Vihdoinkin siis olen palannut neljätoista päivää kestäneeltä
matkaltani. Meikäläiset ovat jo oleskelleet kolme päivää täällä
Roulettenburgissa. Minä luulin heidän, jumala ties, kuinka hartaasti,
jo odottaneen minua, mutta siinä petyin. Kenraali näytti hyvin
kopealta, puhutteli minua ylhäisesti ja lähetti sitte sisarensa luo.
Epäilemättä ovat he jostain saaneet rahoja. Minusta tuntui myöskin
kenraali olevan vähän hämillään, kun tapasi minut. Menin hänen
sisarensa luo. Marja Filippovna puuhasi jotain suurella kiireellä ja
puhutteli minua vaan ohimennen. Rahat otti hän kumminkin vastaan ja
laski ne, sekä kuunteli kertomiani matkauutisia. Päivällisille
odotettiin markiisi Degrieriä ja sitäpaitsi erästä englantilaista --
kaikki piti tavallisuuden mukaan olla suurellista, aivankuin
Moskovassa, olihan nyt saatu rahoja. Polina Aleksandrovna minut
nähdessään kysyi, miksi olen viipynyt niin kauvan poissa, ja meni
tiehensä vastausta odottamatta. Selvästi tekee hän sen tarkotuksella.
Täytynee puhua kerran suumme puhtaaksi toisillemme -- näkyy karttuneen
yhtä ja toista poissaollessanikin.
Sain pienen huoneen hotellin neljännessä kerroksessa. Täällä sanotaan
minun kuuluvan "kenraalin seurueeseen". Kaikesta päättäen on hänen
onnistunut joutua puheenaineeksi. Kenraalia pidetään täällä yleisesti
upporikkaana venäläisenä ylimyksenä. Heti aamupäivällä antoi hän
minulle tehtäväksi vaihtaa kaksi tuhannen frankin seteliä. Vaihdoin ne
hotellin konttoorissa. Nyt meitä tietysti pidetään miljoonan
omistajina, ainakin viikon ajan. Olisin ottanut Mishan ja Nadjan
mukaani kävelemään, mutta rappusilla huudettiin minut takaisin
kenraalin luokse -- hän suvaitsi kysyä, mihin aijon lasten kanssa
lähteä. Omituista, hän ei voi katsoa minua suoraan silmiin. Kun hän
joskus yrittää tehdä sen, vastaan hänelle niin halveksivalla,
läpitunkevalla katseella, että hän joutuu hämilleen. Juhlallisin,
katkonaisin lausein, jotka lopulta kokonaan sekaantuivat, ilmoitti hän
minulle, etten saisi lasten kanssa oleskella huvilasalin läheisyydessä,
vaan veisin heidät puistoon kävelemään. Puheessaan hän kiivastumistaan
kiivastui ja virkkoi lopuksi töykeästi: "Te voisitte, kukaties, mennä
niin pitkälle, että vihdoin veisitte lapsetkin pelisaleihin, ruletin
ääreen. Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän teidän olevan sangen
kevytmielisen ja voisitte ajattelemattomuudessanne mennä niin pitkälle,
että rupeisitte pelaamaankin. Minä en suinkaan ole teidän
neuvonantajanne enkä halua siksi ruvetakaan, mutta joka tapauksessa
voinen vaatia, että te ette saata minulle ikävyyksiä..."
"Mutta eihän mulla ole rahojakaan", vastasin tyynesti, "ja voidakseni
pelata rahasta, täytyy minulla olla sitä."
"Te saatte heti rahanne", vastasi kenraali hiukan punastuen. Hän penkoi
vähän aikaa kirjotuspöytänsä laatikoita, sai sieltä muistikirjan
käsiinsä ja selaili sitä vähän aikaa. Saatavakseni oli siellä merkitty
120 ruplaa.
"Kuinka nyt tämän saamme sopimaan", sanoi hän, "täytyy laskea
taalereissa. No niin, tässä olisi teille aluksi 100 taaleria pyöreässä
luvussa, lopun saatte kyllä sittemminkin."
Äänetönnä otin rahat.
"Minä pyydän, älkää panko pahaksenne äskeisiä sanojani, te olette niin
äkkipikainen... Sanoin vaan jossain määrin varottaakseni teitä, ja
siihen on minulla toki oikeus..."
