Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin
näitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun
täytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja
lukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala!
Millä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan
kirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja
nyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä
olen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä
minä olen itse syypää omaan perikatooni.
Mutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen?
Enkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita
siveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin
mahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja
ennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani.
Mitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi?
Ja tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos
huomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas
voittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi
ensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö
silloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen
heihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna?
Huomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen
voi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.
Minä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta ... minä
matkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa
Baden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen
kamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden
kuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne
minut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon
lunasti minut sieltä vapaaksi, -- kukahan lie ollut? Mister Astleyko?
Vai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä
pääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona.
Isäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi
olin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia
kuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää
sihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin
vähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan
keinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää
palkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle
eroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi,
kuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani
rahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet,
kaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat
minusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat
minun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki!
Mutta sittenkin ... kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan,
kerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni
ohjaksista... Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma,
että heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin
kolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista
tuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu
siitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten,
sydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: "_trente et un, rouge, impair et
passe_" tai "_quatre, noir, pair et manque_". Ja millä kiihkolla minä
katselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit
ja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin,
hehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän!
Jo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin
vilutautinen.
Oi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani
seitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, -- tälläkin illalla on suuri
merkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin
panoksen sanalle "passe". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan.
Menetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen
mietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin,
joka kerta panin peliin 5 guldenia -- kolmannella kerralla sattui
zerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175
guldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin
nyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200
guldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin,
sitten 800 sanalle "manque" ja -- voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan
1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään
minuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja
onnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut -- voin lukea
itseni taas ihmisten joukkoon!
Lähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja
aloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä
uudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään
lakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt
lakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä
kiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni
kaksi panosta -- ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia.
Matkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut
täällä...
Ne toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole
toteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä
pelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta ja _teen havaintoja_
pelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan
pyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain -- jotain tapausta, joka
kääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni
ja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko
maailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän
todistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en
ollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle
ennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni
siellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50
guldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut.
Voin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa
yhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni
lakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee
kotiopettajaa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle
kävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli
naapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin,
monta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin
väsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle
puistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä
penkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta
riensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni
kuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.
"Täällä te siis olette", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi.
"Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa
mulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää
olette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme."
"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne",
vastasin minä; "on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, --
johtui juuri mieleeni -- tekö se olitte, joka vapautitte minut
velkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin
tähden. Joku tuntematon vapautti minut."
"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä
teidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden."
"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?"
"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut."
"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa
arvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset
täällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset
oikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen
päähänpistoja."
Mr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut
löytävänsä minut masentuneena ja surullisena.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen
itsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne", huomautti hän vähän
ivallisesti.
"Toisin sanoen: teitä harmittaa, kun en tunne itseäni murtuneeksi ja
nöyryytetyksi", vastasin nauraen.
Hän ei heti käsittänyt, mutta, kun tarkoitukseni hänelle selvisi
hymyili hän.
"Teidän huomautuksenne huvittavat minua", sanoi hän. "Minä tunnen
niistä vanhan ystäväni, Aleksei Ivanovitshin, jossa oli yhdistettynä
niin paljon älyä, innostusta ja -- kyynillisyyttä. Venäläisellä yksin
voi samalla kertaa olla niin vastakkaisia ominaisuuksia. Olette
oikeassa: ihmistä huvittaa nähdä paraan ystävänsäkin alennustilassa;
sellaiseen alennustilaan useimmissa tapauksissa juuri perustuukin n.k.
ystävyys, sen osoittaa vanha kokemus. Tällä kertaa kuitenkin voitte
olla vakuutettu siitä, että todellakin sydämestäni iloitsen nähdessäni
teidät niin rohkeana. Sanokaahan nyt minulle, ettekö ole aikonut lakata
pelaamasta?"
"Piru periköön sen! Heitän sen heti, kun vaan..."
"Kun ensin olette sillä rikastunut. Enkös sitä arvannutkin! Älkää
sanoko enään mitään, minä tiedän kaikki. Tuo 'heti kun vaan' pääsi
teiltä aivan tahtomattanne ja oli siis sydämestä sanottu. Sanokaas,
onko teillä muuta tointa kuin pelaaminen.
"Ei mitään muuta..."
Hän alkoi kuulustella minua. Ja nyt tuli ilmi, ettei minulla ollut
aavistustakaan, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut, että tuskin
koko tänä aikana olin lukenut ainoatakaan sanomalehteä tai avannut
ainoatakaan kirjaa.
"Te olette aivan villiintynyt", sanoi mr. Astley minulle. "Te olette
unohtanut kaikki harrastuksenne ja velvollisuutenne, suunnitelmanne ja
päämääränne, ystävänne -- ne, jotka teillä todella oli -- ja
muistinnekin. Muusta te ette enään välitä kuin pelivoitosta. Minä
muistan, teillä oli hehkuvien, voimakkaitten tunteittenkin aika
elämässänne. Olen varma, että nämätkin ovat jo muistostanne kadonneet,
ja teidän ajatuksenne ja mielikuvituksenne sijoittuvat vaan ruletin
termeihin: 'pair' ja 'impair', 'rouge' ja 'noir', 'douze milieu'
j.n.e."
