Seuraavana aamuna kutsuin palvelijan ja pyysin häntä toimittamaan
laskuni minulle erikseen. Pieni huone, jossa asuin, oli niin halpa,
että kumminkin jonkun aikaa voin pitää sen. Koko kassani oli 16
fredrichsd'oria ja näille aijoin nyt onneni perustaa. Merkillistä,
vielä en ole voittanut mitään, mutta kumminkin ajattelen ja tunnen kuin
olisin jo rikas mies.
Jotenkin varhain aamulla nousin lähteäkseni mr. Astleyn luo. Hän asui
läheisessä hôtel d'Angleterressa. Äkkiä avautui huoneeni ovi, ja
suureksi ihmeekseni astui sisään markiisi Degrier. Ensimäisen kerran
hän kunnioitti minua käynnillään. Koska muuten olimme sangen vähän
huvitetut toisistamme, arvasin heti, että jotain erityistä oli
tekeillä.
Hän tervehti hyvin herttaisesti ja sanoi ohimennen kohteliaisuuden
huoneestani. Kun seisoin siinä hattu kädessä, kysyi hän, aijoinko
kävelemään. Saatuaan kuulla minulla olevan tärkeitä asioita
keskusteltavana mr. Astleyn kanssa, synkistyivät hänen kasvonsa.
Degrier oli, kuten kaikki ranskalaiset, iloinen ja rakastettava, kun
välttämättömyys tai hänen oma etunsa niin vaati, muuten oli hän
ikävin ihminen mitä ajatella saattaa. Ranskalainen on harvoin
luonnostaan rakastettava; hänen herttaisuudessaan on aina jotain
pakotettua, harkittua. Hän ei voi olla luonnollinen, alkuperäinen,
mielikuvitustakaan hänellä ei ole. Kaikki kaikessa on hänelle
ulkonainen, tavanmukainen muoto. Ranskalaisen koko olemus on
poroporvarillinen, pikkumainen, jokapäiväinen -- hän on, sanalla sanoen
ikävin ihminen maan päällä. Ainoastaan kokemattomat ensikertalaiset,
etupäässä meikäläiset naiset voivat ihastua häneen. Muut kuolevaiset,
joilla on vähänkin tervettä ihmistuntemusta, huomaavat heti tämän
vaikutuksen tavottelun, tämän teeskennellyn rakastettavuuden ja
salonki-iloisuuden niiden oikeassa valossa.
"Minulle on annettu erityinen tehtävä", alkoi hän varmasti, mutta
kohteliaasti. "Kenraali on pyytänyt minua puhumaan teidän kanssanne
eilisestä tapahtumasta. Minä en oikein silloin ymmärtänyt, mistä oli
kysymys, olen huonosti perehtynyt venäjänkieleen ... kenraali on
minulle jälkeenpäin kertonut..."
"Te esiinnytte tässä asiassa siis rauhanvälittäjänä", keskeytin minä.
"Näytättepä pitävän itseänne jo tämän perheen jäsenenä. He tahtovat
estää minua 'tuottamasta ikävyyksiä itselleen'."
Hän huomasi heti, että koetin houkutella häneltä tietoja suhteestaan
kenraaliin ja tuli varovaiseksi.
"Kenraali on minun liikekumppanini", sanoi hän kuivasti. "Sitäpaitsi on
olemassa eräitä suhteita, joiden tähden hän ei pidä itselleen suotavana
joutua sekoitetuksi sellaisiin asioihin kuin teidän eilinen juttunne.
Minä suorastaan pyydän teitä jättämään sen sikseen ja minulla on
tehtävänä ilmoittaa teille, että edelleenkin saatte opettajapalkkanne
ja että saatte paikkanne takaisin heti, kun se vaan voi käydä laatuun."
Pienellä vahingonilolla esiintoin markiisille kantani asiassa.
Toistin hänelle sen, mitä eilen olin sanonut kenraalille ja pysyin
järkähtämättä väitteessäni, että minun täytyi saada hyvitys paroonilta.
