jotakin, Paulvitsh. Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta yllyttää
meitä miehiä englantilaista vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme teistä
ja siitä toisesta lurjuksesta. Hän on kuollut nyt, ja jollen kokonaan
erehdy, kuolette tekin ennen pitkää. Te kaksi kohtelitte meitä kuin
koiria, ja jos luulette, että meillä on velvollisuuksia teitä kohtaan,
on teidän unohdettava sellaiset ajatukset."
"Ettehän aio sanoa, että petätte minut?" kysyi Paulvitsh.
Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan
nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:
"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen
tapaa teidät täällä."
"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä
kuolisin siellä yhdessä viikossa."
"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi
merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin
toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen
saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin
hereillä nyt, eikä joku toinen."
"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että
englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä
lain koura ulottuu teihin?"
"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä
hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen -- me
muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"
Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi
merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten
taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen.
Mutta toinen oli itsepäinen.
Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa
-- Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti
loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa
ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi
siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä _Kincaidilta_. "Ja
teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä
nukkumaan. No niin, valitkaa nyt -- loordi vai viidakko?"
"Te kadutte vielä tätä", ärjyi venäläinen.
"Lopettakaa", varoitti merimies. "Jos rupeatte juonittelemaan, voin
muuttaa mieltäni ja pidättää teidät lopultakin täällä."
Paulvitshilla ei ollut ollenkaan aikomusta joutua Apinain Tarzanin
käsiin, jos hän vain voi sen välttää, ja vaikka viidakon pedot
peloittivat häntä, olivat ne hänen mielestään kuitenkin äärettömän
paljon parempia kuin se varma kuolema, jonka hän tiesi ansainneensa ja
jonka hän sai odottaa saavansa apinamiehen kautta.
"Nukkuuko joku minun hytissäni?" kysyi hän.
Merimies pudisti päätään. "Ei", sanoi hän, "loordi ja lady Greystoke
ovat kapteenin hytissä. Perämies on omassaan, eikä teidän hytissänne
ole ketään."
"Minä menen hakemaan arvoesineeni ja tuon ne teille", sanoi Paulvitsh.
"Minä tulen kanssanne nähdäkseni, ettette yritä mitään koiruuksia",
sanoi merimies ja seurasi venäläistä tikkaita myöten kannelle.
Hän jäi hytin ovelle vartioimaan, päästäen Paulvitshin menemään yksin
hyttiinsä. Siellä tämä kokosi harvat arvoesineensä, joilla hän ostaisi
itselleen paon suoman epävarman turvallisuuden. Seisahtuessaan hetkeksi
pikku pöydän ääreen, jolle hän oli kasannut tavaransa, hän vaivasi
aivojaan keksiäkseen jonkun helposti toteutettavan suunnitelman, jonka
avulla hän hankkisi itselleen turvallisuuden tai kostaisi
vihollisilleen.
Ja kun hän mietti asiaa, muistui hänen mieleensä pieni musta laatikko,
joka oli piilotettu salaiseen paikkaan siinä pöydässä, jonka kannella
hänen kätensä oli.
Venäläisen kasvoilla loisti pahanilkinen tyydytyksen ilme, kun hän
kumartui ja tunnusteli pöydänreunan alustaa. Hetkeä myöhemmin hän veti
etsimänsä esineen kätköpaikastaan. Hän oli sytyttänyt lampun, joka
heilui katossa hänen päänsä päällä, voidakseen sen valossa koota
tavaransa, ja nyt hän piti mustaa laatikkoa juuri valon kohdalla,
sormiellessaan hakaa, joka sulki sen kannen.
Kun kansi oli tullut auki, näkyi laatikossa kaksi osastoa. Toisessa oli
koneisto, joka muistutti pienen kellon rattaita. Siinä oli myös pikku
patteri, jossa oli kaksi kuivaelementtiä. Kellon koneistosta kulki
lanka patterin toiseen napaan ja toisesta navasta väliseinän kautta
toiseen osastoon; eri lanka palasi sieltä taas suoraan koneistoon.
Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä
oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla
koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti
vetotappiin.
Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen
panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli,
kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi
hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.
Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä
kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan
laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.
Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi
arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona
odottavan merimiehen luo.
"Tässä ovat tavarani", sanoi venäläinen, "antakaa minun nyt mennä."
