Nello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.
He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys.
Nello oli pieni Ardennelainen -- Patras suuri Flamandilainen. He olivat
saman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä
nuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä;
molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta
kädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen
sympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut
heidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat
rakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki
pienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä.
Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä,
ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit
tuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä
maatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai
taivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät
niin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas
lumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla
rinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly
oli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin
oli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se
oli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän
ruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin
ikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä
vuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut
yhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun
jumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen,
harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen
kellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla
tuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka
kaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi
sointiaan.
Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä
tuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla
nököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin
tuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa
kasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se
loittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.
Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan
oli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä
silittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä.
Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä,
hyljättynä ihmisiltä.
Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä
vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen
poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän
kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti
hän pientä Nelloa.
Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä
mökissään.
Asuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas
kun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita,
pavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, -- usein ei ollut
leipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi
ja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä
näyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä;
pojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset
olivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta
ainoastaan yhtä asiaa -- että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä
mihin joutuisivat he hänettä?
Patras oli heillä kaikki kaikessa, heidän aarteensa ja kassansa, heidän
palveliansa ja ystävänsä sekä ainoa lohduttajansa.
Patras'in häviämisen kautta uhkaisi heitä nälkäkuolema. Patras oli
kummanki pää ja oikea käsi, sillä ukko jo oli vanha ja rampa, Nello
vielä lapsi ja Patras ainoa vahva ja terve talossa.
Patras oli suuri keltainen Flamandin koira, pysty-korvilla, väärillä
jaloilla ja leveillä, jäntäreisillä käpälillä, jotka hänen su'ussansa
ovat monen vuosi-sadan vaivan-näön aikana muodostuneet. Patras oli
halpaa, työtä tekeväistä rotua; hän oli yksi niistä koirista, jotka
palvelevat kansoja, niistä eläimistä, jotka kantavat lyömisiä ja
länkiä, kärsiväisesti vaipuen kovan kuorman alla ja viimein hyljättynä
kuolevat katujen kivillä.
Patras oli syntynyt vanhemmista, jotka tekivät työtä koko elämänsä
ijän, erilaisten kaupunkien terävillä kivillä, ja noilla väsyttävillä
Brabantin ja Flandrian teillä. Hän syntyi kokemaan vaivaa ja murhetta.
Hän oli lyömisien ja kirouksien ruokkima.
Penikkana sai hän tuntea kärryjen ja kaula-kuristimen koko jykeyden.
Kolmannellatoista kuukaudella puuttui hän erään hienojen rautakalujen
kauppiaan käsiin. Kauppias vaelteli ympäri maata idästä länteen,
sinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin
halvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.
Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä
tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli
kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla
savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in
vetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen
ruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä
kulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.
Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli
syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin
että hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen
alla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä;
tällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia
nelijalkaisia uhriansa.
Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki
tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä
miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.
Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa
myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla.
Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien
kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät
eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa
kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.
Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei
saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut
siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä,
selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla --
yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän -- kaatui.
Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta
kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä;
-- tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän
ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; -- hän lepäsi
liikkumatta pölyisellä tiellä. -- Muutaman ajan kuluttua ihmisen
haamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan;
luullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla
jäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja
muristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen
kuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.
Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki
sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras
oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä.
Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt
olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren
koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt
mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että
huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.
Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen
kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja
laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden
hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan
esineeksi?