Kun ennen päivällistä palasin kotiin lasten kanssa, tapasin kokonaisen
ratsastusseurueen. Meikäläiset olivat muutamine tuttavineen lähteneet
katsomaan eräitä lähellä olevia raunioita. Kahdet muhkeat kaleskat,
korskeat hevoset! Mademoiselle Blanche toisissa Marja Filippovnan ja
Polinan kanssa, ranskalainen, englantilainen ja kenraalimme ratsain.
Kävelijät kääntyivät katsomaan. Seurue teki komean vaikutuksen --
kunhan kenraalin kukkaro vaan kestäisi. Minä laskin hänellä olevan 7
tai 8,000 frankia. Minä olin näet tuonut 4,000, ja nähtävästi täällä
olivat lainanneet lisää. Mutta se on sentään surkean vähän neiti
Blanchelle.
Tämä neiti Blanche asuu äitineen samassa hotellissa kuin mekin. Jossain
lähellä taitaa ranskalaisemmekin asua. Lakeijat kutsuvat häntä "herra
kreiviksi" ja neiti Blanchen äitiä "rouva kreivittäreksi"; ehkä he
ovatkin todella "kreivi" ja "kreivitär".
Minä tiesin, että herra kreivi ei tuntisi minua, kun tapaamme toisemme
päivällispöydässä, ja kenraalikaan tuskin meitä esittelisi toisillemme.
Kreivi on oleskellut Venäjällä ja tietää, mikä mitätön olento n.k.
_utshitel_ (opettaja) siellä on. Ja kumminkin kreivi tuntee
minut yhtähyvin kuin minäkin hänet. Tunnustan, että ilmestyin
päivällispöytään kutsumatta. Kenraali oli varmaankin unohtanut minut,
muuten olisi hän lähettänyt minut hotellin ruokasaliin. Hän näytti
tulevan hyvin tyytymättömäksi nähdessään minut. Hyväsydäminen Marja
Filippovna osoitti minulle heti paikan pöydässä. Vieraitten joukossa
olevan englantilaisen tunsin heti mr. Astleyksi, vanhaksi tuttavakseni.
En siis ollutkaan tullut kovin vieraalle alueelle.
Tämän omituisen englantilaisen olin tavannut ensi kerran Preussissa
rautatievaunussa, jossa satuimme istumaan vastakkain, kun matkustin
meikäläisten luo. Sitten satuimme yhteen Ranskan rajalla, viimeksi
tapasin hänet Sveitsissä ja nyt yhtäkkiä kohtasimme toisemme täällä
Roulettenburgissa. En ole ikinä tavannut ujompaa miestä. Hän oli ujo
aina saamattomuuteen asti; kenties huomasi sen itsekin, sillä hän ei
ollut mikään typerä mies. Sitäpaitsi oli mr. Astley sangen lempeä ja
hiljainen. Tavatessani hänet ensi kerran Preussissa jouduimme heti
keskusteluun toistemme kanssa. Hän kertoi mulle käyneensä kesällä
Nord-Kapilla ja että hän erittäin mielellään tahtoisi matkustaa
Nishni-Novgorodin suurille markkinoille. En tiedä, kuinka hän on
tutustunut kenraaliin. Hän näyttää olevan äärettömästi rakastunut
Polinaan. Tämän sisääntullessa hän punastui korviaan myöten. Hän
ilostui kovin saadessaan minut vieruskumppanikseen pöydässä ja näyttää
pitävän minua jo vanhana ystävänään.
Ranskalainen käyttäytyi hyvin pöyhkeästi ja ylpeästi jokaista kohtaan.
Mutta minä tiedän, että hän Moskovan seurapiireissä on esiintynyt
klovnina ja vieraitten huviksi puhallellut saippuakelloja. Hän puhui
hirveän paljon raha-asioista ja Venäjän politiikasta. Kenraali uskalsi
silloin tällöin väitellä vastaan, vaikkakin sangen kohteliaasti,
yksinomaan vaan säilyttääkseen arvonsa isäntänä.
