Anna (yksinään, katsoen isänsä jälkeen).
ANNA. Ei yhtäkään rakkauden sanaa, ei yhtäkään hellää silmäystä;
hänen sydämensä on tykkänään kuivanut. Kuinka kauhea, kuinka iloton
elämäni on! Ah, minun toivoni on lähteä pimeään, kylmään manalaan
äitini luokse. Isäni minua ei ikävöi eikä kukaan muu, sillä ei ketään
maailmassa löydy, joka minua rakastaa ja ymmärtää.