Muistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta
paikaltaan, liikahtamatta.
"Kaksisataatuhatta frankia voitin", huudahdin laskiessani viimeisen
setelin pöydälle.
Kulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä
ja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä
kasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin
mietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä
menin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni
sulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin
pysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.
"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä
muistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun
puuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään
miellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.
Nopein askelin astuin hänen luokseen. "Polina", sanoin minä, "tässä on
kaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä
tuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna."
Hän ei vastannut mitään.
"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain."
Hän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.
Hämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi,
pilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin.
Vihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua
kiireestä kantapäähän.
"Minä en ota teidän rahojanne", sanoi hän halveksuvasti.
"Kuinka? Mitä se merkitsee", huudahdin. "Miksi ette, Polina?"
"En ota lahjaksi rahoja."
"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin
uhraamaan."
Hän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea
sisimmät ajatukseni.
"Paljon te minusta maksattekin", huudahti hän nauraen. "Degrierin
rakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen."
"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle", huudahdin
nuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?"
"Minä vihaan teitä! Niin ... niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuin
Degrieriakaan", huusi hän silmät säkenöiden.
Äkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen
luokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen
mielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.
"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla
aivankuin Degrier, -- tahdotko", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti.
Minä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin
polvilleni hänen eteensä.
Kohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas
katsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain
kasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua
kuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan
oli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten
hymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti
luotaan ja katseli synkkänä eteensä.
Yhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.
"Rakastathan sinä minua, rakastat", puhui hän, "tahdoit minun tähteni
vaatia paroonin kaksintaisteluun!" -- Ja hän nauroi niin hilpeästi,
sydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein
lapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse
ikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen
alkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja
hyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin
pian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas
niin heleästi, että minä pelästyin.
"Ei, ei, sinä armas, armas", kuiskasi hän. "Sinä uskolliseni!"
Ja taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja
tutkivasti ja sanoi:
"Sinä rakastat minua, rakastat, -- todellakin rakastat?"
En kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun
hän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja
alkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt,
mitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa
tästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi
akkunan alla -- "niin, niin, akkunan alla ... avaa se ja katso ulos,
siellä hän on aivan varmaan." Hän työnsi minua veitikkamaisesti
hymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan,
ennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.
"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme", kysyi hän
äkkiarvaamatta. "Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä
tapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin
odottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas
Schlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti
minulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio
aate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän
sanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin... Ja sinä, sinä tahdot
todellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?... Ei, sitä en
salli, ... etkä sinä saa tappaa parooniakaan", lisäsi hän nauraen. "Oi,
kuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo.
Mainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa
mennä sinne, ... ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!"
Hän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.
Minä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti...
Kello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli
eteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja
koettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja
siinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua
Polinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti
seisomaan. -- Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän
meni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan
katsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai
kuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani,
mitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina
kääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä,
katsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:
"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?"
"Polina, nytkö taas alat..."
"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?"
Olin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotka
Polinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.
Minä otin ne ja ojensin hänelle.
"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin", kysyi hän ilkeästi
minulta pitäen rahoja käsissään.
"Sinun ne ovat olleet aina", sanoin minä.
"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi", huudahti
hän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein
kipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle,
mutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin
ehdin estää häntä.
Hän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi
selittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on
ollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja
erittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai
epätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko
liian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä
alhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä
lahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi
olla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat
houreensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua
kohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli
joka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti
ärtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi.
Tietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa.
Mutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki
tullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi,
mitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?
Piilotin vuoteeseen rahani ja poistuin huoneestani kymmenen minuutin
kuluttua Polinan lähdöstä. Olin varma siitä, että hän oli mennyt ylös
huoneeseensa ja hiivin tiedustamaan lastenhoitajalta, kuinka neiti
jaksoi. Suureksi hämmästyksekseni kuulinkin häneltä, että Polina ei
vielä ollut tullut kotiin, ja että lastenhoitaja oli tulossa minun
luokseni häntä kysymään.
"Juuri kymmenen minuuttia sitten lähti hän luotani", huudahdin
pelästyneenä. "Mihin hän on mahtanut joutua?"
Lastenhoitaja katsoi moittivasti minuun.
