Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla
punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein
piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon -- viheriäisen kärryn
kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka
valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen
puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella
katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten
kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.
Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun
Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa
kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili,
ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä
palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras
valjaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä
kertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään
ruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he
rauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.
Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä,
rehellistä ja onnellista elämää.
Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole
mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista
paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat
tällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen
muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon,
harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee
yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan
elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta
ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka
on elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja
loppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät.
Kuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla
näkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä
kasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat
pikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen
lehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja
vapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat
katsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen
piehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka
toivat ulkomaan tavaroita kylään.
Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta
jo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi;
monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin.
Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen
köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli
puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja
hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella
mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat
päivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt
leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.
Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä
voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä
peltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku
emäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää,
tahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän
pienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen
muori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he
juoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja
onnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.
Niin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan
suurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja
saivat palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka
paleltuivat ja kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi
olennoksi maan kannella.
Hänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä
kuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen
jalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt
leikkasivat. Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen
kohtalollensa, urhoollisesti toimitti hän tehtävänsä, sillä
ystävälliset silmät hymyilivät hänelle. Tässä oli Patrasille kylliksi.