Tämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä.
Kello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän
tapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin
pelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160
fredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten
ottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle
selityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon
hän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden.
Epäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty
tarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin.
Pelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli
nähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina
pelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata
kahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa
joukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut
kysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He
istuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän
kiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista
mahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja --
menettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään.
Minä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan
oikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs -- minä en tahdo sanoa juuri
säännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen -- järjestys, joka kaikessa
tapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n
keskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula
kerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas
keskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa
perätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu
pari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.
Tämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes
kolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin
tai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne
tänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On
tosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat
punanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu
kuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman
päivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa
perätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä
kauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle
ilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta
kertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla
tällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki,
viimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria
parittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä,
joten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria.
Tietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti
kummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä
nenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin --
suurempia panoksia ei sallita -- ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin
kokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin
pelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta
vähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni.
Siihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.
Päivällispöydässä olin taas kovin ärtyneellä tuulella aivankuin kolme
päivää takaperinkin. Ranskalainen ja neiti Blanche olivat tavallisuuden
mukaan vierainamme. Saatiin tietää minun olleen pelisalissa. Neiti
Blanche oli ollut siellä ja sattunut näkemään urostyöni. Ranskalainen
kysyi minulta, pelasinko omilla rahoillani. Hän on varmaan arvannut
minun pelanneen Polinalle -- tässä täytyy piillä jotain. Tietysti minä
valehtelin rahojen olleen omiani. Kenraali kummasteli kovin; mistä olin
voinut saada niin paljon rahoja? Minä selitin alottaneeni 10:llä
fredrichsd'orilla ja voittaneeni kuusi tai seitsemän kertaa perätysten,
joten mulla lopulta oli 5 tai 6 tuhatta guldenia hallussani, senjälkeen
olin menettänyt kaikki kahdella kertaa.
Selitykseni oli hyvin todenmukainen. Puhuessani katsahdin Polinaan,
mutta hänen ilmeestään en voinut päättää mitään erityistä. Hän ei
väittänyt sanojani valheeksi, ja siitä päätin hänen olleen hyvillään,
etten ilmaissut hänen osallisuuttaan asiassa. "Joka tapauksessa",
ajattelin, "täyttää hän lupauksensa ja antaa minulle pyytämäni
selitykset."
Luulin kenraalin alkavan taas minua nuhdella, mutta hän ei sanonut
mitään. Kasvonsa vaan ilmaisivat suurta mielenliikutusta ja
levottomuutta. Ehkä hänen oli vaikeassa asemassaan epämieluista kuulla,
että niin kevytmielisesti olin päästänyt sellaisen summan livahtamaan
käsistäni.
Luulen hänellä eilen illalla olleen kiivaan kohtauksen ranskalaisen
kanssa. He sulkeutuivat erääseen huoneeseen ja puhuivat siellä kauvan
kovaäänisesti jostain, mitä lie ollut. Ranskalainen lähti sieltä hyvin
kiihtyneenä, mutta tuli tänä aamuna kenraalin luo takaisin --
nähtävästi jatkamaan eilistä keskustelua.
Kun ranskalainen sai kuulla minun pelitappiostani, huomautti hän
pilkallisella, melkein ilkeällä äänellä, että sellaisissa tapauksissa
pitäisi käyttäytyä viisaammin. Jostain syystä hän vielä lisäsi, että
vaikka venäläiset paljon pelaavat, eivät he kuitenkaan ole siihen
kykeneviä.
"Minun mielestäni on ruletti juuri keksittykin venäläisiä varten",
vastasin minä.
Halveksiva hymyily oli ranskalaisen ainoa vastaus väitteeseeni, jonka
jälkeen minä huomautin pelaamisen joka tapauksessa olevan väärin, ja
että siis sanoessani maanmiehiäni pelaajiksi paremmin moitin kuin
haukuin heitä.
"Mitenkä selitätte tämän väitteenne", kysyi ranskalainen.
