Minä huudahdin.
"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja
synkkä.
"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!"
"Kun tulen, tulen _ainiaaksi_. Se on tapani. Saatte kohta nähdä;
sytyttäkää kynttilä."
Sytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen
kirjeen.
"Lukekaa", käski hän.
"Tämä, -- tämä on Degrierin käsialaa", huudahdin ottaessani kirjeen.
Käteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen
sisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia
siitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:
"Mademoiselle", kirjoitti Degrier, "epämieluisat asianhaarat pakottavat
mun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun
tähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme,
ennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän
sukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat
tehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät
salli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän
asti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette
käytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle
sopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne
tähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani
koettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien
ystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta
kun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne,
olen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja
jättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte
laillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon,
mademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä
olosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni
velvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu,
että teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni."
"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan", sanoin minä
Polinalle harmissani.
"Minä en ole mitään odottanut", vastasi hän näennäisesti tyynenä,
vaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. "Olen
jo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan
ajatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli,
etten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti..." -- hän purasi
huuleensa ja vaikeni. -- "Tahallani olen yhä enemmän halveksinut
häntä", jatkoi hän hetken kuluttua, -- "minä tiesin liiankin hyvin,
mitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä
olisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka
tämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan,
kauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta
nyt, nyt... Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000
frankia ja sylkisin häntä!"
"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne
takaisin."
"Ei käy laatuun."
"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi... Entäs
isoäiti", huudahdin äkkiä.
Polina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.
Vihdoin sanoi hän ärtyisesti: "Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen
puoleensa en kumminkaan aijo kääntyä... En aijo ruveta armoilla
elämään", lisäsi hän närkästyneenä.
"Mutta mitäs on tehtävä", huudahdin minä, "ja kuinka, kuinka te voitte
rakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet
kaksintaistelussa? Missä hän nyt on?"
"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää."
"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla",
huudahdin mielettömässä kiihkossani.
Hän naurahti.
"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000
frankiani. -- Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!"
"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia", huusin
hampaitani kiristellen. "Niitä ei, totisesti, poljeta maasta
silmänräpäyksessä! -- Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta", kysäsin
yhtäkkiä.
Hänen silmänsä salamoivat kiukusta.
"Mitä? _Sinä itse_ siis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon
englantilaisen luo", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja
hymyillen katkerasti. -- Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.
Yhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle.
Kuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään,
en tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän
rakastaa minua! Hän on tullut _minun_ luokseni eikä mr. Astleyn! Ihan
yksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun
asuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee
itsensä koko maailman silmissä, -- ja minä, minä seison hänen edessään
enkä vieläkään ymmärrä!
Hurja ajatus iski mieleeni.
"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti,
minä ... minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä!
Pysy täällä, pysy täällä!"
Syöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä
katseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt
kuuntelemaan.
Tapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton
ajatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan
yksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen
tarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu
se aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.
Ehkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty
aavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä
mielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan
määritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en
ikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää
aritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta
vielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.
Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen
lujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole
koskaan sellaisessa ollut.
Pelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan
niin paljon kuin aamulla.
Yli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat
pelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko
kylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään
muuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan,
pelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina
vastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun
vanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: "Les trois
derniers coups, messieurs" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat],
ovat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja
menettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti
oli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan
itselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana
"Passe".
"Passe" -- se merkitsee numerojaksoa 19-36. Ensimäinen puolisko, 1-18
merkitään sanalla "Manque". Mutta mitä minulle nämät merkitsivät? En
osannut nyt tuumia enkä laskea. En kuullut edes, mikä luku oli viimeksi
sattunut, vaan otin heti jäljellä olevat 20 fredrichsd'oriani
taskustani ja nakkasin ne eteeni sanalle "Passe".
"Kaksikymmentä kaksi", huusi kassanhoitaja.
Olin voittanut ja annoin panoksen ja voiton jäädä peliin.
"Kolmekymmentä yksi", huusi kassanhoitaja.
"Voitto taaskin! Minulla oli jo 80 fredrichsd'oria. Työnsin koko summan
kahdelletoista keskimäiselle (voitto oli siinä kolmenkertainen). Pyörä
kieppui ja pysähtyi luvulle 24. Eteeni pantiin kolme kääröä, jokaisessa
50 fredrichsd'oria ja lisäksi 10 kultarahaa, joten minulla kaikkiaan
oli nyt 240 fredrichsd'oria. Kuin kuumeessa työnsin koko rahakasan
punaselle, -- ja yhtäkkiä tajusin, mitä tein! Ainoan kerran koko pelin
kestäessä! Kauhu värisytti ruumistani, käteni ja jalkani vapisivat.