Olin kummallisessa mielentilassa. Satakin kertaa toistin itsekseni
tavallista jokapäiväistä kysymystäni: "miksi minä oikeastaan laahustan
pitkin maailmaa tämän kenraalin mukana, miksi en jo aikoja sitten ole
lähtenyt hänen luotaan?" Katselin Polina Aleksandrovnaa. Hän ei
näyttänyt huomaavankaan minua. Vihdoin raivostuin ja päätin ruveta
törkeäksi.
Aloin siten, että aivan äkkiarvaamatta kovaäänisesti ja ilman aikojani
sekaannuin toisten keskusteluun. Erityisesti tahdoin ärsyttää
ranskalaista. Keskeytin hänet kursailematta ja kääntyen kenraalin
puoleen, huomautin, että tänä kesänä on venäläisen melkein mahdoton
istua minkään hotellin päivällispöytään. Kummastuneena katsahti
kenraali minuun.
"Jos ihmisellä on vähänkään oman arvon tuntoa", jatkoin minä, "saa
odottaa solvauksia ja hävyttömiä huomautuksia ensimäiseltä
vastaantulijalta. Pariisissa, Reinin varsilla, Sveitsissä, kaikkialla
vilisee puolalaisia, ja muu yleisö, erittäinkin herrat ranskalaiset,
asettuvat niin silminnähtävästi heidän puolelleen, ettei teidän ole
hyvä mennä sanomaan sanaakaan, jos vaan olette venäläinen."
Sanoin tämän ranskaksi. Kenraali oli ällistynyt ja nähtävästi kahden
vaiheella: suuttuako minuun vaiko vaan ihmetellä omituista käytöstäni.
"Näyttääpä joku teidät jossain perinpohjin läksyttäneen", huomautti
ranskalainen huolimattomasti ja halveksivasti.
"Pariisissa riitaannuin erään puolalaisen kanssa", vastasin, "ja sitten
erään ranskalaisen upseerin kanssa, joka rupesi puolalaisen puolta
pitämään. Mutta muut saapuvilla olevat asettuivat minun puolelleni, kun
kerroin heille, että olin tahtonut sylkeä paavin lähettilään kahviin."
"Sylkeäkö", kysyi kenraali kovin hämmästyneenä. Ranskalainen näytti
epäilevän.
"Ihan niin", jatkoin minä. Kun näet luulin teidän asioittenne tähden
täytyväni lähteä Roomaan, menin paavin lähettilään kansliaan Pariisissa
passiani tarkastuttamaan. Siellä otti minut vastaan apotti, noin 50
vuoden ikäinen, kuivan ja kylmän näköinen. Kuultuaan asiani, käski hän
minua kuivasti, vaikkakin kohteliaasti odottamaan. Minulla oli jotenkin
kiire, mutta istuin sentään odottamaan, otin ranskalaisen "Opinion
nationale"-lehden taskustani ja aloin lukea -- se oli tulvillaan
herjauksia venäläisiä kohtaan. Samassa kuulin jonkun menevän hänen
ylhäisyytensä luokse viereisen huoneen läpi, ja näin apottini
kumartelevan menijälle. Uudistin vielä kerran pyyntöni ja entistä
kuivemmin hän käski minut odottamaan. Hetken päästä tuli joku, näköjään
itävaltalainen ja päästettiin viipymättä sisään. Kipinöin kiukusta.
Menin apotin luo ja sanoin, että jos hänen ylhäisyytensä kerran otti
vastaan, voi hän toimittaa minunkin asiani. Hämmästyneenä hän peräytyi
askelen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, kuinka joku viheliäinen
venäläinen uskalsi puhutella häntä sillä tavalla, ja tiuskasi
röyhkeästi mitellen minua katseillaan: "Luuletteko hänen ylhäisyytensä
teidän tähtenne keskeyttävän kahvinjuontinsa?" Silloin huusin minäkin
vielä kovemmin kuin herra apotti: "Tietäkää sitten, että minä syljen
teidän ylhäisyyksienne kahviin, ja jos ette heti paikalla laita kuntoon
minun passiani, niin menen itse hänen luokseen". -- "Mitä! Nytkö, tällä
hetkellä, kun kardinaali on juuri siellä sisällä", kirkui apotti
kauhusta jähmettyneenä ja asettui käsivarret levällään oven eteen
ikäänkuin hän ennen tahtoisi kuollakin kuin päästäisi minut sisään.
