XIV.

Mitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta.

Kolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta

frankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta,

sillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, -- viisikymmentä

tuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä

kolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas

ottaa rahoja, "ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani

Pariisissa, rakas utchitel". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti

häntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa,

voitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli

tietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin

kourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti

aikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen

Pariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa

ja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla

koskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat

neiti Blanchen hallussa "varmassa tallessa", kuten hän minua

rauhoitteli.

"Mitä sinä rahoilla teet", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt

tarpeellisena ruveta vastarintaan.

Neiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan

asunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti:

"Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan

kurjimmillakin varoilla." Sitten hankki hän itselleen ajopelit

ja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset,

joissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin

hauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä

"tanssijaisissa" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista

osaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten

vastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin

paksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten

sotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien

kirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät

muodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja

voittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset

kirjailijammekin, -- ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat

ottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin

sivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja

vastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.

"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia,

mutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän

taas rupeaa opettajaksi, -- eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa

hänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä."

Minä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni

alakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni

kohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan

minua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman

muodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti

kaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin.

Synkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des

Fleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan

cancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.

Blanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli

kokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä

alkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen

menonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin

varma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi

meteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien

varalta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan.

Aluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja

välinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta

kun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi

tuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi,

ettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään

ymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä

takaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien

tuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja

maksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.

"No, kultaseni, ethän suutu", lähenteli hän minua.

"E-en. Ei kannata", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta

tämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.

"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui

saada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella."

"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot;

ne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan."

"Sinä et siis ole vihoissasi?"

"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita.

Tarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti,

muutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara

meressä."

Tällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!

Hän oli kuin pilvistä pudonnut.

"Sinähän ... sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä!

Tiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä

ruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian

hupenevat?"

"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin."

"Mutta ... tiedätkös ... sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö,

minun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten

aijot tehdä, kun ne loppuvat?"

"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta."

"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun

voittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä

saat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä

rakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en

rakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin

sama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen,

koska minä olen hyvä tyttö."

"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman

upseerin seurassa."

"Niin, niin, mutta sinä olet..."

"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia!

Nuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut

sulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle

rahoja, kuuletko?"

"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi,

tiedätkö? Oikea filosoofi", huudahti hän ihastuneena. "No, hyvä, minä

olen rakastava sinua, olen rakastava, -- saat nähdä, sinä tulet olemaan

tyytyväinen!"

Hän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt,

jonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat

yhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan

"tähtiä" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti

lupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme

nimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman

lahjakas tyttö.

Mutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja

sadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä.

Blanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin

menoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei

ainakaan valehdellut minulle.

"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä", puhui hän

minulle, -- "siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi

voinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin.

Näetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin

nämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!"

Meillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä

Pariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten

asia sitten päättyi -- meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen

minä sain eroni.

Sattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali

yhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä

suoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin

vuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche

toivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä.

Sen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina

rinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla.

Blanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan

oivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin

komean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli

kookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja

partansa muhkea, huolellisesti värjätty -- hän oli ennen palvellut

kyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi

hännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen

kanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan

sanoa, _kunnioitettavaakin_.

Yksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti

ihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin

lähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen

kimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli

hän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla,

minkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän

sai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten

kokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin

sairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti

Blanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan

virkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin

jättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt

perinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään

kyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein

myöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui

nurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut.

Hän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan

Blanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti

yksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin

aikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa

kävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä.

Tällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa,

ettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus

viipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa

Albertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja

huolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta

kun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui

tuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet

iloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon

ympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus

suutelikin häntä -- harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli

äärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, -- suureksi ihmeekseni.

Blanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän

puolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan

tätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta

häntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut

jo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän

vastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi

olin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani

velvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä

j.n.e.... Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin

nauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi

päätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. -- "Sinä olet järkevä ja

hyvä mies, ja ... ja ... vahinko vaan, että olet niin kokematon!"

"Oikea venäläinen, kalmukki", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään

kenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään

vinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja

Bal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme,

vaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään

veti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä

täytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa

Blanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt

700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä

hän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne

antanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.

Kenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta

suhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta

pelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona

voivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan.

Hän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina

isännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä

istuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että

Blanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut

pikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut

häntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi

nulikaksi ja uhkasi vielä "opettaa minut", että "vielä näkisin", j.n.e.

Blanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin

saimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme.

Sattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua

kohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan,

tiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka

oli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa

yhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa.

Vastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä

joskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan:

"Niin, ne lapset, ne lapset", ja koetti johtaa keskustelun muihin

asioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan

ajatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi

puhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: "Voi, näitä

lapsiraukkoja, lapsiraukkoja!"

Kerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. "Se

inhoittava olento", huudahti hän, "niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on

häväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä

häntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!" Degrieristä ei hän kärsinyt

puhuttavankaan. "Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut

tyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena

minua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä,

tämä, tämä... Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!"

Huomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani

mukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden.

"Hänellä on hyvät toiveet", sanoi hän minulle, "baboulinka on nyt

todellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman.

Varmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän

minulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva

itsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä

pääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle

avoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna,

mushikoita ja sitten on vielä miljoonani."

"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan ... jumala

tiesi mitä, -- ymmärrätkö?"

"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt

varokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari

vekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, -- niin annan hänet oikeuden

käsiin; hän ei uskalla!"

"No niin, mene..."

Häät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi

minua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla,

Hortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet

velvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli

ylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa

ja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa

ja valkoisissa liiveissä.

"Hän on todellakin _comme il faut_", sanoi Blanche minulle tullessaan

hänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.

Päivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi

kerran kuulleeni Blanchen oikean nimen -- hänen nimensä oli du Placet

eikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä

tänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos

ei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti

häntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin

lähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen

itsekseen tavattoman totisena sanoja: "Mademoiselle Blanche du Placet!

Blanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet", ja jonkinlainen

itserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja

kotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä

näytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti..

Molemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.

"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen",

sanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. "Mutta voitko uskoa, minä en

ole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski ...

Sagosianski, rouva kenraalitar Sago ... Sago ... nuo pirun venäläiset

nimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on

sangen somaa, eikö totta?"

Vihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin

hyvästiä heittäissään. "Sinä olet kelpo poika", sanoi hän nyyhkien.

"Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole

ollenkaan tyhmä."

Ja puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä:

"Odotappas", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli

hänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä

uskonut!

"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut

'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta

tuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No,

voi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule

heti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!"

Minulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä

viisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen

frankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m.,

joten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista

matkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle

Reinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti

saapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin

paljon häneltä kysyttävänä... Sitten menen suoraan Homburgiin.

Roulettenburgissa en aijo käydä piakkoin -- ehkä vasta ensi vuonna.

Sanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten

samassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan

Homburgissa.