"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä
unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta
joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri
aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun
Paulvitshin povitaskusta.
Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen
ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa
itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen
nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.
Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä
viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että
muiden _Kincaidissa_ olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä
miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti
kanoottiinsa.
Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen
viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut
hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi
hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin
alistunut niihin.
Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies
keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan
aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni
kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan
pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen _Kincaidin_ pahaa
aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
_Kincaidin_ loppu
Pian päivänsarastuksen jälkeen Tarzan tuli kannelle tarkastamaan säätä.
Tuuli oli tyyntynyt. Taivas oli pilvetön. Kaikki näytti lupaavan mitä
suotuisinta paluumatkaa Viidakkosaarelle, jonne eläimet piti jättää. Ja
sitten -- kotiin!
Apinamies herätti perämiehen ja antoi määräyksen, että _Kincaid_
lähtisi matkaan mahdollisimman pian. Miehistön jälellä olevat jäsenet,
jotka luottivat loordi Greystoken vakuutukseen, ettei heitä
rangaistaisi osuudestaan venäläisten konnantöihin, kiiruhtivat iloisen
reippaina toimiinsa.
Pedot, jotka olivat vapautettu vankeudestaan, vaeltelivat pitkin kantta
aiheuttaen melkoista levottomuutta laivamiehissä. Näiden mieliin oli
jäänyt elävä kuva petojen villeydestä siinä taistelussa, jossa moni
heidän tovereistaan oli saanut kuolemansa torahampaista ja kynsistä,
jotka nytkin näyttivät kiihkeästi haluavan uutta saalista.
Mutta Tarzanin ja Mugambin valppaiden silmien vartioidessa Sheeta ja
Akutin apinat hillitsivät halunsa, niin että miehet työskentelivät
kannella heidän joukossaan paljon varmemmassa turvassa kuin
luulivatkaan.
Lopulta _Kincaid_ liukui Ugambia alas ja tuli Atlantin kimalteleville
vesille. Tarzan ja Jane Clayton katselivat vihreän rantaviivan
katoamista, ja nyt apinamies lähti synnyinseudultaan tuntematta
ollenkaan kaipausta.
Ei mikään laiva olisi voinut kuljettaa englantilaista Afrikasta
poikansa luo puoleksikaan niin kovalla vauhdilla kuin hän olisi
halunnut, ja hidaskulkuinen _Kincaid_ tuntui huolestuneen ja
kärsimättömän isän mielestä miltei pysyvän paikallaan.
Mutta laiva teki matkaa silloinkin kun se tuntui olevan yhdessä kohden,
ja pian Viidakkosaaren matalat kukkulat näkyivät selvästi edessäpäin
läntisellä taivaanrannalla.
Aleksis Paulvitshin hytissä mustan laatikon koneisto tikitti
tikittämistään loppumattoman yksitoikkoisesti. Mutta sekunti sekunnilta
pieni puikko, joka pisti esiin eräästä pyörästä, tuli yhä likemmäksi
toista pientä puikkoa, joka pisti esiin osoittajasta, minkä Paulvitsh
oli siirtänyt määrättyyn paikkaan koneiston vieressä olevalla
kellotaululla. Kun nuo kaksi puikkoa koskettaisivat toisiaan, lakkaisi
koneiston tikitys -- ainiaaksi.
Jane ja Tarzan seisoivat komentosillalla tähystellen Viidakkosaarelle
päin. Laivamiehet olivat keulassa, niinikään katsellen, kuinka maa
kohosi valtamerestä. Eläimet olivat menneet laivakeittiön varjoon ja
nukkuivat siellä kyyryssä. Kaikki oli rauhallista sekä laivalla että
vesillä.
Äkkiä lennähti hytin katto ilman mitään varoitusta ilmaan, paksu
savupilvi pöllähti _Kincaidin_ yli ja samassa kuului kauhea räjähdys,
joka tärisytti laivaa perästä keulaan asti.
Heti paikalla syntyi kannella hämminki ja hälinä. Pamauksesta
pelästyneet Akutin apinat juoksentelivat muristen ja karjuen sinne
tänne. Sheeta loikki joka paikassa kiljuen kauhuissaan niin hirveästi,
että _Kincaidin_ laivamiehet olivat pelosta miltei jähmettyä.
