III.

Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä

ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani.

Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee

minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan,

ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas

osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen

ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde

muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän

jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä

mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan

halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi

puhua rakkaudestani?

"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä

puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" -- näin hän ajattelee, mikäli

käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista

asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella

tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim.

minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka

raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan

minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai

muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin

välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen

tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin,

ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan

avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen

minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän

luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja

huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia,

oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen

tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän

itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat...

Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä.

Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata

hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä.

Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan

alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy

piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä

joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään

välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä

säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen

salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan

mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani.

Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun

kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on

tosiaankin sangen omituista laatua...

Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä

päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole

saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on

varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan

asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava

keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja

ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan

pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa

karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin

pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan

tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He

ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas

on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin

heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään

perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt

kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat

eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa

velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka -- olen siitä

vakuutettu -- näyttelee pääosaa koko jutussa.

Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä

ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi

pitäisi hänen olla sukua -- vaikkakin kaukaista -- markiisillemme, ehkä

serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni

oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja

ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa

side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät

meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella

meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan

neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut

heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha

tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan

jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä

tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun

markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat

rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina

tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin

ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle

nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.

Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja

välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava

ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään

kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy

todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä

niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka

voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua,

ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen?

Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää

samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän

näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula

uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin

kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen

mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen,

hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina

vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän

käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään.

Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita

silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa.

Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä

kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche

aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän

onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo

yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa,

epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin

"rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä

Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja

tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä,

onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin

Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän

näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".

Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja

toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti

Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen

ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat

muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei

olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän

näköpiiristämme. -- Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein

naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla

lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää

Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä

vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä

muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen

hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen

päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja

lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan

tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa

hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään

seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta

mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa

hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai

Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme

lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr.

Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa.

Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin

tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:

"Ah, neiti Blanche...! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin

neiti Blanche!"

Hän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä

oikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän

vaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:

"Niin se on... Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa", vastasin.

"Kuinka, ettekö te sitä tiedä", huudahti hän kovin ihmeissään.

"En tiedä, en ole koskaan huomannut", vastasin minä hymyillen.

"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä."

Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän

keskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.

Pelaaja · 第 5 / 16 题