"Aivan yksinkertaisesti", vastasin minä -- "venäläisellä ei ole pääoman
kokoamisen taitoa, ominaista länsieuroopalaisille sivistyneille, jotka
pitävät sitä maallisen onnensa varsinaisena perustuksena. Mutta
venäläinen, joka on sangen ymmärtämätön rahojen kokoamisessa, osaa
tuhlatakin, jos sattuu käsiinsä saamaan rahoja, mitä mielettömimmällä
tavalla. Ja kun me kumminkin tarvitsemme rahoja, niinkuin kaikki
muutkin, olemme sangen tyytyväiset sellaisiin keinoihin kuin esim.
ruletti, jolla mies parissa tunnissa voi vaivatta tulla rikkaaksi. Peli
siis aivan erityisesti viehättää juuri meitä, ja kun me pelaamme
kevytmielisesti ja huolimattomasti, niin me menetämme."
"Onhan tuo osaksi totta", sanoi ranskalainen itserakkaasti.
"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin
maanmiehistänne", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.
"Suokaa anteeksi", vastasin minä, "ei ole vielä ollenkaan ratkaistu
asia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai
kunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen."
"Mikä muodoton ajatus", huudahti kenraali.
"Oikein venäläinen ajatus", ranskalainen huomautti.
Minä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.
"Itse puolestani", jatkoin, "tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää
kirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen
ihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä
jonkinlaisen kukkaron liitteen."
Edelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein
sanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.
"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette", huudahti hän kiukussaan,
"mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine
lörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että..."
Näin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän
kesken puhettaan.
Ranskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni
ehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen
ylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe
oli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin
nousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut
kanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon,
suihkulähteelle.
Kun minä, kuten sanottu, olin kovin ärtyneellä tuulella, kysyin heti
rohkeasti, kursailematta, miksi ei markiisi Degrier enään seurannut
häntä kävelylle ja miksi tämä yleensäkin oli viime aikoina ollut niin
välinpitämätön.
"Sentähden, että hän on roisto", vastasi hän minulle kummallisella
äänellä. Koskaan en ollut kuullut hänen puhuvan sillä tavalla
Degrieristä, ja vaikenin, itse säästyäkseni mahdollisesti samallaiselta
kohteliaisuudelta.
"Oletteko huomannut, että hän tänään on hommaillut jotain yhdessä
kenraalin kanssa", kysyin hetken päästä.
"Kovinpa te mielellänne tahtoisitte saada selkoa heidän puuhistaan",
vastasi Polina kiukkuisesti. "Te tiedätte, että kenraali on pantannut
koko omaisuutensa hänelle; jos ei isoäidin kuolema häntä pelasta, tekee
ranskalainen epäilemättä hänestä keppikerjäläisen."
"Vai niin, hän on todellakin siis pantannut kaikki markiisille. Minä
olen kyllä kuullut siitä, mutta en ole uskonut. -- No, hyvästi sitten,
neiti Blanche", lisäsin minä, "teistä ei siis tulekaan kenraalitarta.
Ja kenraaliparka on sentään niin rakastunut, että ampuu kuulan
otsaansa, jos vaan rukkaset saa. Vaarallista on todellakin siinä ijässä
niin tulisesti rakastua."
"Minäkin aavistan jotain ikävää hänelle tapahtuvan", sanoi Polina
ajatuksiin vaipuneena.
"Mutta kuinka voi tämä neiti Blanche niin törkeästi paljastaa
kataluutensa", huudahdin, "niin selvästi näyttää, että kysymys on vaan
rahoista! Eikö nyt kenraali älyä näitä julkeita juonia! Ja voiko
ajatella naurettavampaa ja kurjempaa kuin lähettää sähkösanoma toisensa
perästä: Onko isoäiti kuollut, onko hän kuollut? Kuinkas se teitä
miellyttää, Polina Aleksandrovna?"
"Älkää puhuko tyhmyyksiä", sanoi hän kiireesti. "Minä vaan ihmettelen,
miksi te olette niin hauskalla tuulella. Miksi olette niin iloinen?
Senkötähden, että menetitte pelissä minun rahani?"
