Kokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat
muistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin
syvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä
silloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi
ja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea,
näyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa
traagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen;
tähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä
kummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki
oli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita,
kysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten
aivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut
hullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin...
Kokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi -- kenties vaan tullakseni
vakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat
todellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä
saksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen
sijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten
muistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja
syösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä
hetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä,
repiä, repiä...
Mutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini
ja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden
tapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja -- ehkä
pikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella
kokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni
pitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de
Kockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä
täkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!).
Kaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän
muiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani.
Tämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä
kallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä...
Alan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen.
Kokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.
* * * * *
Ensin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä
seuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi
tapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän
yhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän
kello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan
kuinka hänen oli käynyt.
Potapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa.
Sama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli
nytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja
otti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin
edellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen,
joka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi
tämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja
niin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla
puolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät
hänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen
turvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä
hävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin
niistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli
taas uusi "avustaja", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset
panoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti
oli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat
isoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä
täytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten
suosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut
hetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle
lihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu "vanhasta
venäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari
miljoonaa", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki
riensivät pelisaliin katsomaan tätä, "uudelleen lapseksi tullutta
vanhusta." Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin,
kuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi
Potapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli
tietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat
istuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän
sitkeyden kyllä ymmärtää.
Hotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen
isoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa
ratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan
koetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen
kerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin
alussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä
mieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen
hyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta
kun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi
huutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä
oli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi
koko kaupungissa.
"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva", kirkui
hän, "täytyy turvautua poliisiin!"
Isoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä
ulos -- oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa,
voisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin
sanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on
menettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja
sentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä.
Degrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille
ehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen
epätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä
mikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista;
illalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin
keskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän
samana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään
kenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. -- Pelisalissa
tapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin
tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä
näkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä.
Tuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli
luultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin
neiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi
koettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti
tiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.
Saman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en
tavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä
hôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo
5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt
Frankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä
Polinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin.
Sitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan
huolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan
mainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan.
Kerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi
tahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli
erittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.
Polina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa
puistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut
paljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä
asioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän
välillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista
tapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen
näköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin
läheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein
järjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan
puhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni
Wurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen
kanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka
vähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen
loukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti
kohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani
ja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi?
Jos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän
itse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti
minua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet
kävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja
kirjotin seuraavat rivit:
"Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn
viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että
teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen
kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa,
jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa, _miten tahansa_, niin
olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne
hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa
minua heti, kun tarvitsette."
Suljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en
pyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen
tiedon, että "käskettiin sanoa terveisiä."
Kello 7:n ajoissa kutsuttiin minut kenraalin luo. Hän oli huoneessaan,
puettuna ulosmenoa varten, hattu ja keppi olivat sohvalla. Sisään
astuessani seisoi hän keskellä lattiaa epätoivoisen näköisenä, pää
painuksissa alas ja näytti puhelleen itsekseen. Tuskin oli hän
huomannut minut, kun hän kiivaasti astui vastaani, tarttui molempiin
käsiini ja veti minut sisälle. Sitten istui hän itse sohvaan ja painoi
minut viereensä tuolille, yhä vaan pidellen käsistäni. Äkkiä
tulvahtivat kyyneleet hänen silmistään ja vapisevalla, vaikeroivalla
äänellä alkoi hän:
"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa minut, pelastakaa! Armahtakaa, jumalan
tähden!"
Pitkään aikaan en voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän puhui
lakkaamatta, hokien: "Armahtakaa, armahtakaa!" Vihdoin ymmärsin niin
paljon, että hän pyysi minulta neuvoa, että hän surussaan ja tuskassaan
oli turvaantunut minuun saadakseen edes jollekulle puhua -- siinä
kaikki. Hän näytti olevan aivan lopussa; viimeiset tapaukset olivat
koskeneet häneen kovin. Hän väänteli käsiään, olipa heittäymällään
polvilleenkin eteeni, jotta minä olisin mennyt -- neiti Blanchen luo ja
koettanut taivuttaa tätä ottamaan hänet jälleen armoihinsa ja tulemaan
hänen puolisokseen.
"Suokaa anteeksi, kenraali", huudahdin minä, -- "neiti Blanche ei
kenties ole tähän asti minua ensinkään huomannutkaan. Mitä minä voin
tehdä?"