Mugambikin vapisi. Ainoastaan Apinain Tarzan ja hänen vaimonsa pysyivät
maltillisina. Tuskin olivat pirstaleet lakanneet sinkoilemasta, kun
apinamies tuli eläinten luo, tyynnytti heidän pelkoaan, puhui heille
matalalla, rauhallisella äänellä, silitti heidän karvaista selkäänsä ja
vakuutti heille parhaansa mukaan, että kaikki vaara oli ohi.
Räjähdyksen tuottamia tuhoja tutkittaessa huomattiin, että tuli oli nyt
pahimpana uhkana, sillä liekit nuoleskelivat ahnaasti hajonneen hytin
pirstoutuneita puuosia ja olivat jo päässeet alakannelle suuresta
rosoisesta aukosta, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
Jonkinlaisen ihmeen kautta ei kukaan laivallaolijoista ollut
vahingoittunut räjähdyksessä, jonka syy jäi ikuiseksi salaisuudeksi
kaikille muille paitsi yhdelle -- merimiehelle, joka tiesi, että
Paulvitsh oli ollut _Kincaidilla_ ja käynyt hytissään edellisenä yönä.
Hän arvasi asian oikean laidan, mutta piti varovaisuudesta suunsa
kiinni. Hän käsitti, ettei sen miehen kävisi hyvin, joka oli yöllä
päästänyt laivaan isäntäväen pahimman vihollisen, niin että tämä oli
voinut asettaa sinne helvetinkoneen lähettämään heidät kaikki toiseen
maailmaan. Ei, mies päätti pitää asian omana tietonaan.
Liekkien yhä suuretessa käsitti Tarzan, että räjähdyksessä oli levinnyt
jotakin hyvin tulenarkaa ainetta ympärillä oleviin puuseiniin, sillä
vesi, jota he ruiskuttivat tuleen, näytti pikemmin levittävän kuin
sammuttavan sitä.
Viisitoista minuuttia räjähdyksen jälkeen kohosi perikatoon tuomitun
aluksen ruumasta suuria mustia savupilviä. Liekit olivat ehtineet
konehuoneeseen, eikä laiva kulkenut enää rantaa kohti. Sen kohtalo oli
yhtä varma kuin jos vesi olisi jo lainehtinut sen hiiltyneiden ja
savuavien jäännösten yläpuolella.
"On hyödytöntä jäädä laivaan kauemmaksi aikaa", huomautti Tarzan
perämiehelle. "Voi hyvinkin sattua uusia räjähdyksiä, ja kun meillä ei
ole toivoa voida pelastaa alusta, on varminta laskeutua veneisiin heti
paikalla ja pyrkiä maihin."
Muuta keinoa ei ollutkaan. Ainoastaan merimiehet saattoivat ottaa
tavaroitaan mukaansa, sillä tuli, joka ei vielä ollut ehtinyt
keulapäähän, oli hävittänyt kajuutan tienoilta kaikki, mitä räjähdys ei
ollut tuhonnut.
Kaksi venettä laskettiin vesille, ja kun ei ollut ollenkaan
merenkäyntiä, päästiin maihin hyvin helposti. Tarzanin pedot
haistelivat innokkaina ja levottomina synnyinsaarensa tuttua ilmaa, kun
pikku veneet lähestyivät rantaa, ja tuskin oli veneiden pohja tarttunut
rannan hiekkaan, kun Sheeta ja Akutin apinat loikkasivat laidan yli ja
juoksivat nopeasti viidakkoon.
Surunvoittoinen hymy väreili apinamiehen huulilla, kun hän näki heidän
menevän.
"Hyvästi, ystäväni", mumisi hän. "Te olette olleet hyviä ja uskollisia
liittolaisia, ja minä tulen kaipaamaan teitä."
"Hehän palaavat, eikö niin, rakkaani?" kysyi Jane Clayton seisten hänen
vieressään.
"Ehkä ja ehkä ei", vastasi apinamies. "He ovat olleet levottomia siitä
asti kun heidän on ollut pakko olla ystävinä niin monen ihmisolennon
kanssa. Ainoastaan Mugambin ja minun kanssani he olivat rauhallisempia,
sillä hän ja minä olemme parhaassa tapauksessa vain puoleksi ihmisiä.