"Riittää, mr. Astley", keskeytin hänet suuttuneena, "älkää te
muistuttako minulle sitä. Vakuutan teille, minä en ole unohtanut
mitään. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi, kunnes vihdoinkin saan perin pohjin
kuntoon asiani, täytyy minun sielustani karkoittaa kaikki muut
ajatukset, muistinkin. Sallikaa minun vaan ensin saavuttaa tämä
tarkoitukseni, ja te saatte nähdä, että olen jälleen nouseva ylös
kuolleista."
"Te jäätte tänne kymmeneksi vuodeksi", jatkoi mr. Astley. "Lyöttekö
vetoa -- samana päivänä, samalla tunnilla, kymmenen vuoden perästä
tällä samalla penkillä ratkaisemme sen."
"Heretkää", virkoin minä kärsimättömästi, "minä tahdon näyttää teille,
etten ole unohtanut kaikkea: sanokaa minulle, missä oleskelee nyt miss
Polina? Jos te ette lunastanut minua silloin vankeudesta, niin teki sen
varmaankin hän. En ole koko aikana saanut hänestä mitään tietoja."
"Minä en luule miss Polinan vapauttaneen teitä", vastasi mr. Astley
jyrkästi. "Hän on nykyään Sveitsissä ja teette minulle mieliksi, jos
ette kysele hänestä mitään."
"Toisin sanoen, hän on teidänkin sydämenne haavoittanut", nauroi minä
väkinäisesti.
"Miss Polina on nainen, joka on minulle kallisarvoinen, mutta vakuutan
teille olevani suuresti kiitollinen, jos herkeätte hänestä kyselemästä.
Te ette ole häntä koskaan oikein tuntenut. Ja minun siveellistä
tunnettani loukkaavaa on kuulla hänen nimeänsä teidän huuliltanne."
"Kas niin! Te olette väärässä muuten: mistä sitten puhuisin teidän
kanssanne, jos en hänestä. Olkaa levollinen, minä en tahdo teiltä
tutkistella sydämenne salaisuuksia. Haluaisin vaan tietää,
minkälaisissa olosuhteissa hän elää nyt. Te voitte sen sanoa minulle
parilla sanalla."
"Riittävätkö sitten nämät pari sanaa teille? -- Miss Polina oli kauvan
sairaana, on vieläkin. Jonkun aikaa asui hän äitini ja sisareni luona
pohjois-Englannissa. Puoli vuotta sitten kuoli isoäiti, tuo kummallinen
nainen, jättäen hänelle perinnöksi 7,000 puntaa. Nyt oleskelee Polina
sisareni luona, joka on mennyt naimisiin. Hänen pieni sisarensa ja
veljensä saivat myöskin periä isoäitiä ja käyvät nyt koulua Lontoossa.
Kenraali kuoli kuukausi takaperin Pariisissa halpaukseen. Neiti
Blanche, joka hoiti häntä hyvin loppuun asti, kiiruhti siirrättämään
hänen perintöoikeutensa itselleen. Hän sai näet periä isoäidiltä suuret
summat. Nyt kai olenkin kertonut kaikki."
"Entäs Degrier? Oleskeleeko hän Sveitsissä?"
"Ei hän Sveitsissä ole, enkä tiedä, missä lienee. Minä pyydän, älkää
mainitko hänen nimeään minun läsnäollessani."
"Kuinka! Huolimatta teidän entisistä ystävällisistä väleistänne?"
"Niin, niistä huolimatta."
"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei
suinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään
miss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen,
puhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme
kaikin puolin ymmärtää."
"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä,
pyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen
mies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi
juuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?"
"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme
ovat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä.
Meikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja
kömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää,
runollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen
-- uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas,
siinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma
muoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun
tyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin
terävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi
naamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä
merkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette
sokeritehtailija mr. Astley?"
"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp."
"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija,
toisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole
sokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut
lakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä
näyttää olevan niin hyvät vakoojat."
"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt",
sanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. "Ette usko
itsekään, mitä olette puhunut."
"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut
ranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?"
"Se on inhoittavaa roskapuhetta", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä,
silmät säkenöiden, -- "tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja,
onneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen
pyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja
sydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, -- teidän tunteenne,
ajatuksenne, toiveenne ja ... muistonne!"
"Todellakin, todellakin", huusin minä ja kyyneleet virtasivat
silmistäni.
"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän
teille, sillä te olette -- mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen
vieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette
syypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä
oli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka
tarvitsee poikiaan, mutta -- te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä
erikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia
sellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu
sentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä
on työ -- kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen
mies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa... Mutta
minua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin,
hyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria,
enempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää
hyvästi! Ottakaahan!"
"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut..."
"Ottakaa", huudahti hän. "Olen varma, että vieläkin olette aatelismies,
ja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että
heti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta
teille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille
tuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen
louisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen
puntaakin; ihan sama -- pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa
hyvin."
"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi."
"Mielelläni."
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.
Ei, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja
Degrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni
lienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät
ovat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia!
Nyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis -- oi, jospa huomenna voisin
lähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille...
Polina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka...
Tänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna... Oi, minä aavistan, ja
toisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä
aloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti ... ja tokkohan,
tokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan
olevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta -- miksi en voisi nousta
kuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja
kärsivällinen -- siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja
kohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia.
Muistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa
olin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki
päättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki... Ulos
tullessani huomaan -- liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni.
"Aha, tällä saankin päivällistä", ajattelin. Mutta tultuani sata
askelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani
sanalle "manque", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun
yksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä,
tietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen
guldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin
pelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on
tosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä,
jos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut
päättää?
Huomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!