Niin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla
palvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan
ympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja
kilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli
ylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja
siitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse,
Antonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava
moskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja
saatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja
joka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme
yhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna
olleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin,
mutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja
jaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen
suorana kuin kynttilä -- sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin
nähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin
lasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta
kuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan
askelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut
ja vieläkin vaan muisti. Ja _hänet_ tahdottiin periä, _hänet_ luultiin
kuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin
kuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt
meikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta!
Baboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.
"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet", kirkui
isoäiti minulle. "Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet
tullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua.
Kuuletko, Potapytsh", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan
puoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen
takanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen
kaulahuiviin -- "ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet!
Sähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!'
Kaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä."
"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa",
vastasin iloisesti, toinnuttuani, -- "minä vaan niin kovasti
ihmettelen... Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin
odottamatta..."
"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle.
Mukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit,
vai mihin?"
"Kävin paviljongissa."
"Täällä on kaunista", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, "niin lauha
ilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla?
Entäs kenraali?"
"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä."
"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset
juhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin, _les
seigneurs russes_ [venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki,
sitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta,
joka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?"
"Kyllä, Polina Aleksandrovna on täällä myöskin."
"Ja ranskalainen hyväkäs? No saanpahan itse sitten kaikki nähdä.
Aleksei Ivanovitsh, vie minut suoraan heidän luokseen. Onkos sulla
täällä hyvä olla?"
"Siinäpähän menee, Antonida Vasiljevna."
"Kuule, Potapytsh, sano tuolle pöllölle, passarille, että hän hommaa
mulle kunnollisen asunnon, mukavan, ei liian korkealla, ja vie sinä
heti tavarat sinne. Mitäs ne kaikki tähän tunkevat? Mihinkäs ne aikovat
kiivetä? Mokomat käskyläiset! Kuka sinun seurassasi on", sanoi hän
minulle.
"Hän on mr. Astley."
"Mikä mr. Astley?"
"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin
tuttava."
"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana.
Minä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän
asuntoonsa. Missä he asuvat?"
Minä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana "babushka",
isoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti
puhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti
huomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli,
jossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä
paikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja
kunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin
isoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan
selittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen
kreivitär ja "grande dame", ja että hän ottaa haltuunsa saman
huoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti
myöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet
huomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli
kovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta
katselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea,
kookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin.
Suuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät
silmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli
luonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään -- hän
oli 75-vuotias -- olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin
säilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.
"Hän huvittaa minua sanomattomasti", kuiskasi englantilainen minulle
noustessamme rinnakkain portaita.
"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin
tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani
ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi
hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni
"baboulinkan" oppaana.
Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa.
Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki
ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat
ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli
12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain
ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali
Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti
Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen
löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia.
Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän
kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän
sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin
kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti
Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle,
luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän
ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen,
vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali
näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin
basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin.
Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin,
taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän
merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys
ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli
sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja
löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr.
Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.
"Kas, tässä minä olen -- sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti
katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."
"Antoni da Vasiljevna ... armas täti ... millä tavalla te..." änkytti
onneton kenraali.
Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi
kenraali saanut halpauksen.
"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on
rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja
jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä
sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä
asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se
ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."
"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen
niin ihastunut ... se on ihmeellistä ... nähdä teitä täällä ... mikä
iloinen yllätys..."
"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet,
semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", -- hän uhkasi sormellaan.
"Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti
ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä.
Täkäläisiä, vai?"
"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges
on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.
"Onkos tytär naimisissa", kysyi isoäiti kursailematta.
"Neiti de Cominges on tietysti naimaton", vastasin niin kunnioittavasti
kuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.
"Entäs iloinen?"
Tähän kysymykseen en osannut vastata.
"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin
oppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen."
Minä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollut
Venäjällä.
52
"Bonjour" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neiti
Blancheen.
"Bonjour, madame", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti
kuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen
tervehdyksen johdosta.
"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on
olevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee:
näyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla", hän kääntyi
kenraalin puoleen, "tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin
hauskaa?"
"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani",
huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän
mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me
olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista,
joita saimme teidän terveydestänne ... me saimme niin toivottomia
sähkösanomia, ja yhtäkkiä..."
"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.
Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:
"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja
heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla
niin ... no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin
hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea
hymyily.
"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä
tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa
muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on
ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"
"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen.
"Oletteko ollut kauvankin matkalla?"
"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan
kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes
viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain
kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia
potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja
voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat
lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette
kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en
lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa
ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava
j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon -- se oli viime perjantaina --
otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin.
Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini
mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen
ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä
jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle
ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"
"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti..." alkoi kenraali hyvin
hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten
minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen
vaatimattomasti täällä..."
"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat
lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"
"Tämän jälkeen ... tällaisien sanojen perästä ... minä en enään
tiedä...", puhui kenraali suuttuneena.
"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki
olet kai jo pelissä menettänyt?"
Kenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä,
ettei kyennyt heti vastaamaan.
"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani...? Ajatelkaa, täti, mitä te
puhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas..."
"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä
tiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran
nähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja,
saat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh
näyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki,
jottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten", kääntyi hän
Polinalta kysymään.
"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg."
"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?
"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä on _point_."
"Mikä point?"
"_Point de vue_, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala."
"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?
"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne", sanoin minä.
Nyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera
isoäitiä.
"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin
tuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?"
"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna",
vastasi Fedossja. "Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme."
"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. -- Nuo ovat kai teidän
vieraitanne", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja
saksalaiseen. "Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?"
"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti", kuiskasi Polina.
"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut
kuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää
päivää, mr. Astley!"
Englantilainen kumarsi äänetönnä.
"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle,
Praskovja."
Polina tulkitsi.
"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin
terveenä", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.
Hänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.
"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin", huomautti hän. "Siksi
olen aina pitänyt englantilaisista -- ranskalaisia ei voi verratakaan
heihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa", sanoi hän mr.
Astleylle. "Minä asun tässä alhaalla -- alhaalla" -- hän näytti
sormellaan alas -- "ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja."
Mr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.
Isoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli
kiireestä kantapäähän.
"Minä pidän sinusta, Praskovja", sanoi hän äkkiä -- "sinä olet kunnon
tyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se
on minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?"
"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani."
"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin
kaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä
mene naimisiin? Onhan vielä aikaa. -- No, vieläkös sinä olet
vihoissasi", virkkoi hän kenraalille.
"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään", vastasi tämä tyytyväisenä.
"Minä ymmärrän ... teidän ijällänne..."
"Eukko on tullut lapseksi uudestaan", kuiskasi Degrier minulle.
"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin
kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin
ajaksi?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse ... ja Polina ... ja
monsiur Degrier ... sydämen halulla seuraisimme teitä..."
"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti
hymyillen.
"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. -- Rahoja minä en
sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut
huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme
katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."
Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein
koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin
olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi
ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni
ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva
Cominges.