Silloin selitin minä hänelle, että olin kerettiläinen ja barbaari, ja
että kaikki nämät arkkipiispat, kardinaalit ja ylhäisyydet olivat
minulle yhdentekevät. Sanoin sen niin ankarana, että hän ei voinut
epäillä minun toteuttavan aijettani, ja niin otti hän, luoden minuun
katseen täynnä rajatonta vihaa, passini ja vei sen sisälle. Hetken
päästä oli kaikki kunnossa. Kas tässä, tahdotteko nähdä paperini? --
Otin passin esille ja näytin lähettilään sinetin."
"Hm, te olette siis oikeastaan...", alkoi kenraali.
"Teidät pelasti se, että sanoitte olevanne barbaari ja kerettiläinen",
huomautti ranskalainen nauraen. "Se ei ollut niinkään tyhmästi tehty."
"Sellaisia me venäläiset siis olemme teidän silmissänne? Mutta se on
todellakin meidän oma syymme, että meistä niin ajatellaan. Tuolla
istuvat meidän äveriäät maanmiehemme eivätkä uskalla hiiskahtaakaan --
mieluummin he kerrassaan kieltäisivät olevansa venäläisiä. Pariisissa
sentään on minua kohdeltu vähän säädyllisemmin. Kun kerroin hotellin
ruokapöydässä riidastani apotin kanssa, joutui minun kiivain
vastustajani, eräs paksu puolalainen aatelismies kerrassaan alakynteen.
Olin voittanut pelin. Eivätkä herrat ranskalaiset suuttuneetkaan, kun
kerroin heille pari vuotta sitten nähneeni miehen, jota ranskalainen
sotilas v. 1812 sodan aikana oli ampunut keskelle naamaa vaan
tyhjentääkseen latinkin kivääristään. Tämä mies, silloin 10-vuotias
poika, oli Moskovan palon aikana jäänyt vanhempineen kaupunkiin, kun ei
ehtinyt paeta sieltä.
"Se ei voi olla totta", sähähti ranskalainen, "ranskalainen sotilas ei
ikinä ammu lasta."
"Niin on kuitenkin tapahtunut", sanoin minä, "ja se henkilö, jolle niin
tapahtui, on nyt eläkettä nauttiva kapteeni, sangen kunnioitettava
mies, joka elää tänäkin päivänä. Olen itse nähnytkin kuulan arven hänen
poskessaan."
Ranskalainen alkoi kiivaasti väittää vastaan ja kenraali yhtyi häneen.
Mutta neuvoin häntä ottamaan tarkempaa selkoa historiallisista
tapahtumista, lukemalla esim. kenraali Perovskin "Päiväkirjaa", -- hän
oli ollut nimittäin ranskalaisten vankina v. 1812. Kääntääkseen
keskustelua toisaalle, sekaantui siihen myöskin Marja Filippovna.
Kenraali oli minuun kovin tyytymätön, kun olimme ranskalaisen kanssa
liian kovaäänisesti jutelleet. Ainoastaan mr. Astley näytti olevan
keskustelustamme huvitettu. Kun noustiin pöydästä, pyysi hän minua
vielä juomaan lasin viiniä kanssaan.
Illemmalla sain tilaisuuden puhella neljännestunnin ajan Polina
Aleksandrovnan kanssa, joka oli muun seurueen kera lähtenyt puistoon ja
istahtanut eräälle penkille vastapäätä suihkukaivoa. Hän lähetti
Nadjenkan, joka oli hänen hoidossaan, likellä leikkivään lapsilaumaan,
ja minä annoin Mishalle luvan mennä suihkukaivolle. Me olimme nyt
kahden.
Ensin tein tilin eräästä toimittamastani asiasta ja annoin hänelle 700
guldenia, jotka olin saanut panttaamalla hänen jalokivensä Pariisissa.
Polina oli kovin pahoillaan, hän oli luullut saavansa niistä 2,000
guldenia, mahdollisesti enemmänkin.
"Minun pitää saada rahoja, rahoja, millä tavalla tahansa, ja niitä
täytyy hankkia! Muuten minä olen hukassa."
Aloin kysellä häneltä, mitä oli tapahtunut poissa ollessani.