"Minkätähden te annoitte ne mulle menetettäväksi? Johan minä sanoin
teille, etten osaa pelata toisten puolesta, vähimmin juuri teidän. Minä
olen totellut teitä ja tehnyt, mitä käskitte. Edeltäkäsin vakuutin
teille, ettei yritys onnistu. Tietysti te olette nyt pahoillanne.
Minkäs te sitten niin paljon tarvitsette?"
"Ketä nämät kysymykset hyödyttävät?"
"Itsehän lupasitte selittää... Kuulkaas: minä olen varma voitostani,
jos alan pelata itselleni. Minulla on vielä 12 fredrichsd'oria, niillä
koettelen onneani. Ja sitten ottakaa minulta niin paljon kuin
tarvitsette."
Hän katseli minua halveksien.
"Älkää suuttuko siitä, että ehdotan teille tällaista. Ettehän te välitä
minusta mitään. Kun kerran menetin pelissä rahanne, hankin ne teille
takaisin."
Polina katsoi terävästi minua ja huomattuaan minun liikutukseni,
keskeytti vilkkaasti:
"Saisitte kyllä tietää minun salaisuuteni, mutta en luule niiden teitä
huvittavan. Minulla on velkoja, jos haluatte kuulla. Olen lainannut
jonkun verran ja tahtoisin nyt maksaa takaisin. Tulin ajatelleeksi,
kummallista kyllä, että täällä varmasti pelissä voittaisin niin paljon
kuin tarvitsen. En tiedä, miksi näin uskon. Sentähden kai, ettei mulla
ole enään muutakaan, mihin turvautua."
"Näytte välttämättömästi tarvitsevan tuon summan. Olette tarttunut
peliin kuin hukkuva oljenkorteen: jos ei tämä hukkuisi, ei hän pitäisi
oljenkortta puunrunkona."
"Mutta olettehan te itsekin pannut peliin kaiken toivonne", huomautti
Polina äkkiä. "Pari viikkoa sitten te laveasti mulle selittelitte,
kuinka lujasti vakuutettu olitte onnen suosiollisuudesta teitä kohtaan
täällä pelipöydän ääressä. Puhuitte niin vakavasti silloin, että luulin
teidän olevan tosissanne. Kenties teittekin vaan pilaa?"
"En tehnyt pilaa", vastasin miettivänä, "ja uskon nyt yhtä lujasti kuin
silloinkin voittavani pelissä. Tästä johtuu, etten tunne omantunnon
tuskia, vaikka menetinkin toisen rahat. En epäile ollenkaan, kunhan
vaan alan itselleni pelata. Minun täytyy voittaa, minullakin on peli
oljenkortena, johon olen tarttunut. Te kai luulette, ettei minulla ole
mitään syytä hankkia rahoja?"
"Teidän syynne minua todellakin hyvin vähän liikuttavat", vastasi
Polina välinpitämättömästi. "Sitäpaitsi epäilen, voitteko te ottaa
asioita vakavalta kannalta ensinkään. Kenties on teilläkin huolenne,
mutta luulen, etteivät ne teitä suurestikaan rasita. Teissä ei ole
lujuutta eikä vakavuutta. Mihin te rahoja tarvitsette? Mitäpä te niillä
tekisitte?"
"Mihinkä tarvitsen rahaa? Oh, raha se on kaikki kaikessa meidän
päivinämme! Jos minulla olisi rahoja, heti olisin teidänkin silmissänne
toinen mies. En enään olisikaan teidän orjanne, jota saatte mielenne
mukaan solvaista."
"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin
itsekin."
"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on
kaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan
siinä nautintoa -- kurjin ja halvin tehtävä", huudahdin minä. "Piru
ties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä
lihanpalasia... Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja.
Kenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle
nuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä
tule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan,
markiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties
haluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne."
"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen
saavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä
kiitettävämpää on pyrkimys."
"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten
ymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta
olen sen kadottanut. En tiedä -- mutta kumminkin täytyy minun se nyt
saavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto
puuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi?
Siksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia
voidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme.
Ulkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin
niin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on
synnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään
ja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia.
Ulkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä
heistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta
enhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä
minua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua,
minkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa
käyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä
minulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos
olisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte.
Minulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan
kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä
matkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te
tunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä
minähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne. _Te_ olette tämä
ajatus, _te_ aina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän
tähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi
oikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas:
minä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä
sydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava..."
"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla", keskeytti
Polina liikutettuna.
"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla", huudahdin
minä.
"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole
tahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun
kunnioitukseni."
"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä
ajatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut
sellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän
nyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman
tekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani
teidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon
olla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta ... tämä käsivarsi
ehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta,
ei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten
ihmissyöjä, sulasta rakkaudesta... Nauratteko te?"
"Minä en ollenkaan naura", vastasi hän suuttuneena, "minä kiellän teitä
jatkamasta. Sellaista roskaa!"
"Kutsukaa vaan sitä roskaksi", jatkoin yhä, "se on minulle yhdentekevä.
Tiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta
en heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä
epäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja
kärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä
päivältä yhä _enemmän_, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua
mielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin
Schlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te
vieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?"
"Mitä tyhmyyksiä", huudahti hän. "Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä
olisi?"
"Huvia", nauroin minä, "ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille
olisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen
on luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te
rakastatte julmuuksia."
Minä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen.
Varmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat
kasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa
hän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon
Schlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.
"Epäilemättä te puhutte totta", sanoi hän viimein pilkallisella,
ylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken
kuluttua hän lisäsi:
"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen -- tekisittekö te sen?"
"Kenen? Ranskalaisenko?"
"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te
äsken totta."
Hän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua
oikein kummalliselta.
"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko
mahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?"
"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte
kaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei
siitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta
sitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi,
että uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön."
Minua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä,
että hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka
hänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.
Istuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät
lapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli
kävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän
nauruun.
"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla", alkoi hän. "Se on paroonitar
Wurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha
herra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?"
"Kyllä. Mitä sitten?"
"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos
pyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni
meitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa
hattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi."
"Mitä varten?"
"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää
kepillään teidän selkänne."
"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä
minä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?"
"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä", virkkoi
hän ylenkatseellisesti. "Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette
saaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän,
että tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon
kerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä
ennen ehditte jo saada selkäänne."
Minä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään.
Tiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä
olisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni
paroonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen
halun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu,
melkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.
Kaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka
paljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä,
mauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän
syyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä
ymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai
olenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.
Tämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman
häntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta.
Kuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt
sitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska
muutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka
ja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa
pitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa
vivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi
ja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri
olin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja
kiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui
aivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt
seisoo hänen edessään ja vaan katselee... Siitä illasta asti olen
rakastanut häntä.
Mutta asiaan.
Olin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen
paroonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen
paroonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja
runsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän
oli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava
leukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat
tulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi
sillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin
45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja
tuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa
näyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin
riikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.
Näiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.
Minun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän
huomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli
ihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.
"_Madame la baronne_", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon
joka sanalle, "_j'ai l'honneur d'être votre esclave." [Rouva
paroonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]
Kumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti
häneen päin ja hymyilin.
Hän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun
ranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e.
lisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta
tuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.
"Mitä", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.
"Ja wohl" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.
"Sind sie rasend!" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen
keppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä
saattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin
puettu.
"Ja wo-o-ohl", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin
kauvan kuin mahdollista.
Parooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa
lähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat
keskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo.
Tuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa
lähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet
rapuilla.
"Nyt sen tyhmyyden tein", sanoin astuessani hänen luokseen.
"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne", vastasi hän välinpitämättömästi ja
katsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.
Koko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n
aikaan.
Olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas.
Meikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa
kerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin
työhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä
keskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona
nojaten sohvassa.
"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni", alkoi
kenraali ankarana kääntyen minuun.
"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan", vastasin minä.
"Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään
erään saksalaisen kanssa?"