Kammolla tunsin tässä silmänräpäyksessä, mitä nyt tappio minulle
merkitsisi. Elämästäni pelasin!
"Punanen", huudahti pelinhoitaja, ja minä hengähdin syvään; oli kuin
tuhannet tuliset muurahaiset ryömisivät pitkin ruumistani. Minulle
maksettiin 4,000 guldenia seteleissä ja 80 fredrichsd'oria! Osasin
vielä laskea ne. Asetin panoksen, muistaakseni 2,000 guldenia,
uudelleen kahdelletoista keskimäiselle ja menetin; kultarahanakin
menivät menojaan. Vimmastuneena otin jälellä olevat 2,000 guldeniani ja
panin ne umpimähkään kahdelletoista ensimäiselle. Lyhyen
silmänräpäyksen ajan tunsin jotain, jollaista madame Blanhard lienee
tuntenut, kun hän Pariisissa putosi alas ilmapallosta.
"Neljä", huusi pelinhoitaja.
Olin taas 6,000 guldenin omistaja. Tunsin voitonvarmuutta ja pelkoni
oli tiessään. Huolimattomasti viskasin 4,000 guldenia mustalle; minun
jälkeeni asetti kymmenen pelaajaa panoksensa mustalle.
Pelinhoitajat vilkaisivat toisiinsa ja vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Pöydän ympärillä seisovien katselijain joukosta kuului kuisketta.
Musta voitti. Kuinka tämän perästä panokset asetin, en voi sanoa.
Muistan vaan, ikäänkuin unessa, minulla kerran olleen 16,000 guldenia,
jotka kolmen epäonnistuneen yrityksen perästä kutistuivat 4,000:een.
Jäännöksen työnsin puoleksi tiedotonna, sillä ajattelemaan en enään
kyennyt, sanalle "passe" ja voitin. Noin neljä kertaa perätysten voitin
ja tiesin vaan voittaneeni tuhansia. Muistan kahdentoista keskimäisen
sattuneen enimmäkseen ja vihdoin turvausin yksinomaan niihin. Ne
sattuivat jotenkin säännöllisesti kolme tai neljä kertaa peräkkäin,
sitten sattui pari kertaa toisille numeroille, jonka jälkeen taas
keskimäiset palasivat kolme, neljä kertaa perätysten. Tämä on omituinen
esimerkki siitä säännöllisyydestä, josta jo olen maininnutkin, ja joka
kerrassaan kumoo kaikki lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen avulla
harkitut laskut. Minkälaisia hirveitä kolttosia onni välistä tekeekin
tällaisissa tapauksissa!
Taisi olla puolen tuntia kulunut tulostani, kun pelinhoitaja selitti
minun voittaneen 30,000 guldenia, ja että ruletti täydyttiin huomiseen
asti sulkea, koska pankki ei vastaa suuremmasta summasta. Sieppasin
kultarahani pöydältä ja ajoin taskuuni. Setelit otin käteeni ja
kiiruhdin toiseen pöytään, jossa vielä pelattiin. Koko joukko hyökkäsi
perässäni. Täällä sain heti paikan. Aloin asettaa panoksia umpimähkään,
mistään välittämättä. En ymmärrä, mikä minut pelasti!
Silloin tällöin välähti mielessäni jotain ajatuksentapaista, ja minä
turvauduin erityisiin lukuihin. Mutta pian jätin ne taas ja asetin
panokseni kuten ennenkin. Toisinaan en huomannutkaan voittaneeni ja
pelinhoitajain täytyi tulla avukseni. Tein typeriä erehdyksiä. Hiki
virtasi ohimoiltani, ja käteni vapisivat. Muutamat puolalaiset
tarjosivat minulle apuaan, mutta en huomannutkaan heitä. Onneni oli
horjumaton! Äkkiä kuului ympärilläni puheen sorinaa ja naurua. "Hyvä,
hyvä", huusivat kaikki, toiset taputtivat käsiäänkin.
Toisessakin pöydässä voitin 30,000 guldenia, ja pankki suljettiin siksi
päiväksi.
"Lähtekää, lähtekää", kuiskasi joku oikealla puolellani. Se oli muuan
Frankfurtin juutalainen, joka koko ajan oli seisonut vieressäni ja
luullakseni auttanut minua pelissä.
"Lähtekää, jumalan tähden", kuiskasi toinen ääni vasemmalla puolellani.
