Ardennilaisen sydämen täytti voimakas taiteen-halu. Kulkiessaan pitkiä
vanhaa kaupunkia auringon laskuun asti, Nello koiransa rinnalla eleli
unelmien valtakunnassa. Unelmiensa esineenä oli Rubens. Paleltunut,
nälkäinen, rikkinäisillä vaatteilla varustettu, avojalkainen ja väsynyt
poika unhotti sekä nälän että väsymyksen, kun oli saanut nähdä
ainoastaan Neitsyt Maarian suloiset kasvot kulta-kiharoineen ja
ikuisen auringon valaisemalla gloorilla. Nello, joka oli kasvanut
köyhyydessä, oppimaton, yksinäinen, kaikkien hylkäämä, sai lahjaksi
palkinnon, jota ihmiset kutsuvat älyksi eli neroksi.
Ei kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen
eroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki
näkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka
Nello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja
hartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras
huomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa
ja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi
hän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat
nuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle
kuonolleen.
-- Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että
sinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä
ja naapurit kutsuuvat sinua: "baas'iksi," (isännäksi), saneli usein
vanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa
"baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali.
Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei
ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että
elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän
osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.
Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van
Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan
maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin
kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot
puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän
ainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan
heidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen
rannalla humisevain kaislojen keskellä.
Semmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi
ollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan
olisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan.
Sillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt
Maarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta,
jota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta
haaroilta.