"Ei mitään erinomaista. Olemme vaan saaneet kaksi tärkeää uutista
Pietarista: ensiksi, että isoäiti Moskovassa on kovin sairas, ja kaksi
päivää senjälkeen, että hän on jo kuollut. Viimeisen tiedon lähetti
Timofej Petrovitsh, joka on sangen luotettava mies. Me odotamme nyt
vaan lopullista ratkaisevaa ilmoitusta."
"Siis kaikki täällä odottavat", kysyin minä.
"Ehkä, kaikki ja kaikkea. Puolen vuoden ajan on se ollut viimeisenä
toivonamme."
"Tekin kai olette toivonut", kysyin minä.
"Enhän minä ole hänelle sukuakaan. Olen vaan kenraalin tytärpuoli.
Kumminkin tiedän varmasti, että isoäiti ei ole unohtanut minua
testamentissaan."
"Luulen, että tulette saamaan paljonkin", sanoin varmasti vakuutettuna.
"Niin, hän on minusta pitänyt. Mutta kuinka _te_ sellaista luulette?"
"Sanokaa minulle", jatkoin vastauksen asemasta, "markiisimmehan näyttää
olevan myöskin näitten perhesalaisuuksien perillä?"
"Miksi se teitä huvittaa tietää", kysyi Polina ankarana.
"Kysynpä vaan. Jos eivät kaikki merkit petä, on kenraali jo saanut
häneltä rahojakin."
"Tyhjiä arveluja."
"Kuinka olisi markiisi voinut lainata hänelle, jos ei tietäisi jotain
isoäidistä? Ettekö kuullut, kuinka hän pöydässä ainakin kolme kertaa
puhui tästä ja kutsui häntä 'baboulinkaksi'. Mikä tuttavallinen ja
ystävällinen nimitys!"
"Olette oikeassa. Ja kun hän saa kuulla, että minäkin tulen perimään
'baboulinkaa', kosii hän mua heti paikalla. Sitähän te tahdoitte
tietää, eikö totta?"
"Vastako hän nyt kosii? Minä luulin, että hän on sen tehnyt jo aikoja
sitten."
"Te kyllä tiedätte, että hän ei ole sitä tehnyt", sanoi Polina
suuttuneena. -- "Missä olette tutustunut tähän englantilaiseen", kysyi
hän hetken kuluttua.
"Johan minä tiesin, että te heti hänestä kysytte."
Minä kerroin hänelle edelliset kohtaukseni mr. Astleyn kanssa matkalla.
"Hän on hyvin arka ja hellä -- luultavasti teihin rakastunut."
"Niin onkin, hän on minuun rakastunut", vastasi Polina.
"No niin! Hän on vähintäin kymmenen kertaa rikkaampi ranskalaista,
jonka rikkaudesta minulla on omat epäilykseni."
"Kuinka niin? Hänellä on jossain linna, château. Eilenkin kuulin hänen
siitä puhuvan. Nyt kai olette kuullut kylliksi?"
"Teidän sijassanne minä sentäänkin menisin naimisiin englantilaisen
kanssa."
"Miksikä niin", kysyi Polina.
"Ranskalainen on kauniimpi, mutta hänellä on alhainen luonne.
Englantilainen sitävastoin on rikkauksistaan huolimatta kunnon mies."
"Taitaapa olla, mutta ranskalainen on markiisi ja älykäs mies" vastasi
hän rauhallisesti.
"Olettekos siitä niin varma", tutkiskelin edelleen.
"Olen". Polinaa ei nähtävästi kysymykseni miellyttänyt. Huomasin hänen
tahtovan saattaa minut vaikenemaan töykeillä vastauksillaan. Ja sen
pian sanoinkin hänelle.
"Entä sitten! Minua juuri huvittaakin suututtaa teitä. Miksikäs te
kyselette multa sellaisia."
"Olen mielestäni oikeutettu kysymään teiltä mitä tahansa ja olen valmis
maksamaan vastauksista minkä hinnan tahansa."
"Ha, ha, ha", nauroi Polina -- "aivan oikein. Tehän lupasittekin
Schlangenbergillä syöksyä rotkoon, kun vaan viittaisin -- rotkoon, joka
luullakseni on 1,000 jalkaa syvä. Kenties kerran muistutan teitä
lupauksestanne, saammepa silloin nähdä, oletteko valmis maksamaan
'minkä hinnan tahansa'. Oh, minä vihaan teitä -- jo senkintähden, että
olen ollut niin myöntyväinen teitä kohtaan ja vielä enemmän sentähden,
että tarvitsen teitä välttämättömästi. Ja nyt säästän teitä vaan
sentähden, että vielä tarvitsen teitä."
