Isoäiti oli kovin äreällä tuulella. Pelaaminen oli nähtävästi noussut
hänelle päähän. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet rulettiin,
kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Tällä kertaa hän teki tuskin
yhtäkään kysymystä koko matkalla. Kerran vaan, kun eräs ylhäinen pari
ajoi ohi komeissa vaunuissa, kysyi hän: "Keitä ne olivat?"
Hän teki tämän kysymyksen aivan koneellisesti eikä ollenkaan kuunnellut
minun vastaustani. Muutenkin hän puhui hyvin vähän, heittelehti vaan
levottomasti kantotuolissaan. Tultuamme kylpypaviljongin läheisyyteen,
satuimme näkemään parooni Wurmerhelmin rouvineen. Kun osoitin ne
hänelle, katsoi hän tylsästi heihin ja vastasi välinpitämättömästi:
"Vai niin". Sitten kääntyi hän Potapytshiin ja Marfaan, jotka kävelivät
kantotuolin jälessä.
"Mitäs te täällä teette", kysyi hän ankarasti. "En suinkaan minä voi
joka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet
mukana", sanoi hän minulle.
Potapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He
kumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin
päin.
Pelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan
paikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa;
heidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani
luulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin
yhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus
ainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista.
Isoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.
Isoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12
fredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa -- zero
ei sattunut.
"Aseta panos, aseta", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua
kyynäspäällään. Minä tottelin.
"Monesko panos tämä jo oli", kysyi hän vihdoin; minä huomasin
kasvojensa värähtävän.
"Kahdestoista; isoäiti", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo
menettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti..."
"Vaiti", keskeytti hän kiivaasti. "Aseta vielä kerran 12
fredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli."
Punanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000
guldenia.
"Näetkös, näetkös", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. "Saimme jo takaisin
melkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle.
Yritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen."
Viidennellä kerralla kadotti hän kuitenkin kärsivällisyytensä.
"Hiiteen tuo kirottu zero! Mutta pane nämät 4,000 guldenia punaselle.
"Isoäiti, se on liian paljon; jospa nyt ei sattuisikaan punaselle",
koetin minä estellä.
Hän suuttui niin, että oli vähällä lyödä minua. Eihän siinä mikään
auttanut, täytyi panna taas neljä seteliä punaselle. Pyörä alkoi
liikkua; isoäiti istui ylpeänä pää pystyssä tuolissaan ja näytti olevan
varma voitostaan.
"Zero", ilmoitti pelinhoitaja ja valmistausi haalimaan panosta
talteensa.
Isoäiti ei ensin näyttänyt tajuavan, mitä oli tapahtunut. Vasta kun
hänen 4,000 guldeniansa ja muut rahat pöydältä korjattiin pankin
kassaan, selvisi hänelle, että tuo kauhea zero, joka oli tullut
meille maksamaan noin 200 fredrichsd'oria, oli sattunut samassa
silmänräpäyksessä kun hän oli hyljännyt sen. Tämä oli jo toki liikaa
isoäiti-paralle. Voihkaisten ääneen löi hän kätensä yhteen, että sali
kajahti, ja kaikki alkoivat nauraa.
"Isäseni, nyt tuo kirottu kuitenkin sattui! -- Mutta kenen on syy?
Sinun! Kaikki sinun syysi! Sinähän se tässä koko ajan seisoit ja
kieltelit."
"Minä olen koettanut katsoa teidän parastanne, isoäiti. Voinkos minä
vastata onnen sattumasta?"
"Minä sinulle näytän onnen sattuman! Suoriu paikalla tiehesi siitä",
raivosi isoäiti.
"Hyvästi, isoäiti", sanoin minä aikoen lähteä.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jäähän toki, mihin sinä aijot?
Mitäpä tästä! Nyt hänkin suuttuu! Pöllö! Jää tänne vielä, älä suutu.
Minähän se olin tyhmä. No, sano, mitä nyt tehdään."
"Minä en tahdo enään neuvoa teitä, isoäiti, te taas syytätte minua.
Pelatkaa oman mielenne mukaan. Käskekää -- minä asetan panokset."
"No pane nyt sitten vielä kerran 4,000 guldenia punaselle. Tuossa on
lompakko. Ota siitä rahat."
Hän ojensi minulle lompakon.
"No pikemmin, siinä on 20,000 ruplaa puhdasta rahaa."
