista
vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan,
piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta
luvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin
kaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli
valita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.
Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa
valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi
ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien
salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla,
sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.
Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä
käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan
Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin
Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".
Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria;
eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin
ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat
koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.
Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä
päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että
palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja
vanhempainsa kanssa.
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä
sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen
Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli
yleisen rakennuksen rappusille oven eteen.
"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?"
-- ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt
kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta
uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi
kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat,
oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin
sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin
ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin
suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti
kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla
pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän
kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."
Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja
antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella
uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa
käydessään.
Talvi oli jo hyvin kova.
Tänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut
pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla
riehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä
luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa
sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi
etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta,
tervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä
kangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt
pois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi
itse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa
apu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa,
silloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras
eli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla
pakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa
jäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen
paksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.
"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä
itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa.
Patras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä
kieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi
olla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa
asettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja,
joihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden
kuluessa.
"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan
näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa.
Näkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua
raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös
olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen
työn alkua.
"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme -- sinä
ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla,
ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä
kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät
rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää,
kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."