Pori (tuleva perä-ovelta). Anna. Ihaksinen.
PORI. Kah, hyvää huomenta, Ihaksinen; mitenkäs jaksatte (heittää
itsensä tuolille, lakki päässä).
IHAKSINEN. Kyllä minä voin hyvin; mutta kuinka Pori jaksaa, te
näytätte hyvin väsyneeltä?
ANNA (menee Porin luo). Minulla on ollut niin paljon huolta teistä,
isäni.
PORI. Mitä lorua se on! niin kauan kun minulla on nämä, (näyttää
nyrkkiänsä,) niin en kehoita ketään tulemaan minua aivan likelle
(viskaa lakkinsa pitkin lattiaa). Tuo minulle vettä! kieleni on
tarttunut kitaan kiinni.
(Anna menee uunille ja ottaa ruukun.)
IHAKSINEN. Onko Pori lukenut eilistä sanomalehteä, siinä on paljon
lukemista, sanon minä.
PORI. Niin, kyllä ne kirjoittavat paljon, nuo herrat, vaan jos koskisi
kenen nahkaa, niin kyllä me aina saamme kärsiä. (Annalle.) No, mitä
odotat?
ANNA. Minä siihen en mitään taida, isäni, mutta vesi on kylmentynyt
jääksi täällä sisässä tän' yönä.
PORI (katkerasti). Ha, ha, ha, — — — oikein, vesi on näets' aivan
hyvää köyhälle työmiehelle.
ANNA. Minä juoksen hakemaan.
PORI. Ei ole tarvis (ottaa putelin taskustansa ja juopi). Tämä ei
kylmenny jääksi, ei ollenkaan.
ANNA. Palo-viinaa!
PORI. No katsoppas! — — — täytyisikö minun muka pyytää sinulta lupaa?
(panee putelin pöydälle, ottaa leivän ja palasen juustoa, jotka hän
myös panee pöydälle). Kas tuossa, me saamme paikalla vieraita,
tänäpäivänä Pori tarjoaa.
ANNA. Onko tuossa kaikki, isäni, ja muut rahat?
PORI (vihaisesti). Muut rahat! — — — Sinä luulet että neljä markkaa on
koko maailma: ne ovat menneet aina viimeiseen penniin asti.
ANNA. Ah, Jumalani!
PORI (näkee hänen ompeluksensa). Mitä tämä on? vielä enemmän työtä,
minä en kärsi sinun työtä tekevän, sen olen jo sanonut! (repii
ompeluksen halki). Kas niin; nytpä en tarvitse kuunnella puhuttavan
sinun rahoistasi muutamaksi päiväksi.
ANNA. Isäni, isäni, mitä te'ette! Tuo ei ollut minun omaisuuteni, minä
lupasin sen valmiiksi täksi päiväksi.
IHAKSINEN. Oli pahasti tehty, Pori; mamselihan nyt saapi kärsiä
vahingon.
PORI. Siitä minä en huoli.
ANNA (tuskassa). Tohtori Ahokas antoi minulle tämän työn;—————-Voi,
Jumalan tähden, mitä minä teen!
IHAKSINEN (silmäilee palaisia). Eikö näitä millään tavalla voisi
liittää yhteen?
PORI. Ahokasko! no se minua juuri ilahuttaa; — — — hänellä on kyllä
varaa maksaa.
IHAKSINEN. Elkää moittiko tohtoria, Pori! muistakaa että hän pelasti
mamseli Annan hengen: eikö Pori muista, kuinka hän hoiteli mamselia
ja valvoi päivät, yöt; oikein kyyneleet tulevat silmihini, kun sitä
muistelen.
PORI. Niin, entiset ajat ovat olleet ja menneet; mutta nyt on hän
tullut rikkaaksi, ja sentähden minä häntä en suvaitse.
ANNA. Onko hän tullut rikkaaksi?
IHAKSINEN. Hän on sitten varmaankin parantanut kaikki ihmiset
lasaretissa.
PORI. Siitä haastoivat tän' aamuna kapakassa; hän on saanut suuren
perinnön Hollandista jonkun ahnaan tahi tuommoisen kuoltua, joka
raatajien hiestä ja vaivasta, leskien ja orpojen kyyneleistä on
kerännyt rikkautensa.
ANNA. Ahokkaan käsissä rahat kyllä vaikuttavat hyvää.
PORI. Sitä sinä et ymmärrä! ei kukaan rikas ole koskaan tehnyt muuta
kuin pahaa.
IHAKSINEN. Niin, koska Pori ja muut toverit sitä sanovat, niin
mahtaahan tuo olla totta, vaikk'ei mikään rikas minulle vielä pahaa ole
tehnyt.
ANNA. Ah, isäni, ei teillä sellaisia ajatuksia ollut, kun äitini oli
elossa, ja kuitenkin olimme yhtä köyhät silloin kuin nytkin.
PORI. Niin, silloin oli seikka toinen, hän houkutteli minua käymään
kirkossa ja uskomaan meidän Herraa ja muuta semmoista; vaan nyt tiedän,
että tuo on pelkkää naisenhaastia kaikki tyyni, nyt en usko mitään, ja
se minusta paras onkin.
IHAKSINEN. Ei, kuulkaapas Pori, nyt taisitte mättää liikoja.
ANNA. Jumalan tähden, isäni!
PORI. Ha, ha, ha; ja sitäkö te sanotte! Kuusi vuotta takaperin olin
minä voimakas mies, minulla oli monta sälliä ja sain hyvät tulot
muurari-työstäni — — ja tänäpäivänä minulla ei ole mitään. Kaikki,
kaikki, työkaluihin saakka on hävinnyt. Mikäpä syy siihen lienee?
Niin; oli rakennusmestari, reima herra, joka antoi minulle suuren työn
urakalle kontrahdin mukaan, mutta kun työ oli valmis ja palkka piti
suoritettaman, niin karkasi tuo reima, korkeasti kunnioitettava herra,
ja minun — köyhän työmiehen piti jättää talot, kartanot, ja pantiin
arestiin siitä syystä ett'en voinut maksaa rahoja, jotka minä tätä
työtä varten lainasin. Olihan tuo oikein, tahi miten?