"Isoäiti", kuiskasin pelästyneenä, "taas niin suuri panos..."
"Minun pitää saada takaisin menettämäni rahat. Aseta panos!"
Asetimme panoksen ja menetimme.
"Asetahan toki -- pian! 8,000 kerrallaan.
"Ei käy laatuun, isoäiti. Peliin ei saa panna neljää tuhatta enempää
kerrallaan.
"No pane sitten 4,000."
Sillä kerralla me voitimme. Isoäiti sai uutta rohkeutta.
"Näetkös, näetkös", sanoi hän ja tyrkkäsi minua, "pane taas peliin
4,000."
Teimme niin ja menetimme. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kerran.
"Isoäiti, aamupäivällä voitetut kolmetoistatuhatta ovat jo menneet",
uskalsin minä huomauttaa.
"Näen, että kaikki ovat menneet", vastasi hän tyynesti, vaikka näin,
että sisällään kiehui. "Näen isäseni, näen", sanoi hän katsellen
eteensä ikäänkuin jotain miettien. "Mitä se tekee! Pane taas 4,000
peliin."
"Mutta rahat ovat lopussa, isoäiti. Täällä lompakossa on vaan
meikäläisiä viiden prosentin obligatsiooneja ja muitakin arvopapereita,
mutta puhdasta rahaa täällä ei ole."
"Entäs kukkarossa?"
"Kukkarossa on vaan vähän pientä rahaa, isoäiti."
"Eikö täällä ole vaihtopankkia? Minä olen kuullut täällä voitavan
vaihtaa kaikenlaisia meikäläisiä arvopapereita", sanoi isoäiti
päättäväisesti.
"Vaikka kuinka paljon! Mutta te häviätte siinä vaihdossa tavattomasti."
"Loruja! Kyllä sen takaisin voitan. Lähdetään siis. Käske noita
tolvanoita tänne."
Työnsin tuolin pöydästä, kantajat tulivat ja me poistuimme salista.
"Pikemmin, pikemmin", komensi isoäiti. "Mene edellä, Aleksei
Ivanovitsh. Onko sinne pankkiin vielä pitkältäkin?"
"Muutamia askelia vaan, isoäiti."
Tulimme yli torin kadulle, jonka varrella oli pankki. Kävelypuiston
läpi tultuamme kohtasimme meikäläiset: kenraalin, Degrierin ja neiti
Blanchen äitineen. Polina Aleksandrovna ei ollut heidän muassaan, eikä
mr. Astley myöskään.
"No, no, no, antakaa mennä vaan", huudahti isoäiti. "No mitä te siinä
taas? Aina te olette kintereillä!"
Kuljin tuolin jälessä; Degrier hypähti sivulleni.
"Kaikki ovat menneet, mitä hän aamupäivällä voitti", kuiskasin
kiireesti hänelle. "Kaksitoista tuhatta hänen omasta taskustaankin on
mennyt. Nyt olemme menossa vaihtamaan viiden prosentin obligatsioonit."
Degrier polkasi jalkaansa ja hyökkäsi sitten kenraalin luo ilmoittamaan
tätä onnetonta uutista. Me jatkoimme matkaamme.
"Pysähtykää, pysähtykää", kuiskasi kenraali takanani hengästyneenä.
"Pyytäkää itse häntä pysähtymään", kuiskasin hänelle.
Kenraali meni hänen luokseen.
"Tätiseni, tätikulta", alkoi kenraali liikutuksesta väräjävällä
äänellä. "Me lähdemme nyt juuri ... me nyt juuri lähdemme hevosilla
retkeilemään... Mitä ihanimmat näköalat ... point ... juuri olimme
tulossa teitä hakemaan."
"Minä viisi sinun näköalastasi". Isoäiti huitoi häntä kärsimättömänä
luotaan.
"On somia kyliä ... me juomme teetä ulkona..." jatkoi kenraali
epätoivoissaan.
"Ja vasta lypsettyä maitoa", lisäsi Degrier hymyillen ilkeästi.
"Juo itse vasta lypsettyä maitoa -- minä saan siitä mahakipuja. Mitä te
minusta tahdotte? Jättäkää minut rauhaan, sanon minä!"
"Nyt olemme perillä, isoäiti", sanoin minä. "Tässä on pankki."
Menin konttooriin vaihtamaan papereita; isoäiti jäi ulos odottamaan.
