Pyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili
ilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa
johdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin
tarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän
kummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti
onnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka
hämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä
olikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan
vaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä
kuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä
syrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet
uteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka
olivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden
vaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään
kuin kärppä.
"Mikä voitto", huudahti hän.
"Se oli rohkeutta", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.
"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli
kaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta?
Entäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän
rahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?"
Minä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon
enemmän, lähes kahdeksan tuhatta.
"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä
ettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?"
"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta", huudahti
ihmeissään Marfa.
"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!"
Potapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen
käsiään.
"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne
heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat?
Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."
"Madame la princesse ... maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma ...
venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä..." mankui eräs
epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru
päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.
"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa ... ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei
muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! -- Praskovja", sanoi hän
kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä
ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle ... mikä hänen nimensä
taas onkaan ... mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada
minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."
"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja
miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen
katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti
sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin
kävelypuistoon.
"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän
ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."
Hän ei unohtanut ketään -- Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti
saada ottaa osaa hänen iloonsa.
"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."
Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi
katseli meitä.
"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei
ansaitse apua."
"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."
Tein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta,
katseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.
"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?"
"En, isoäiti."
"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä."
"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan."
"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?"
"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti."
"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot.
Yhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan,
sinulle en anna", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti,
mutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.
"Piru vie, se on kauhea akka", mutisi hän hampaittensa välistä
kenraalille.
"Kerjäläinen, taas kerjäläinen", huudahti isoäiti kiireesti. "Aleksei
Ivanovitsh, anna hänelle kultaraha."
Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha
ukko, paksu ryhmysauva kädessä -- varmaan entinen sotilas. Ojentaessani
hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua
loukkaantuneen näköisenä.
"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten
päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.
"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin,
kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja
sitten takaisin taas."
"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.
"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja
katsella teidän happamia naamojanne?
"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte
menettää kaikki -- varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi
hirveätä."
"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.
"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne
ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut",
kysyi hän minulta.
"Hän jäi pelisaliin isoäiti."
"Vahinko; hän on niin kunnon mies."
Hotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti
tietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli
tullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3
fredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi
yksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös
riitti puhetta!
"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät", porisi Marfa, "ja minä
sanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on
semmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä
nähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä,
pelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää
kaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti
häntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni
jähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon
häntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti,
äitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen."
"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme", sanoi
isoäiti hyvästiä heittäissään. "Äläkä unohda lähettää tohtoria
luokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä."
Olin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella,
kuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat
kallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan
ymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti
odotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän
järjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä
piilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet
menettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti,
ettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin
laskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se
suosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt
isoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt,
nähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa
valossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha
luonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja
että kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet
vakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko
omaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti
pelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi
voitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin
-- kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.
Jonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin
sitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat
huomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he
mahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen
pelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää
kuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut
kenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli
kultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin
vallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen
mieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään
ihmisessä.
Syvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon
riippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun
osanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä
myötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan
hitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle
nähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni
uhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa?
Minkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän
joskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut?
Lopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin
täytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki
päättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä
köyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset
kaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota
omakseni kutsuisin, muuta kuin unelma -- unelma voitetusta
sadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se
välkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen
unelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma,
että Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: "Rakastanhan minä
sinua..."
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun
äkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi
Polina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.
"Polina Aleksandrovna..."
"Hiljaa", kuiskasi hän.
"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä --
oli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin
yhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut
minuun."
"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän
teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr.
Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei
tarvita. Hän itse..." Polina keskeytti lauseensa.
"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut
ovelta.
"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin
etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta
vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa
muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti,
ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme
olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko
mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta
näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen
sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En
uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta
ajateltavaa kuin rakkaus.
Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari
kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty
kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin
suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt
antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen
hartaan -- kuten minusta tuntui -- toivomuksensa mukaan ja lähdin
sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen
seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges
näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti
neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut
niiden perillä ensinkään.
Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa
varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli
työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän,
pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin
valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua.
Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata
liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään
hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan
asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti
Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua
kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.
"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla
äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista,
erittäin ihmeellistä ... sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua
ja perhettäni kohtaan ... sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä..."
"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra
Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on
lyönyt väärän äänen ... hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne --
tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan
perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan..."
"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.
"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota
hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos
vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos
hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin
on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten..."
"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti
kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään,
hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan,
että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin.
Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko
omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun
itseni sitten!" -- Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka
halveksuen kääntyi poispäin. -- "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät,
pelastakaa meidät!"
"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin... Enhän minä mahda hänelle
mitään."
"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin."
"Löytänee hän jonkun toisenkin."
"Tämä ei kelpaa, piru vie", keskeytti Degrier kärsimättömästi. "Yksin
häntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan
näistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon."
"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä
itse, herra Degrier", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.
Samassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon
markiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.
"Hän ei nyt minua tottelisi", sanoi Degrier; "ehkä joskus sittemmin..."
Hän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien
tarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa
persoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja
pusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin
lapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi
pitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku,
aijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.
Kenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi
kiireesti rukoilevalla äänellä:
"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin
olleeksi niin ankara teitä kohtaan ... minä en tarkoittanut mitään
pahaa ... minä pyydän teitä ... kumarran vyötäisiin asti, vanhan
venäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti
de Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. -- Te ymmärrätte minut, eikö
totta", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen
merkitsevän silmäyksen.
Samalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä
ilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään
Potapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut
ja heti viedä hänen luokseen.
"Hän on suuttunut", sanoi Potapytsh.
"Kellohan on vasta puoli neljä."
"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten
nousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän
meidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla."
"Se kiusanhenki", huudahti Degrier vihoissaan.
Todellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun
en heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.
"No, antakaa mennä", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.