Katsahdin ympärilleni ja näin vaatimattomasti ja siististi puetun
naisen, noin 30-vuotiaan, sairaalloisen kalpean ja kärsivän näköisen,
mutta kasvoissaan näkyi vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Olin juuri
aikeessa työntää kultakääröt ja setelit taskuihini; niin huomaamatta
kuin suinkin annoin käärön fredrichsd'oreja luistaa kalpean naisen
käteen. Hän kiitti minua hermostuneesti pusertaen kättäni laihoilla,
hienoilla sormillaan. Tämä oli silmänräpäyksen työ. Kun olin saanut
kaikki taskuihini, lähdin pelaamaan "trente et quarantea". Yleisö, jota
tämän pelin ääressä tapaa, on hienompaa kuin rulettiyleisö. Pankki
vastaa täällä 100,000 taalerista, mutta korkein panos ei täälläkään saa
olla suurempi kuin 4,000 guldenia. Minulla ei ollut aavistustakaan
tästä pelistä, sen vaan tiesin, että täälläkin panokset asetetaan
punaselle ja mustalle. Tästä nyt sitten alotin. Kaikki kokoontuivat
ympärilleni. En muista kertaakaan koko aikana ajatelleeni Polinaa.
Antauduin vaan omituisen mielihyvän tunteen valtaan kuullessani
setelien kahinaa, joita kasaantui eteeni yhä enemmän ja enemmän.
Kohtalo näytti todellakin valinneen minut suosikikseen tänä iltana.
Todellakin harvinaisia onnen sattumia seurasi lakkaamatta toisiaan.
Erityisesti muistan punasella olleen tavattoman onnen. Verrattain usein
sattuu että jollakulla numerojaksolla tai värillä on pysyväinen
menestys. Punanen esim. sattuu joskus kymmenen tai viisitoistakin
kertaa perätysten. Edellisellä viikolla satuin itse näkemään sen
tapahtuvan kaksikymmentä kertaa yhteen jaksoon -- tapaus, joka herätti
suurta huomiota ja vilkasta keskustelua. Luonnollista on kuitenkin,
että harvoin uskalletaan asettaa panosta enempää kuin kymmenen kertaa
perätysten samalle värille. Kokeneet pelaajat varsinkin ymmärtävät
varoa tätä, sillä he tietävät tällaisien kohtalon oikkujen voivan
kääntyä hyvinkin turmiollisiksi. Sen pahemmin käy vasta-alkajien, jotka
kerta toisensa perästä pysytteleivät samalla värillä yhä korottaen
panoksiaan. Vähässä ajassa hävittävät he siten tyyten kaikki, mitä
heillä on.
Nyt minä kuitenkin pysyttelein itsepintaisesti punasella, kun näin
tämän värin jo osuneen paikalle useita kertoja. Kenties oli
turhamielisyydelläkin tässä pieni osansa, tahdoin näet hämmästyttää
katsojiani päättömällä hurjuudellani, joka vihdoin meni mielettömyyteen
asti. Sieluni, näinä päivinä niin monien erilaisten, voimakkaitten
vaikutusten alainen, näytti kaipaavan yhä väkevämpää yllykettä, se
tuntui yhä levottomammin ja intohimoisemmin värisevän, kunnes se
lopullisesti väsähtyisi. En valehtele väittäissäni olleeni valmis
arvelematta panemaan peliin 50,000 guldenia kerrallaan, jos vaan
säännöt olisivat sen sallineet. Ympärilläni puhuttiin yhä kovemmin,
minulle huudettiin olevan sulaa hulluutta asettaa yhä panokset
punaselle, koska se oli jo sattunut neljätoista kertaa perätysten.
"Herraseni, te olette jo voittanut 100,000 guldenia", kuului ääni
sivullani.
Havahduin. Kuinka? Olenkos minä jo voittanut 100,000 guldenia. Mitä
minä enemmällä tein? Hyökkäsin seteleihin käsiksi ja aloin tunkea niitä
taskuihini laskemattakaan niitä, kahmaisin kultakääröt ja riensin ulos
salista. Minulle naurettiin siinä rynnätessäni väkijoukon läpi taskut
kohollaan seteleistä, kumarassani kullan painosta. Joka taholta
kurotettiin minua kohti käsiä, ja minä annoin katsomatta, paljonko.
Ulkokäytävällä pidätti minut kaksi juutalaista kauppiasta.
"Te olette rohkea, sangen rohkea", sanoivat he minulle. "Mutta
matkustakaa pois huomenna, ja ennemminkin jo, muuten menetätte te
kaikki."
En kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä.
Hotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä
varkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli
vallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne -- menestyksen, voiton,
voiman -- en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli
nyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen,
tapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle... Mutta
en enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja
miksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita
asioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä --
niitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta.
Yhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä
pelko: "Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!" Kauhuni kasvoi
joka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani
hotellin valaistut akkunarivit -- jumalan kiitos, kotona!
Töyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki.
Polina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin.
Pöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä
mahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä
ja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.