Kaikki vastaväitteeni olivat kuitenkin turhia; hän ei ollenkaan
ymmärtänyt minun puhettani, vaan jatkoi entiseen tapaansa. Alkoipa hän
puhua isoäidistäkin, tietysti yhtä sekavasti koko ajan. Hän näytti yhä
vaan odottavan apua poliisilta.
"Meillä", pauhasi hän vihoissaan, "meillä ei sellainen olisikaan
mahdollista. Hyvin järjestetyssä valtiossa tiedetään kuinka sellaisia
vanhoja höperöitä kohdella pitää. Hänet asetettaisiin siellä holhouksen
alaiseksi! Niin, herraseni", jatkoi hän päättävästi, nousten äkkiä
sohvasta ja kävellen edestakaisin lattialla -- "niin, hyvä herra,
suvaitkaa huomata se ... meillä ei kursailla sellaisia vanhoja
ämmiä ... ei, hyvä herra, niitä ei meillä ollenkaan kursailla."
Tämän sanatulvan kestäessä kääntyi hän alinomaan sen "hyvän herran"
puoleen, joka hänen mielikuvituksensa mukaan oli eräässä nurkassa.
Sitten heittäytyi hän taas sohvaan ja alkoi ääneen nyyhkyttää ja loruta
päättömiä. Hän puhui Degrierista, isoäidistä, veloistaan, johtuen yhä
uudelleen puhumaan Blanchesta, jonka uskottomuus oli nähtävästi antanut
hänelle loppuiskun.
"Se kiittämätön, se kiittämätön", huudahteli hän tuskissaan. "Sanokaa,
Aleksei Ivanovitsh, eikö tämä ole kiittämättömyyttä?"
Näin, etten voinut tehdä hänelle mitään. Ei ollut hyvä jättää häntä
yksikseenkään, sentähden kehoitin erästä palvelijaa ja Fedossjaa
pitämään häntä silmällä. Itse menin huoneeseeni. Mutta tuskin olin
päässyt ovesta sisään, kun Potapytsh tuli käskemään minua isoäidin luo.
Kello oli kahdeksan paikoilla ja isoäiti oli juuri palannut pelisalista
lopullisesti menetettyään kaikki. Minä tapasin hänet istumassa
tuolissaan; hän näytti lopen väsyneeltä ja kärsivältä. Marfa tarjosi
hänelle teetä ja melkein väkisin pakotti hänet ottamaan sen. Isoäidin
ääni ja puhuttelutapa tuntuivat kummallisesti muuttuneen.
"Tervetuloa, isäseni, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän hiljaa päätään
nyökäten. "Anteeksi että vielä kerran vaivasin sinua. Suo anteeksi
vanhalle mummolle. Sinne olen minä jättänyt kaikki, ystäväiseni, lähes
satatuhatta ruplaa. Olit oikeassa, kun et enään tullut kanssani eilen.
Nyt ei mulla ole äyriäkään. Mutta en tahdo enään hetkeksikään jäädä
tänne. Kello 10 lähtee juna, siinä lähden. Olen lähettänyt hakemaan
sinun englantilaistasi -- Astley, mikä lie -- jotta hän lainaisi mulle
3,000 frankia kahdeksaksi päiväksi. Minulla on, isäseni, kylliksi
vieläkin. On kolme kylää ja kaksi taloa. Rahojakin on, en ottanut
kaikkia mukaani. Sanon sitävarten, ettei hän epäilisi mitään... Kas,
tuossa hän on itsekin. Totta tosiaan kunnon mies!"
Mr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta
3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.
"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia
aikaa, tarvitsen levähtää -- tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä
minua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria
kevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja
hän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka
enhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on
rangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt!
Marfusha, autas minua ylös."
Jätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen
matkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän
vaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän
kiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin
käytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa.
Kirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan
ovella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu
hotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee
palvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi --
välitän edes hänen kirjevaihtoaan!
Vähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän
oli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.
"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi", sanoi hän
hyvästiä heittäissään. "Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan.
Minä odotan häntä."
Minä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan
ja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. "Ei mitään hätää,
isäseni", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta
jäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa
kenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan.
Myöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä
äidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta
hullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen
naurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään
näkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan
"kuivaamaan hänen kyyneleitään". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa
olevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon
matkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.
En tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin
kynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon
istuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun
tullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja -- sydämeni seisahtui: se oli
Polina!