Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri
joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina
markkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan;
kulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin
puetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli
jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän
tietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi
polvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen
muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika,
joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä
eläin-raukkaa.
Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas
suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä.
Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan
terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.
Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.
Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta
koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa
ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen
osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä.
Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin
olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran
hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään
terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja
milteivät itkeneet molemmat. -- Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti
koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla
punaisilla huulillaan.
Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön
kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä
ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei
ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka
uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.
Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja
tarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä
kaikkia ystäväinsä liikuntoja.
Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä
kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten
kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat
hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden,
että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen
viejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta
mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta
tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme
vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki
kylästä.
Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli
koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus
meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.
Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin
Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin,
osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan
olevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden
köyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti
epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei
luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei
häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.
Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja
kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo
vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.
Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat
hänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt
oli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi
ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita
teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti
tämä elämä paradisiltä.
Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen
kuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan
lyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä
vaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen
vakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja
hyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän
ja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa,
juoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras
oli aivan onnellinen.
Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä
kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.
Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin
jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin
pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis
tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai
rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella
vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.