Näin suureksi huvikseni hänen joka hetki olevan unohtamaisillaan
itsensä tällaisen halvan "utshitelin" tähden, joka hänen silmissään ei
ollut nollankaan arvoinen.
"Mutta, monsieur Aleksis, sanokaa minulle", huudahti hän aivan
liikutettuna, "onko teistä niin välttämätöntä tuottaa kenraalille
tällaista harmia?"
"Harmiako? Kuinkas hänellä voi olla harmia siitä, että taistelen
oikeuksieni puolesta jotakuta toista henkilöä vastaan?"
"No hyvä, kuulkaa sitten", puhkesi hän vihdoin sanomaan vaivoin salaten
suuttumustaan ollessaan pakotettu ilmaisemaan salaisuutensa, "te
tunnette mademoiselle de Cominges'in --."
"Neiti Blanchea tarkoitatte?"
"Hyvä, kernaasti minun puolestani, neiti Blanche de Cominges'in. Olette
kenties huomannutkin, että kenraali on rakastunut häneen. Minä voin
teille ilmoittaa, että kihlaus, kaikesta päättäen, tapahtuu jo täällä
Roulettenburgissa. Ja nyt te aijotte ruveta rettelöimään, panna toimeen
häväistysjutun..."
"En ymmärrä, mitä tällä asialla on tekemistä kenraalin kihlauksen
kanssa. -- Häät ovat siis tulossa. Sallikaa sanoakseni, sangen hyvin
tämä asia on osattukin salata, ainakaan meikäläisistä kukaan ei ole
siitä tiennyt..."
"Minä en voi teille ... se ei vielä ole vallan ... tiedätte, odotetaan
Venäjältä tietoja; kenraalin täytyy järjestää asian..."
"Ahaa, baboulinka!"
Degrier katseli minua raivostuneena.
"Asiaan", jatkoi hän. "Luotetaan teidän hienotunteisuuteenne, teidän
synnynnäiseen rakastettavaisuuteenne ... teidän tunteisiinne tätä
perhettä kohtaan, jossa teidät on niin ystävällisesti vastaan otettu ja
kohdeltu siihen kuuluvana..."
"Eilenhän minä tulin pois potkituksi. Te väitätte ehkä sen olleen vaan
näön vuoksi. Suostuttekos te, jos teille sanotaan: 'minä en ollenkaan
tahdo sua korvista ravistella, mutta näön vuoksi -- sallihan vähän
ravistelen sentään?'... Samanlaistahan tää on."
"Te ette anna siis rukousten liikuttaa itseänne", kivahti hän.
"Te, sellainen nulikka, tahdotte vaatia parooni Wurmerhelmin
kaksintaisteluun! Ettekö luule paroonin heitättävän lakeijoillaan teitä
rapuista alas?"
"Mitä hän suvaitsee mulle tehdä, sitä en voi arvata", vastasin
tyynesti, "mutta sen tiedän, että mr. Astleyta, englantilaisen lordin
sisarenpoikaa, hän ei voi kohdella sillä tavalla tuottamatta itselleen
ikävyyksiä. Menen nyt heti mr. Astleyn luo pyytämään häntä järjestämään
paroonin ja itseni välisen asian."
Ranskalainen ällistyi kovin tästä tiedosta, joka näytti hänen
mielestään sangen uskottavalta.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän kokonaan muuttuneella äänellä. "Minä näen
teidän pysyvän lujana päätöksessänne. Minulla on muutakin asiaa teille:
tässä on teille pari sanaa eräältä henkilöltä -- lukekaa, minun
käskettiin odottaa vastausta."
Tätä sanoessaan hän otti taskustaan pienen, sinetillä suljetun kirjeen.
