PORI. Minä pääsin vihdoin arestista — — — minun entiset ystäväni
ylenkatsoivat minua, ja minun täytyi muuttaa nimeä sekä majaa,
päästäkseni pakoon heidän pilkasta. Sitten kuoli vaimoni,
hautajaisissa taitoin jalkani, ja sain maata lasaretissa puolen vuotta.
Siihen aikaan mietin minä paljon sinne ja tänne maailman menosta ja
tulin tuntemaan, kuinka väärin on, että meidän köyhien ihmisten täytyy
raataa elättäjiksemme noita joutavia, jotka ajavat vaunuissa ja elävät
niin kuin joka päivä olisi viimeinen. Ihaksinen! — sanoin minä sinulle
- me emme tarvitse raataa ja olla orjuudessa enemmän kuin he — — — Ha,
ha, ha! meillä on jo monta ystävää, jotka miettivät samalla tavoin,
ja kun kerran tulee siksi, ett'ei kukaan köyhä mies tahdo työtä tehdä,
niin saamme kyllä nähdä, eiköhän nuo rikkaat ja ylpeät vallat joudu
pahaan pulaan!
IHAKSINEN. Kyllä, minä olenkin sanani pitänyt, enkä olekaan työkaluja
käsihini ottanut useammin kuin mitä juur' on ollut välttämätöntä, etten
nälkään nääntyisi; vaikk'en muuten huomaa että työ minua pilaa.
PORI. Hiljaa! Sitä sinä et ymmärrä. Pidä sinä sinun lupauksesi, niin
minä pidän minun; minä annan sinulle tyttäreni, kun saamme jotakin,
mutta ymmärrettävästi ilman työtä.
IHAKSINEN. Kiitoksia siitä, Pori-ukko! kunniaa ja kiitosta — — —
mutta nyt lähden ulos hankkimaan muutaman halon, sillit täällä on
niin kylmä, että nenänsä voipi palennuttaa.
PORI. Hae puita miten vaan voit, minä käyn lepäämään hetkeksi (menee
vasemmasta ovesta ulos).
IHAKSINEN (Annalle). Heittäkää jo surut sillensä, mamseli Anna, sillä
puolen tunnin perästä on meillä suuri rätisevä kokko, sen minä lupaan
(juoksee ulos peräovelta).