Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän
huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten
yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina
omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on
kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen
heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä
oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone
y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs
suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin
isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti
kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti
tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies
seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut
ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale,
princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja
näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen
voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja
teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät
lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen
ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset,
joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän
lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan
tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa,
sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina
kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin
suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän
kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim.
pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain
myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta
maalauksesta.
"Kenen valokuva?"
Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.
"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. -- Minkästähden se katsoo
kieroon?"
Näihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja
oli sentähden hyvin hämillään.
"Aika pölkkypää", murahti isoäiti venäjäksi.
Samoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä
isoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois.
Mattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää.
Hovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt
isoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen
perinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla
varustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin
tarkastettiin.
"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan", sanoi hän vihdoin tyytyväisen
näköisenä, "mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani
ja tyynyni. -- Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija,
teen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei
Ivanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta
kerkiät."
"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä
hotellissa omissa oloissani."
"Kuinka niin?"
Kerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali
sen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.
"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi
opettajaa", tiuskasi hän kenraalille, "ja sitten ajat hänet ulos
talostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen", kysyi
hän minulta.
"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun", vastasin levollisesti,
"mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut."
"Mitäs sinä sitä kielsit", kysyi hän ankarana kenraalilta.
"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy
laatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni
Wurmerhelmin kaltaista miestä."
"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria.
Olisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä,
tuotatte häpeää isänmaalle. -- Kantakaahan eteenpäin. -- Sinä,
Potapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa
saatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi
pitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle
joskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra
näyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?"
Minä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt
tulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin
pelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt
j.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi
olevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi
saada oikeata käsitystä.
"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te,
antakaa mennä!"
"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne", kysyi
kenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin
päähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he
tämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön
aikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen
ystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla
"baboulinkan" mukana.
"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun
täytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä
ja kylpylaitosta, sitten tuota ... mikä se olikaan, Praskovja? Point
luullakseni."
"Point de vue, isoäiti", vastasi Polina.
"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää", kyseli isoäiti
edelleen.
"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti."
"Et taida tietää itsekään. -- Marfa, sinä saat tulla mukaan", virkkoi
hän sitten kamarineitsyelleen.
"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, -- "mitä hän siellä
tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan
pelisaliin."
"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden
tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän
maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän
uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."
"Mutta ... tätikulta..."
"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua
kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te
oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme
sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."
Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti
mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin
seurasta.
Lähdettiin siis.
"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier
kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä
tyhmyyksiä tahansa..."
Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli
jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut
toivomaan.
Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä
kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle,
aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun
verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin
omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen
vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään
harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt
matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin
voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?... Polina ja neiti
Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti
Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja
käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin
häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin
lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka
tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on
kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla
näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista
kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle
odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa
kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin
ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja
nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki
kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään,
keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan
heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat
innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui
hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun
päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä
tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän
sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan
eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti
vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski
poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa,
senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.
Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota.
Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja
kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin
itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia
moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin.
Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien,
suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että
paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki
isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka
seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla
uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja
heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä
seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat,
jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan
liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä
ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten
käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään
taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu
kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata
pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset
katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta
odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli.
Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka
niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.
Luonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka
nousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti
pelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan.
Kahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja
voittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus
syrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään
muualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren
temppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit
pitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä
olentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta
marssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia
häiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia
tapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina
tule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta
usein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se,
jolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian
sikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.
Isoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan
hyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan
niskasta ja vietävän ulos salista. "Trente et quarante", jota pelataan
korteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa,
koska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu
ruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi
palvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle
paikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen
tuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet
koko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina
vapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen
häntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa,
enimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä,
ja joka taholta suunnattiin lorgnetit "baboulinkaan". Myöskin
pelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina
huvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa
onneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä
nähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle
isoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen.
Kenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä
katselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja
terävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: "Kuka tuo
on? Mikäs tuo on miehiään?"
Erittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa
päässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin,
voittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä
hänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat.
Hän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui
saamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat
hänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä --
runsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät,
että onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta
seteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen
seuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan -- hänkin
tietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä
tuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan
voitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja
itsensähillitsemiskykynsä.
"Mutta sano toki hänelle", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja
nyhkäsi minua, "sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti
kokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti."
Hän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut
kysymyksessä.
"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle,
sano toki -- missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan",
huusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn
kovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos
sentähden.
"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä ... minä en
jaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!" Ja isoäiti kääntyi
vihaisena katselemaan toisaanne.
Pelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen,
mitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin
useita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne
vasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin
ajan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti
vähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja
alkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten
pelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan
arvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin
ja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti
kun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti
häntä.
"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä
tiedä?"
"Ranskatar", vastasin minä kuiskaten, "seikkailija."
"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin.
Mutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset."
Selitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia
numeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän
selitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän
edessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin
tyytyväinen selityksiini.
"Mitä merkitsee _zero_? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri
zero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki
otti! Mitä se oli?"
"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula
sattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka
sattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti."
"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten
eivät sille aseta panoksiaan?"
"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti."
"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa
mukanani -- kas tässä!"
Hän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden
fredrichsd'orin.
"Aseta heti paikalla zerolle!"
"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan,
ennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin."
"Älä valehtele, pane zerolle!"
"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää
tuhansia. On sitä ennenkin sattunut."
"Lorua, lorua! Sutta pelkää -- ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni?
Paneppas vielä!"
Toisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti
istui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää
kuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan,
löipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti
kolmekymmentäkuusi.
"Mitä", huudahti isoäiti. "Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää
tulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä
tulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan!
Eikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen."
"Isoäiti!"
"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata."
Asetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.
Kuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua.
Jännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin
lujasti, että olin vähällä kirkaista.
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Näetkös, näetkös", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen
kääntyen puoleeni.
"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt
minun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs
mulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki
meikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!"
"Odottakaa, isoäiti, odottakaa", kuiskasin hänelle. "Potapytsh seisoo
oven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti,
maksetaan teille voittonne, ottakaa."
Hänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50
fredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.
"_Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus_",
huusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.
"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos,
aseta", hätäili isoäiti, "älä vitkastele, pikemmin", läähätti hän
nykien minua kaikin voimin.
"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?"
"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin.
Paljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele.
Kaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan."
"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran
kahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä."
"Älä lörpöttele, aseta panos", huusi hän hurjana. "Kas, nyt väännetään
heti pyörää."
"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12
fredrichsd'oria kerrallaan", intin minä; "nyt olen ne pannut, siinä
ovat."
"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö", huusi hän
pelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi
vääntämään pyörää, "combien zero? Douze? Douze?" [Paljonko zero?
Kaksitoista?].
Selitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.
"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni", vastasi tämä kohteliaasti.
"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria
peliin."
"Le jeu est fait" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä
kieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.
"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran", huusi isoäiti.
En uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12
fredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.
"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla", ajattelin
ihmetellen katsellen häntä.
Kuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa
loistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys
pelinhoitajan huutavan "Zero".
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Mitä!!" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin
itsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi
päähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä
ajassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut
näkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti
silloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin
yhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille
tulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta
häntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin
kohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia
seteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.
Tällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli
hänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen
kuume oli kuitenkin vallannut hänet.
"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, Aleksei
Ivanovitsh", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.
"4,000 guldenia", vastasin minä.
"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle" käski hän.
Tottelin viipymättä. Pyörä kieppui.
"Punanen", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000
guldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.
"Taas 4,000 punaselle", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.
"Punanen", huusi pelinhoitaja uudelleen.
"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon.
Kylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!"