Sillä välin oli ehditty sepittää kokonainen historia, joka oli jo
levinnyt ympäri hotellin. Ovenvartija ja tarjoilijat supattivat
toisilleen, että neiti jo klo seitsemältä oli lähtenyt hotellista
juoksemaan kovassa sateessa hôtel d'Angleterreen. Heidän vihjauksistaan
huomasin heidän jo tietävän Polinan käyneen minun luonani. Muutkin
meikäläisiä koskevat salaisuudet olivat jo jokaisen hampaissa. Niinpä
kerrottiin kenraalin eilen tulleen hulluksi, läpi koko hotellin
kaikuivat muka hänen valitushuutonsa. Ja edelleen, että isoäiti, jota
luultiin kenraalin äidiksi, oli vartavasten matkustanut Venäjältä
estämään poikansa avioliittoa neiti de Comingesin kanssa, ja tekemään
hänet perinnöttömäksi, jos ei hän tottelisi. Tahallaan oli äiti sitten
ruletissa hävittänyt koko omaisuutensa poikansa kiusalla, jotta tämä
raukka oli nyt aivan rutiköyhä.
"Niin, sellaisia ne venäläiset ovat", huudahtivat he päätään
pudistellen ja nauroivat. Suuresta pelivoitostanikin he jo olivat
kuulleet puhuttavan ja passarini oli ensimäinen minua onnittelemassa.
Mutta minulla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Minä riensin
hôtel d'Angleterreen.
Oli vielä jotenkin aikaista. En tiennyt siis, ottaisiko mr. Astley
vastaan ketään. Kuultuaan minun etsivän itseään, tuli hän heti
luokseni käytävään. Hän pysähtyi eteeni katsellen mitään puhumatta
lyijynharmailla silmillään minua ja näytti odottavan, mitä sanoisin.
Minä kysyin Polinaa.
"Hän on sairas", vastasi mr. Astley silmiään räpäyttämättä katsellen
minua.
"Sitten on hän tietysti teidän luonanne?"
"Niin on, minun luonani."
"Te siis ... te aijotte pitää hänet luonanne?"
"Niin aijonkin."
"Mr. Astley, tästä nousee pahoja huutoja; tämä on mahdotonta. Hän on
kovin sairas: ehk'ette ole huomannutkaan."
"Kyllä minä sen olen huomannut; johan minä teillekin sanoin hänen
olevan sairaana. Jos ei hän olisi ollut sairas, ei hän olisi tullut
luoksenne yöllä."
"Te siis tiedätte senkin."
"Tiedän. Hän tuli eilen tänne, ja minä lähetin hänet erään sukulaiseni
luo, mutta koska hän oli sairas, erehtyi hän ja tuli teidän luoksenne."
"Ajatelkaas! Te olisitte siis hänen valittu suojelijansa? Mutta
sallikaas minun kysyä: ettekö viime yötä seisoskellut hotellimme
akkunoitten alla. Miss Polina kehoitti minua katsomaan ulos,
olisitteko te siellä, häntä näytti suuresti huvittavan teidän siellä
odottelemisenne. Hän nauroi sille kovin."
"Todellakin? Ei, akkunoitten alla en seisoskellut, mutta hyvän aikaa
kävelin hotellin edustalla."
Minua olisi kovin haluttanut pilkata mr. Astleyta, mutta Polinan tähden
en sitä sentään voinut tehdä.
"Mutta lääkäriähän täytyy lähettää noutamaan, mr. Astley."
"Johan siellä lääkäri kävikin. Jos hän kuolee, vaadin teidät siitä
tilille."
Minä hämmästyin.
"Suokaa anteeksi, mr. Astley, kuinka te siitä minua syytätte?"
"Onko totta, että eilen voititte kaksisataatuhatta taaleria?"
"Kaikkiaan vaan satatuhatta taaleria."
"No, katsokaas vaan! Te matkustatte siis tänä aamuna Pariisiin?"
"Mitävarten?"
"Kaikki venäläiset, joilla on rahoja, matkustavat Pariisiin", selitti
mr. Astley kuin kirjasta lukien.
"Mitäs minä kesällä Pariisissa teen? Minä pidän teistä, mr. Astley!
Tiedättehän itsekin."
"Tokkohan? Olen varma, ettette pidä. Sitäpaitsi te menetätte kaikki
pelissä, jos jäätte tänne. Hyvästi! Olen vakuutettu siitä, että tänään
matkustatte Pariisiin'"
"Hyvä on, hyvästi sitten, mutta Pariisiin en lähde. Mitäs te tuumitte,
mr. Astley äskeisistä. Sanalla sanoen, kenraali... Ja sitten miss
Polinan seikkailut, -- koko kaupunkihan jo puhuu siitä."
"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja
kukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse
tahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä
perhettä ei enään ole."
Ymmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan
luo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini
palatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut
minua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi
sitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko
hän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi
sääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja
aloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin
toiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä
selvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja ... tokkohan
minä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala
tietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja
piinasin itseäni lakkaamatta. -- Mutta sitten tuli väliin sangen
kummallinen ja typerä juttu.
Kiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi
ja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti
Blanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin
kutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun
sisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti
Blanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana
kevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.
"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että
olet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa."
"Totta on", vastasin nauraen.
"Paljonko?"
"Satatuhatta guldenia."
"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule
mitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?"
Menin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit
olkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi
batistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen
tummalle iholleen.
"Poikaseni, onko sulla sydäntä", huudahti hän katsellen minua ja
nauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.
"Toisinaan", vastasin minä matkien Corneliusta.
"Näetkös sinä", virkkoi hän äkkiä, -- "jos et ole kovin tyhmä, vien
sinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti."
"Hetikö?"
"Puolen tunnin perästä."
Todellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi
oli jo aikoja sitten tuotu sisään.
"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?
Sinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.
Paneppas ne jalkaani, no!"
Hän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä
nauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui
vuoteella ja laverteli.
"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon
viisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me
menemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä
kirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä
nähnyt. Kuulehan..."
"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten
jää itselleni?"
"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa
vastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi -- mistä
minä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät
sataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja
puhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä."
"Kuinka, kaikki kahdessa kuukaudessa?"
"Mitä, peloittaako sua? Oh, kurja orja! Tiedä, että yksi ainoa kuukausi
tällaista elämää on parempi sinun koko ikääsi. Yksi kuukausi ja --
sitten vedenpaisumus! Mutta sinä et tätä ymmärrä, mene! Mene, mene,
sinä et tätä ansaitse! Ai, mitä sinä teet?"
Olin pukenut sukan toiseen jalkaan, jota puristin ja suutelin. Hän
oikasi jalkansa ja potkasi sen kärjellä kasvoihini. Vihdoin hän
karkoitti minut luotaan.
"No, hyvä, minun utchitelini, minä odotan sinua, jos tahdot.
Neljännestunnin kuluttua minä lähden", huusi hän minun jälkeeni.
Käytävässä tapasin hovimestarin, joka kohteliaasti kumarrellen tarjosi
asuttavakseni komeata huoneustoa, tähän asti ollutta kreivi B:n
hallussa. Hänen suureksi kummastuksekseen pyysinkin laskuani ja
ilmoitin lähteväni ensi junassa. Ja puolen tuntia sen jälestä olin
neiti Blanchen ja hänen äitinsä kanssa matkalla yksityisvaunussa
pikajunalla Frankfurtia kohti. Neiti Blauche nauroi alituisesti minua
katsellessaan, eikä rouva de Comingeskaan voinut hillitä iloisuuttaan.
Itse sitävastoin en ollut ollenkaan paraalla tuulellani. Tunsin
kulkevani kamalaa käännettä kohti elämässäni, mutta eilisillasta asti
olin tottunut panemaan kaikki yhden kortin varaan. Muuten neiti Blanche
ei antanut minulle aikaa mietiskelyihin. Hän vuoroin nauroi ja torui
minua, vuoroin kuvaili Pariisin elämää mitä loistavammilla väreillä.
"Sinä tulet onnelliseksi kuin pieni kuningas. Minä solmin omin käsin
sinun kaulaliinasi ja saatan sinut Hortensen tuttavuuteen. Ja kun
olemme tuhlanneet kaikki rahasi, tulet tänne ja tyhjennät taas pankin.
Mitä juutalaiset sinulle sanoivat? Rohkeutta ennen kaikkea, ja sitä
sinulla on. Ja sinä annat vielä minulle monta kertaa rahoja Pariisissa.
Kun minä tahdon viisikymmentä tuhatta korkoa ja sitten vielä..."
"Entäs kenraali", kysyin minä häneltä.
"Kenraali, tiedäthän itse, joka päivä tänä aikana tuli luokseni
kukkavihkoineen. Mutta tällä kertaa minä käskin hänen etsiä kaikkein
harvinaisemmat kukkaset ja lintunen lensi tiehensä. Hän lentää
perässämme, saat nähdä. Ha-ha-ha! Minä tulen sangen iloiseksi.
Pariisissa hän on minulle hyvään tarpeeseen. Täällä maksaa hänen
puolestaan mr. Astley..."
Ja sillä tavalla minä silloin matkustin Pariisiin.