Degrier, kenraali ja neiti Blanche pysyttelivät syrjempänä, oikein
ymmärtämättä, mitä tehdä. Isoäiti katseli heitä raivostuneena. Vihdoin
lähtivät he paviljonkiin päin.
Minulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut
vaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.
"Oh, niitä rosvoja", huudahti hän lyöden käsiään. "Mitäs tehdä! Vaihda!
-- Seis! Kutsu tänne pankkiiri!"
Menin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos,
koska eräs vanha, halvattu rouva -- kreivitär, lisäsin tahtoisi
puhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua
hänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin
hieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan
sekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli
meitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä
kaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä,
uteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.
"Korjaa luusi", kirkui isoäiti. "Et sinä minun rahoistani kostu. Älä
vaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin."
"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän", selitin minä.
Meidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme
osan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja
seteleissä. Annoin laskun isoäidille.
"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea", sanoi hän torjuen käsillään,
-- "pian nyt takaisin, pian, pian."
"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin", sanoi
hän pelisaliin tultuamme.
Minä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan
kyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi
suosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei
sentään voinutkaan malttaa mieltään.
"Siinä sen näet, siinä näet nyt", huudahti hän joka kerta korjatessaan
kymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, -- "olisin nyt
pannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta
mitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi."
Olin jo suuttumaisillani, mutta hillitsin itseni ja päätin olla häntä
neuvomatta.
Äkkiä ilmaantui Degrier isoäidin tuolin viereen. Hän oli kenraalin
ja Blanchen kanssa seisonut syrjässä katselemassa. Neiti Blanche
kiemaili ruhtinas Nilskille, ja kenraali, joka nähtävästi oli
joutunut epäsuosioon, koetti turhaan vetää puoleensa hänen
huomiotansa. Kenraali-raukka vuoroin punastui ja kalpeni vihasta ja
mustasukkaisuudesta eikä ehtinyt edes katsella isoäidin pelaamista.
Vihdoin lähti Blanche ruhtinaan kanssa salista, ja kenraali tietysti
kiireesti perässä.
"Madame, madame", kuiskasi sillävälin Degrier, imelällä äänellä
isoäidille, "noin ei saa pelata. Ei se käy laatuun ... ei, ei, ei käy",
puhuskeli hän huonolla venäjänkielellään.
"Kuinkas sitten? Opeta", pyysi isoäiti.
Degrier heti ranskaksi latelemaan neuvoja ja ohjeita, täytyy muka ottaa
onnesta vaari y.m. Hän laverteli numerosarjoista ja sen semmoisista,
joista isoäiti ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Puhuessaan hän yhä
kääntyi minuun, jotta minä tulkitsisin isoäidille, huitoi käsillään ja
otti vihdoin lyijykynän taskustaan näyttääkseen tälle laskujensa
todenperäisyyden. Isoäiti kadotti vihdoin kärsivällisyytensä.
"Älähän, älähän enään! Kalkattaa kuin porokello! 'Madame, madame',
hokee, eikä ymmärrä itsekään mitään. Mene matkaasi!"
"Mutta, madame", alkoi Degrier uudestaan ja rupesi taas selittelemään,
huitoen kynällään ja käsillään.
"No aseta nyt sitten panos kerran niinkuin hän sanoo", käski isoäiti
vihdoin, -- "saadaan nähdä kuinka käy."
Degrier tahtoi isoäidin saada vaan luopumaan suurista panoksista. Hän
ehdotti pantavaksi peliin pikkusummia eri numerosarjoille. Hänen
neuvoaan seuraten panin 1 fredrichsd'orin kullekin ensimäiselle
kuudelle parittomalle numerolle ja 5 fredrichsd'oria numeroille 12-18
ja 18-24, joten kaikkiaan oli pelissä 16 fredrichsd'oria.
Pyörä kieppui.
"Zero", huudahti pelinhoitaja -- me olimme menettäneet rahamme.
"Aasi, inhottava ranskalainen lörppö", pauhasi isoäiti. "Vielä tässä
rupeaa neuvomaan! Pois näkyvistäni! Ei ymmärrä yhtään mitään ja sentään
sekaantuu kaikkeen."
Syvästi loukkaantunut Degrier kohautti hartioitaan, heitti halveksivan
silmäyksen isoäitiin ja poistui. Häntä nähtävästi kovin harmitti kun
oli sekaantunut ollenkaan peliin.
