Paitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle
Aloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä.
Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis
tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat
ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.
Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät
pelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja
marjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein
yhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin
tyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen
hameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina
paljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran
ehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla
myssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi
mummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo
puhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli
kuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan
ylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti
vanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.
Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki
kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn
takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää
lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut
valmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa
puhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.
Mylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen
yhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän
julmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti
häntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja
pelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.
"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?" kysyi hän
vapisevalla äänellä.
Nello punastuneena painoi päänsä alas.
"Minä piirrän kaikki, mitä näen", söpötti hän.
Mylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi
hopearaha.
"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä
ajan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota
siis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle".
Puna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani
kätensä selän taakse.
"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika
yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen
kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.
"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille,
"mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä."
Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.
"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa," sanoi hän
iltasella vaimollensa. "Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat
toisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi.
Hänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista".
"Hän on hyvä ja rehellinen poika", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa,
joka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen
Ristiinnaulitun rinnalla.
"Niin, se on totta", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.
"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet," sanoi vaimo hiljaisesti,
"niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi
kahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa".
"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma", sanoi mylläri, lyöden
piippuansa pöytään: "Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän
huonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin
usein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin
jumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi."
Vaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut
eroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään
aikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli
köyhyys.
Oli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta
toveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello
loukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei
ollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän
suututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla
pellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja
luottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti
hymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:
"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua,
kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän
on hyvä ihminen ja rakastaa sinua -- siis emme huoli suututtaa häntä,
Aloisa".
Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt
niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.
Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli
tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä
palatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli
tottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä
portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet
ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä
katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän
kipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet
kauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä,
tullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:
"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia.
Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?"
Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin
avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin
kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras
iloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia
heidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen
sydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.
Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin
kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan
Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli
vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.
Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä
kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle
usein:
"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat
että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".
Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi
kunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo
semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä
köyhätki tahtovat toisinaan -- tahtovat olla suuria ja saavuttavatki
päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia".
Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että
kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi
luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen
nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet
Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli
häntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:
"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni
petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan
arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan
rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen
suureksi taideniekaksi!"
"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten
silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.
Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa
yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu.
Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.
"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän
tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".
"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa.
Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa
pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa
syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa,
jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan
kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen
ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän
on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on
tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän
pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän
ajatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja
piirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon
tauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä;
kuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja
asettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka
ennen oli ainoa ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen
marmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu
siinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat
nuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa
nimeänsä: "ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia.
Mitäpä minä olisin hänettä?"
Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä
juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen
ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi -- onnelliseksi tänäki
muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli
hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa
leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja
nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä
tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.
"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa
kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei
mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."
Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän
miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen
nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat,
semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi
Baas Hogesin sivu kulkeissaan.
"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas
pimeästä nurkastansa.
Poika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon
muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.
"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin
muistit tämän päivän, Nello".
"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti
poika kallistaen kaunista päätänsä.
"Hm ... kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen
syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"
"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät
tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä
vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."
"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"
"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle:
siinä kaikki."
"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki.
Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei
sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän
tuomioita.
Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa
vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä,
"hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".
"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen
poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon
kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja
kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön
rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita
haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä
nuokkuivat.
Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat
toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli
vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi
itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja
kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten
makasivat he kau'an ja makeasti.