Tunnustan, että Polinan antama tehtävä ei ensinkään ollut mieleeni.
Olin kyllä päättänyt joskus koetella pelissä onneani, mutta ei minua
haluttanut toisille pelata. Olin jotenkin hämilläni ja tulin pelisaliin
kovin huonotuulisena. Siellä sisällä oli ensihetkestä alkaen kaikki
hyvin vastenmielistä minulle. En voi kärsiä sitä lakeijamaista
liehakoimista, jota kaiken maailman sanomalehdet, ja erittäinkin
venäläiset, osoittavat toitottaessaan pitkin kesää vaan kahta asiaa:
ensiksikin ulkomaan kylpypaikkojen pelihuoneitten komeutta, loistoa ja
suurenmoisuutta ja toiseksi sitä ääretöntä kullan paljoutta, joka on
kasattu pelipöydille. Eikä herrat kirjoittajat saa edes maksua tästä
palveluksestaan. Ihan puhtaasta omanvoitonpyytämättömyydestä he näin
kirjoittelevat kummastuttaakseen vaan lukijoitaan. Minä en ole koskaan
huomannut loistoa näissä kurjissa saleissa enkä kultakasojakaan
pöydillä, joitakuita rippeitä vaan. Silloin tällöin sukeltaa esiin joku
eriskummallinen ilmiö, englantilainen tai aasialainen, tänä vuonna
turkkilainen, joka kerralla voittaa tai menettää suurehkon summan.
Tavallisten pelaajain joukko tyytyy vähiin panoksiin, pikku rahoihin,
ja pöydillä näkee säännöllisesti vähän kultaa. Ensi kerran eläissäni
aijoin ottaa peliin osaa. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan. Pelipöydät
olivatkin sitäpaitsi tungokseen asti täynnä väkeä. Jos olisin ollut
yksin salissa, olisin lähtenyt tieheni pelaamatta. Täytyy
tunnustaakseni, että sydämeni sykki rajusti ja kylmäverisyyttä ei
minussa ollut hitustakaan. Tiesin ihan varmaan ja olin itsekseni
päättänyt, että jotain tärkeätä täytyy tapahtua, ennenkuin jätän
Roulettenburgin. Ei ollut epäilemistäkään -- täällä minun kohtaloni
ratkaistaisiin. Se oli tapahtuva, sen täytyi. Kuinka naurettavalta
tuntuneekin minun suuri uskoni pelin merkitykseen, on minusta kuitenkin
vielä naurettavampaa luulo, että peliin luottaminen on hullua ja
järjetöntä. Minkätähden olisi rahan ansaitseminen pelissä alhaisempaa
kuin kaupassakaan? Totta kyllä, että pelaajista vaan yksi ainoa sadasta
voittaa, mutta mitä se minua liikuttaa, kunhan tämä ainoa vaan olisin
minä.
Joka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi
peliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi
niin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun
ensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista,
joita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en
itse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt
pelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen
inhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa
satojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi
huomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa
niin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle,
hyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: "Pieniähän ne
pelipanokset vaan ovat". Tämä vastasi: "Sitä pahempi, pienihän se on
voittokin sitten". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja
suuri voitto -- yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä
Rotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse
voittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän
huomauttaa, että kaikki liikeyritykset -- näyttäköötpä kuinka
kunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen
nylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen
siveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä
ratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen
aikaan, että pelin "likaisuus" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin
astuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan
toisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin
viekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä
kunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat
ympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä:
plebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille
sopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän
viimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta
kuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna
peliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat
frankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi,
hän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on
hänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee
pienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän
asettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä
uteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä
ollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä,
pelattakoonpa niissä sitten rulettia tai "trente et quarantea", hän ei
saa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan
niistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen
täytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä
kultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina,
yhtäläisinä "gentlemanneina" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys
kaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön
arvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat
ylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16
vuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja
voittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä
herttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin
astui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen
palvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei
ollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa,
otti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti.
Hän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän
yritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän
luota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että
sydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan
pannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla
puolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000
frankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena
tiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei
koskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko
omaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa,
että hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että
todellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon
kuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin,
ikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään
tapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä
ylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin,
jonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti
katselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas
katseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei
ole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat
rajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos
liian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin
tapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, -- olkootpa sitten mitä
laatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää "erityisen"
tarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni,
sillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta
enhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni
tähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen
vakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen
sitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan.
Tahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan
rupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja
ajatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua
vallitsemassa...
Alhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen.
Väitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä
pelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja
tarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä
siinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää
aisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta
pistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut.
Aletaan riidellä ja rähistä -- näyttäköön nyt rahansa menettänyt
toteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!
Alussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen
rupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai
numerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä
myöskin värien mukaan.
Polina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin
100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen
rahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin
vapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman
onneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua
pelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5
fredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja
pysähtyi 13:lle -- olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin
vaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin
vielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin
voiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin
kolmannen kerran punasella -- se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani
ja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä
ensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti
takaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi
minut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä
matkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella
tavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80
parilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80
fredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina
Aleksandrovnaa.
Seurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella
tapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä
kenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran
täytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua
pelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon
menettäisin pelissä. "Mutta jos liian paljon voittaisitte", lisäsi hän
merkitsevästi, "olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään
oikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin..."
Tavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että
minulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut
menettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.
Huoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle
voittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.
"Miksi ette", kysyi hän ihmeissään.
"Siksi, että tahdon pelata itselleni", vastasin minä. "Minua häiritsisi
vaan, jos pelaisin teille samalla."
"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän
ainoa toivonne, teidän pelastuksenne", sanoi hän pilkallisesti.
Vastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita.
Minun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin
häntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.
Polina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun
kanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan.
Minä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten
enään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla
menettäväni.
"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin
se kuuluukin", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. "Siis teidän täytyy
mistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte
tietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin."
Hän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.