Mutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka
askeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain
ja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja
juomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa
kuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä
kuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät
sijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta,
kiirettä ja siivottomuutta.
Koko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat
niiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta
lepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.
Vielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee
Antverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin.
Hiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren
maalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat
juurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta,
elää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.
Tämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen
rauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu
kaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista
muistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari,
jonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.
Rubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut
liikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä
mitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle
pyhäksi.
Kansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria
miehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus
tuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo
hänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen.
Mutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä
esimerkkiä.
Tuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein
meni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.
Suruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä
seikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän
tarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään
kärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa
vaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että
vahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä
odotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut
Nellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat
kävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä
vastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen
poskensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta,
kuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien
jälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei
leikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.
Mitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo
vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa
luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa
vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten
suureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona
haukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan
siksi kunnes kirkon ovet suljettiin.
Silloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran
kaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja
samat sanat:
-- Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! --
Mitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla
silmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui
koira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. "Ne" -- oli
kaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.
Nello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan
alttari-taulun ääressä.
Nähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen
kuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:
On kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen
köyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää
niitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi
meilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä
peitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja
ainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin
nuo, voisinpa kuolla rauhassa.
Mutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä
ansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä
Rubensin maalaamat kuvat "Ristiinnaulitsemisen" ja "Risitiltä pois
ottamisen," olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen
temppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna
ainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että
voivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he
katsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja
halasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa
Rubensin mainioita tauluja.