Polinan käsialalla oli kirjoitettu:
Minusta näyttää siltä kuin aikoisitte te nostaa liian suuren
melun eilisestä jutusta. Olette suuttunut ja alatte vehkeillä. On
olemassa erityisiä seikkoja, joista ehkä sitten saan tilaisuuden
teille kertoa. Käyttäkää järkeänne, älkää olko lapsellinen. Minä
tarvitsen teitä ja te olette luvannut totella minua. Muistakaa
Schlangenbergiä! Minä pyydän teitä olemaan siivolla, hätätilassa
minä vaadin teitä.
Teidän P.
J.K. Jos vielä olette eilisestä vihainen, pyydän teiltä anteeksi.
Kaikki näytti pyörivän silmissäni lukiessani näitä rivejä. Veri syöksyi
sydämeeni ja vilunväreet puistuttivat minua. Ranskalainen ei ollut
huomaavinaan liikutustani, hän katseli välinpitämättömän näköisenä
toisaalle. Parempi kuin olisi nauranut minulle.
"Hyvä", sanoin minä, "sanokaa neidille, että hän voi olla rauhallinen.
Mutta, sallikaas kysyäkseni, miksi nyt vasta annoitte tämän kirjeen
minulle? Kaikki teidän lörpöttelynne olisivat olleet tarpeettomat, ja
asia olisi ollut aikoja sitten selvitetty."
"Oh, enhän minä voinut tietää, mitä kirje sisälsi", valehteli Degrier.
"Ymmärrän, teitä oli käsketty ensin koettamaan kaikki muut keinot ja
sitten vasta turvautumaan kirjeeseen. Eikö totta? Sanokaa, sanokaa,
herra Degrier."
"Ehkä", vastasi hän vitkaan katsellen minua omituisesti.
Otin hattuni, hän nyökkäsi ja meni edelläni ulos. Olin huomaavinani
hymyilyn väreilevän hänen huulillaan. Eikäpä toisin olisi voinut
ollakaan.
"Odotappas, armas ranskalaiseni, kerran me vielä teemme tilin
toisillemme", ajattelin tullessani alas rappuja. En ollut vieläkään
tointunut hämmästyksestä, jonka Polinan kirje oli minussa herättänyt.
Vasta raittiissa ilmassa alkoivat ajatukseni selvitä ja minä äkkäsin
nyt kaksi seikkaa, jotka ehkä johtavat minua asioitten jäljille:
ensiksi, että eilisellä poikamaisella kepposellani on jostain syystä
erityinen merkitys meikäläisille ja toiseksi, että tällä ranskalaisella
täytyy olla tavaton vaikutusvalta Polinaan. Sana vaan, ja hän tekee
kaikki mitä markiisi tahtoo, kirjottaa kirjeenkin ja _pyytää anteeksi_
minulta.
Hänen suhteensa tähän Degrieriin on aina tuntunut minusta
arvoitukselta. Viime aikoina on hän osoittanut vastenmielisyyttä tätä
kohtaan ja tämä puolestaan on kohdellut häntä karkeasti ja
epäkohteliaasti. Polina itse uskoo minulle joskus merkillisiä asioita
näistä väleistä. Varmaa on kumminkin että hän on markiisin vallassa ja
koettaa vapautua kahleistaan.
"Kävelypuistossa", kuten täällä kutsutaan erästä kastanjakäytävää,
kohtasin mr. Astleyn.
"Ohoh", huusi hän minut nähdessään, "aijoin juuri tulla teidän
luoksenne. Te olette siis eronnut kenraalin palveluksesta?"
"Sanokaa ensin, mistä sen jo tiedätte", ihmettelin minä. "Taitaa olla
jo muittenkin tietona?"
"Oi, ei suinkaan, olen vaan sattumalta kuullut sen. Mihin te aijotte
nyt lähteä? Minä olin tulossa teitä vielä kerran katsomaan, sillä minä
pidän teistä."
"Te olette kunnon mies, mr. Astley", sanoin yhä vieläkin itsekseni
ihmetellen, mistä hän oli saanut tietää minun asiani. "Koska en vielä
ole juonut kahvia ja sekin, jota te kenties jo olette juoneet, on ollut
huonoa, niin menemme kylpypaviljonkiin kahville, siellä istumme,
polttelemme, ja minä kerron teille kaikki, ja ... tekin kai minulle
kerrotte..."