"Erään saksalaisen?! Tämä saksalainen on parooni Wurmerhelm, ylhäinen
henkilö. Te olette rohjennut käyttäytyä törkeästi häntä ja hänen
rouvaansa kohtaan."
"En ensinkään."
"Te olette pelottanut heitä", kiivaili kenraali.
"En vähintäkään", vastasin levollisena. "Olen vaan kohteliaasti
kiinnittänyt paroonittaren huomion itseeni, kun hän purjehti suoraan
minun päälleni ja aikoi tallata minut jalkojensa alle kuin madon.
"Teettekö te minusta pilkkaa", ärjäsi kenraali ja kääntyen Degrieriin
päin, jatkoi: "Kuuletteko, hän alkaa ilveillä minunkin kanssani."
Degrier naurahti halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
"No hyvä, ymmärtääksenne minut lyhyesti", jatkoi kenraali kääntyen
minuun, "parooni on vaatinut minulta hyvitystä, koska te kuulutte minun
perheeseeni. Ymmärrättekö, herraseni, minkälaiseen pulaan olette minut
saattanut ajattelemattomuudellanne. Teidän tähtenne täytyi minun jo
pyytää häneltä anteeksi ja luvata, että te heti jätätte minun taloni."
"Onko hän vaatinut sitä teiltä, kenraali?"
"Ei, minä tunsin itseni velvoitetuksi antamaan hänelle tämän
hyvityksen. Meidän välillämme on siis kaikki lopussa, herraseni. Tuolla
on 4 fredrichsd'oria ja 3 guldenia, jotka ovat palkastanne jälellä,
lasku on vieressä. Minä ilmoitan heti palvelijalle, etten huomisesta
alkaen maksa teidän hotellilaskujanne. Sulkeudun suosioonne."
Otin rahat ja laskun, lyijykynällä kirjoitetun, kumarsin kylmästi
kenraalille ja sanoin vakavasti:
"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun.
Jos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne.
Minkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee
se, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja,
siinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias,
kandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton.
Ainoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä
hetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut
minun asioihini."
Kenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.
"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun", sanoi hän
ranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.
"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla", jatkoin kylmäverisesti,
hilliten itseni. "Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun
puolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia
ilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta
selitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on
kuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi
asioistani vastaamaan."
Kävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan
minun tyhmän uhkaukseni.
"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua", huudahti
hän. "Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää
naurako, hyvä herra, pyydän teitä... Onhan täällä toki esivalta, ja
minä ... minä ... sanalla sanoen minun arvoni ... ja paroonin
myöskin ... täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät
kiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?"
Hän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.
"Minä en ole räyhännyt", vastasin rauhallisesti, "ja sitä ennen minua
tuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani
ratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti."
"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö",
huudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni.
"Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun
täytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt... Oi, te ette
tiedä... Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan
vaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta ...
niin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh", lopetti hän
epätoivoissaan.
Ymmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se
tavallinen "arvo", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan
omaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa
kaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset,
tärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua
rukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella
vakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi
säädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan
tarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka
oli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle
tyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä
itse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi
hänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin
saamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa
kaikenlaisien paroonien "kurittaa itseäni kepillään". Tahdoin kerran
nauraa heille kaikille ja esiintyä itse "aika poikana". Saadaanpas
nähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja
jos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään
kastunut kana.
Rappuja noustessani tapasin lastenhoitajan ja kuulin häneltä Marja
Filippovnan, kenraalin sisaren aivan yksinään lähteneen iltajunassa
Karlsbadiin, jossa on eräs heidän serkkunsa. Tämä uutinen vähän
hämmästytti minua, juolahti mieleeni, että tässä pelissä ovat
varmaankin neiti Blanchen sormet mukana ja että kenties lähimmässä
tulevaisuudessa tapahtuu jotain ratkaisevaa. Lastenhoitajalta myöskin
kuulin Marja Filippovnalla jo kauvan olleen aikomuksen jättää
meikäläiset, ja että pari päivää sitten oli hänen ja kenraalin välillä
tapahtunut kiivas sananvaihto...