Tunnin kuluttua olimme, huolimatta urhoollisesta taistelustamme,
menettäneet 12,000 guldeniamme.
"Kotiin", huudahti isoäiti.
Hän ei virkkanut sanaakaan koko matkalla. Vasta lähellä hotelliamme hän
yhtäkkiä puhkesi valittamaan.
"Minkälainen hupsu minä sentään olen, aika hupsu!"
Asuntoonsa päästyään hän huusi Marfalle:
"Teetä minulle! Ja heti paikalla tavarat kokoon! Me lähdemme."
"Mihin, äitiseni, suvaitset lähteä", kysyi Marfa pelästyneenä.
"Mitä se sulle kuuluu? Hoida sinä omat asiasi! Potapytsh, pane sinä
kapineet kokoon. Matkustamme takaisin Moskovaan. Minä olen menettänyt
pelissä 15,000 hopearuplaa.
"Viisitoistatuhatta, äitiseni! Jumalani", huudahti Potapytsh väännellen
käsiään, koittaen nähtävästi olla mieliksi isoäidille.
"No, no, pöllö! Ala sinäkin vielä ulvoa! Matka-arkut reilaan! Ja lasku
tänne heti paikalta!"
"Ensi juna lähtee jo kello puoli kymmenen", ehätin minä sanomaan
estääkseni häntä liian pikaisista päätöksistä.
"Paljonko se nyt on?"
"Jo puoli kahdeksan."
"Harmillista! No, samantekevä! Aleksei Ivanovitsh, minulla ei ole
kopeekkaakaan. Kas, tässä on kaksi arvopaperia, juokse vaihtamaan ne.
Saanhan edes matkarahat."
Minä lähdin. Kun puolen tunnin päästä palasin hotelliin, tapasin kaikki
meikäläiset isoäidin luona. Uutinen hänen pikaisesta Moskovaan
paluustaan oli nähtävästi pelästyttänyt heitä vielä enemmän kuin hänen
suuri pelitappionsa. Hänen lähtönsä kyllä estäisi häntä enemmistä
tuhlauksista, mutta kuinka nyt kenraalin kävisi? Kuka maksaisi hänen
velkansa Degrierlle? Ja neiti Blanche, odottaisiko hän siksi kun
isoäiti kuolee? Hän luultavasti pitäisi ruhtinas Nilskiä tai jotakuta
muuta parempana kuin sellaista kenraalia, jolla ei ole muuta kuin
harmaa tukkansa ja arvonimensä. -- He seisoivat isoäidin ympärillä ja
koittivat rauhoittaa häntä. Polinaa ei nyt näkynyt. Isoäiti kirkui
raivostuneena:
"Jättäkää minut rauhaan, hitto soikoon! Mitä te täällä teette? Mitä tuo
pukinparta tahtoo", huudahti hän Degrierlle. "Ja mitäs sinä,
räkättirastas, tahdot", karjasi hän neiti Blanchelle, "mitä sinä
leiskut?"
"Piru sinut vieköön", mutisi neiti Blanche, katsahtaen myrkyllisesti
isoäitiin. Ja ilkeästi naurahtaen kääntyi ovea kohti.
"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta", huudahti hän mennessään
kenraalille.
"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet", kähisi isoäiti tälle. "Tiehesi
paikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te
minusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän."
Kenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.
"Kutsu tänne Praskovja", käski eukko Marfaa.
Viiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko
päivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan
karttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.
"Praskovja", alkoi isoäiti, "minä olen kuullut, että isäpuolesi, se
tolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, -- näyttelijätär,
vai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?"
"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti", vastasi Polina, mutta neiti
Blanchen omista puheista luulen voivani päättää..."
"Riittää", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, "jo ymmärrän kaikki.
Minä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä
yksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän
pröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta
erotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te
olette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, -- joko
kohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä
naikkonen, mikä hän onkaan, -- de Cominges vai mikä, -- ei huolisi
hänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole
enään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja,
lainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän
sinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella.
Tiedän, että sinä olet häijyn luontoinen -- vapsahainen! Kun pistät,
ajettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi.
Mitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani?
Eihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne
mokomien kanssa. Odotas", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, -- "en
ole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on
Moskovassa, itse tiedät, -- hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi,
eikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua
seurani miellytä. No, tahdotko vai et?"