Kahvila oli sadan askeleen päässä. Meille tuotiin kahvia, istuimme,
sytytin paperossin, mr. Astley ei koskaan polttanut, hän valmistautui
minua kuuntelemaan.
"Minä en lähde mihinkään, jään tänne", aloin minä.
"Niin minäkin luulin, että jäätte", virkkoi mr. Astley.
Totta puhuakseni, en juuri tiennyt, mitä meillä molemmilla olisi
toisillemme kerrottavaa. Minä puolestani toivoin saavani _häneltä_
kuulla jotain. Olin vakuutettu, että hän jostain tuntemattomista
lähteistä oli saanut tietää kenraalin perheen salaisuudet. Mutta minäpä
en näitä häneltä tullutkaan onkineeksi, sillä yhtäkkiä, vasten
tahtoani, aloin puhua Polinasta, tunteistani häneen. Puhuin
taukoamatta puoli tuntia ja minusta oli hupaisaa tällä tavalla kertoa
rakkaudestani. Huomatessani hänen tulevan levottomaksi, minä yhä
lisäsin kertomukseni tulisuutta. Kadun sentään yhtä asiaa: taisin puhua
liikoja ranskalaisesta...
Mr. Astley kuunteli sanaakaan sanomatta, liikahtamatta, katsellen mua
silmiin. Kun kerroin Degrieristä, rypisti hän otsansa ja keskeytti
minut ankarana:
"Tiedättekö jotain varmaa miss Polinan suhteista markiisiin?"
"Olette oikeassa, en tiedä", vastasin minä.
"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin
arveluita."
"En, en juuri muuta mitään", vastasin.
"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja
ajattelemallakin näitä."
Huomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei
tahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin
saisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin
juttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin
perheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen
pienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan
tapahtumistakin?
"Tiedättekös mitä", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, "minusta
näyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? -- Itse miss
Polinalta!"
Mr. Astley katseli minua ihmetellen.
"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä",
sanoi hän nuhtelevasta. "Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä
kenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On
kysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei
mielellään tahdota herättää eloon."
Vihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä
tämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin
hyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä.
"Kenraali parka", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan
kertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka
eilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.
Mr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:
Neiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta
sitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut
silloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de
Comingesia, eikä markiisi Degrieria, -- joka muuten mr. Astleyn
arvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut
Degrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän
esiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa.
Tämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita
ajopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää "trente et
quarante'ssa", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista
jättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän
repi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä
kynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs
puolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä
se heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen
suojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin
italialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen
taskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta
antautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui
ammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä
päivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli
apua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni
Wurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan
10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn
heti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä
Spaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken
saanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa
neiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa
myöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut,
vaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa
kuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi,
ehkäpä Degrieriakin. -- "Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin
ja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen
rettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella
hänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet
aina kenraalin ja miss Polinan seurassa", lisäsi mr. Astley.
"En, en ymmärrä", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini
takaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. --
"Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja
erittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla
mademoiselle Blanchen käsivarressa?"
"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut
tehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin?
Kenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin
minä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss
Polinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. -- En voi puhua
teille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä."
"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss
Polinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan
neiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta
Polinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni
Wurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä
kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan.
Tällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa
varma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan
vaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle
muutamia tuhansia ruplia."
"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen", sanoi mr. Astley, "minä
luulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan
hänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman
onnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi."
Katselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen
vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme
kestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen.
Ajatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi
meistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin
naisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!"
Käännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan
nojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle
nenäliinallaan.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa",
kirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.
"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle."
"Niinpä näkyy viittovan", sanoi mr. Astley.
Melkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen ... ja
hämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna "_baboulinka_"!