Hän nousi liikutettuna paikaltaan. Keskustelumme olivat viime aikoina
aina päättyneet siten, että hän kiihoittui ja suuttui.
"Sallikaa kysyäkseni", sanoin vielä kerran kääntyen häneen, "kuka on
tämä mademoiselle Blanche?"
"Te tiedätte itse, kuka hän on. Asiat ovat ennallaan: neiti Blanchesta
tulee kenraalitar, luonnollisesti vaan siinä tapauksessa, että huhu
isoäidin kuolemasta on toteennäytetty. Sillä neiti Blanche, hänen
äitinsä ja herra markiisi, hänen serkkunsa, tietävät sangen hyvin, että
me olemme perikadon partaalla."
"Kenraali on siis todellakin lopullisesti rakastunut häneen?"
"Eihän se kuulu tähän asiaan. Kuulkaa, mitä sanon: te otatte nämät 700
guldenia ja menette pelisaliin -- voittakaa niillä minulle niin paljon
kuin suinkin, sillä rahoja minun täytyy saada vaikka mistä."
Tämän sanottuaan huusi Polina Nadjenkaa ja lähti toisten luo
paviljonkiin. Minä käännyin ensimäistä syrjäpolkua vasemmalle ja
antauduin ajatusteni valtaan. Olin kovin hämmästynyt siitä, että hän
käski minua pelaamaan. Paljonhan minulla oli mietittävää. Yhtäkkiä
kumminkin löysin itseni ajattelemasta suhdettani Polinaan. Minun täytyi
myöntää, että oloni tuntui nyt paljon raskaammalta kuin äsken matkalla
ollessani. Olihan minulla silloinkin kauhea ikävä ja tuska sydämessä ja
unessakin näin hänet usein. Kerran -- se sattui Sveitsissä -- olin
nukkunut junassa ja lienen unissani ääneen huutanut hänen nimeään,
koska toiset matkustajat alkoivat nauraa ja kun heräsin siihen,
katsoivat kaikki minuun... Vielä kerran kysyin itseltäni: rakastanko
häntä. Enkä vieläkään voinut tähän vastata, tai paremmin sanoen minä
vastasin tähän sadannen kerran -- minä vihasin häntä. Niin minä vihasin
häntä! Oli hetkiä -- varsinkin silloin kun hän oli hillittömästi
pilkannut minua -- jolloin olisin antanut puolet elämästäni saadakseni
kuristaa hänet. Minä olisin voinut hitaasti, tuuma tuumalta,
mielihyvällä painaa tikarin hänen rintaansa. Mutta yhtä suurella
nautinnolla olisin syöksynyt Schlangenbergin huipulta rotkoon, kun hän
vaan olisi sanallakaan viitannut. Tiesin sen. Olipa miten tahansa,
mutta nyt tämä on ratkaistava. Hän käsittää sen ja ajatus siitä, että
minä selvästi näen, kuinka saavuttamattoman korkeammalla minua hän on,
tuottaa hänelle erityistä huvia. Mitä varten hän muuten, hän joka on
niin varovainen ja itseensä sulkeutunut muiden seurassa ollessaan,
olisi minua kohtaan niin avomielinen ja luottavainen. Luulenpa hänen
tähän asti katselleen minua kuten muinoin hallitsijatar orjaansa, jonka
nähden hän riisuutui, koska ei pitänyt orjaa ihmisenä.
Mutta kuitenkin olin saanut häneltä tehtäväkseni mistä hinnasta hyvänsä
voittaa pelissä hänelle. Ei ollut mulla aikaa ajatella, miksi ja mihin
minun voittoani tarvittaisiin, ja mitä uusia tuumia oli syntynyt
Polinan alituisesti mietiskelevässä päässä. Sitäpaitsi oli
poissaollessani nähtävästi tapahtunut yhtä ja toista minulle
tietämätöntä. Tästä kaikesta täytyi saada selko, tai arvata se niin
pian kuin mahdollista. Mutta nyt ei ollut mulla siihen aikaa: minun
täytyi rientää ruletin ääreen.