"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?"
"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin
lähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa
ruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon
kylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä
koreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan."
"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?"
"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai
ehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?"
"Minä olen teille, isoäiti", vastasi Polina liikutettuna, "hyvin
kiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi
arvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän
vierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta
nyt on minulla syitä ... tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on
mahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä
tänne edes pariksi viikoksi..."
"Toisinsanoen: sinä et tahdo?"
"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka
ehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina... Jos otatte
minut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen
teille oleva ikuisesti kiitollinen", lisäsi hän kovin liikutettuna, --
"mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti."
"Kas niin, älä nyt itke", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan
ruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen
heikkouksiinsa.
"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi
suuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja,
ole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista,
häneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana."
Polina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis
tiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.
"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö?
Sinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin -- kunhan
en ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!"
"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti", sanoi Polina.
"Ei tarvitse; häiritset vaan; minä olen jo kyllästynyt teihin
kaikkiin."
Polina tahtoi suudella isoäidin kättä, mutta hän veti sen pois ja
suuteli häntä poskelle.
Ohitseni mennessään loi Polina minuun nopean katseen ja painoi heti
taas silmänsä alas.
"Jää sinäkin hyvästi, Aleksei Ivanovitsh. Junan lähtöön on vielä tunti
aikaa. Sinä olet väsyttänyt itsesi minun kanssani kuljeskellessasi,
luulen ma. Kas tässä on sulle 50 guldenia."
"Kiitos nöyrimmästi, isoäiti, minua hävettää..."
"Loruja", huudahti isoäiti niin päättävästi, etten uskaltanut
vastustella, vaan otin rahat.
"Moskovassa, jos paikatta jäät -- tule luokseni. Jotain tointa sulle
hankin. Voi hyvin!"
Lähdin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn. Ainakin puoli tuntia
loikoilin siinä kädet pään takana ja mietiskelin. Ratkaisu oli siis
tapahtunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Huomenna päätin puhua Polinan
kanssa. Ahaa, ranskalaiseni! Heidän välillään on siis suhde, mutta
minkälainen? Polina ja Degrier! Jumalani, minkälainen pari!
Ei, se on liian uskomatonta! Hyppäsin ylös kiiruhtaakseni mr. Astleyn
luo saadakseni tietää enemmän häneltä. Mr. Astley? Siinäkin vielä yksi
arvoitus!
Olin jo tarttunut hattuuni lähteäkseni, kun joku kovasti naputti
ovelleni ja Potapytsh äkkiarvaamatta ilmestyi kynnykselle.
"Isäseni, Aleksei Ivanovitsh, rouvan luo käskettiin."
"Mitä? Eikö hän matkustakaan? Junan lähtöön on aikaa enään vain
kaksikymmentä minuuttia."
"Hirveästi on levoton, isäseni. Tuskin malttaa istua. Pikemmin,
pikemmin -- teitä tarkoittaa, isäseni. Kristuksen tähden, tulkaa heti."
Kiiruhdin alas ja tapasin isoäidin jo käytävässä. Kädessään oli
lompakko.
"Aleksei Ivanovitsh, mene edellä, lähtekäämme!"
"Mihin, isoäiti?"
"Mun täytyy voittaa takaisin rahani, kävi kuinka tahansa! Eteenpäin,
mars, mukisematta! Puoleenyöhönhän siellä pelataan?"
Seisoin hämmästyneenä. En tiennyt, mitä tehdä. Pian sentään toinnuin.
"Oma tahtonne, Antonida Vasiljevna, mutta minä en tule."
"Mikset tule? Mitä se on? Oletteko te päästä vialla kaikki?"
"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en
tahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa
on teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!"
Panin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja
poistuin.
"Voi pölkkypäätä sentään", huusi isoäiti minun perääni. "Älä tule, ole
hyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas
niin, antakaa mennä!"
En tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.
Myöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä
kuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki
illalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama
maapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria,
oli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä
panoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä.
Sitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli
ymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion.
Haukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä
minulle. "Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh", sanoi
hän. "Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen
varastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä
kiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä -- kerran tukastakin, ihan
totta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki,
isäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet
hänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni
nukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä
ulkomaata", lopetti Potapytsh, "johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme
jo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha,
tuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa
kyllä, -- ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!"