Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä
ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani.
Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee
minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan,
ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas
osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen
ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde
muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän
jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä
mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan
halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi
puhua rakkaudestani?
"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä
puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" -- näin hän ajattelee, mikäli
käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista
asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella
tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim.
minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka
raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan
minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai
muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin
välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen
tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin,
ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan
avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen
minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän
luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja
huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia,
oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen
tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän
itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat...
Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä.
Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata
hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä.
Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan
alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy
piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä
joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään
välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä
säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen
salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan
mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani.
Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun
kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on
tosiaankin sangen omituista laatua...
Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä
päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole
saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on
varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan
asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava
keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja
ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan
pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa
karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin
pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan
tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He
ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas
on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin
heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään
perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt
kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat
eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa
velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka -- olen siitä
vakuutettu -- näyttelee pääosaa koko jutussa.
Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä
ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi
pitäisi hänen olla sukua -- vaikkakin kaukaista -- markiisillemme, ehkä
serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni
oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja
ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa
side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät
meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella
meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan
neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut
heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha
tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan
jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä
tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun
markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat
rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina
tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin
ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle
nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.
Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja
välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava
ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään
kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy
todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä
niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka
voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua,
ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen?
Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää
samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän
näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula
uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin
kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen
mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen,
hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina
vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän
käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään.
Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita
silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa.
Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä
kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche
aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän
onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo
yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa,
epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin
"rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä
Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja
tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä,
onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin
Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän
näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".
Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja
toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti
Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen
ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat
muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei
olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän
näköpiiristämme. -- Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein
naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla
lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää
Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä
vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä
muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen
hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen
päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja
lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan
tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa
hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään
seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta
mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa
hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai
Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme
lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr.
Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa.
Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin
tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:
"Ah, neiti Blanche...! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin
neiti Blanche!"
Hän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä
oikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän
vaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:
"Niin se on... Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa", vastasin.
"Kuinka, ettekö te sitä tiedä", huudahti hän kovin ihmeissään.
"En tiedä, en ole koskaan huomannut", vastasin minä hymyillen.
"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä."
Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän
keskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.