Mutta sinä ja laivamiehet olette liian sivistyneitä minun pedoilleni --
teitä he pakenevat. Epäilemättä he tuntevat, etteivät voi olla niin
hyvien herkkujen läheisyydessä joutumatta vaaraan kaapata itselleen
joskus erehdyksestä suupalan."
Jane nauroi. "Luullakseni he koettavat paeta sinua", vastasi hän. "Sinä
koetat aina ehkäistä heitä sellaisesta, jonka moitittavuutta he eivät
käsitä. Pienten lasten tavoin he ovat nyt varmaan iloissaan, kun voivat
päästä isällisestä kuristasi. Jos he tulevat takaisin, toivon
kuitenkin, etteivät he tulisi yöllä."
"Tai nälkäisinä, vai kuinka?" nauroi Tarzan.
Kahden tunnin ajan maihintulon jälkeen pieni seurue katseli palavaa
laivaa, josta he olivat lähteneet. Sitten kuului heidän korviinsa veden
yli heikosti toisen räjähdyksen ääni. _Kincaid_ vajosi melkein heti sen
jälkeen.
Toisen räjähdyksen syy ei ollut niin salaperäinen kuin ensimmäisen;
perämies selitti nimittäin sen johtuneen siitä, että kattilat olivat
räjähtäneet, kun liekit olivat ehtineet sinne asti. Mutta ensimmäinen
räjähdys antoi haaksirikkoisille paljon ajattelemisen aihetta.
KAHDESKYMMENES LUKU
Jälleen Viidakkosaarella
Seurueen ensimmäisenä toimena oli hakea raikasta vettä ja tehdä leiri,
sillä kaikki tiesivät, että heidän oleskeluansa Viidakkosaarella
saattaisi kestää kuukausia, ehkä vuosiakin.
Tarzan tiesi, missä vettä oli lähimpänä, ja sinne hän vei seurueen
heti. Siellä miehet rupesivat tekemään majoja ja karkeita
tarve-esineitä. Tarzan lähti viidakkoon etsimään ruokaa ja jätti
uskollisen Mugambin ja mosula-naisen suojelemaan Janea, jota hän ei
voinut uskoa _Kincaidin_ laivamiesten huostaan.
Lady Greystoke tunsi paljon suurempaa tuskaa kuin kukaan muu
haaksirikkoisista. Hänen oma hädänalainen tilansa ei tuottanut niin
suurta surua hänen ennestäänkin paljon kärsineelle äidinsydämelleen
kuin tieto siitä, että hän nyt ei saisi ehkä milloinkaan tietää
esikoisensa kohtaloa eikä tehdä mitään hänen olopaikkansa löytämiseksi
tai parantaakseen hänen tilaansa, jonka hän mielessään kuvitteli
tietysti mitä kovimmaksi.
Kahtena viikkona kaikki käyttivät aikansa niihin erilaisiin tehtäviin,
jotka olivat tulleet kunkin osaksi. Auringonnoususta auringonlaskuun
asti pidettiin vahtia leirin lähellä olevalla jyrkänteellä -- meren yli
kohoavalla kallionkielekkeellä. Täällä oli suuri kasa kuivia risuja
aina valmiina sytytettäväksi, ja maahan isketyn korkean tangon päässä
liehui pikaisesti keksitty hätämerkki -- _Kincaidin_ perämiehen
punainen villapaita.
Mutta heidän väsyneet silmänsä eivät nähneet taivaanrannalla yhtäkään
purjetta tai savutuprua, vaikka he joka päivä tähystelivät aavaa
valtamerta loputtomasti ja toivottomasti odottaen.
Tarzan ehdotti vihdoin, että he yrittäisivät rakentaa laivan, joka
veisi heidät takaisin mannermaalle. Hän osasi näyttää, kuinka tehtiin
alkeellisia työkaluja, ja kun miehet kerran olivat tulleet ajatuksesta
perille, olivat he hyvin innokkaita aloittamaan työnsä.
Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat selvemmin yrityksensä äärettömän
vaikeuden, alkoivat he murista ja riidellä toistensa kanssa, niin että
eripuraisuus ja epäluulo tulivat vielä muiden vaarojen lisäksi.
Nyt pelkäsi Tarzan yhä enemmän kuin ennen jättää Janea _Kincaidin_
törkeiden laivamiesten pariin. Mutta hänen täytyi mennä metsästämään,
sillä kukaan ei voinut niin hyvin etsiä ja saada saalista kuin hän.
Joskus meni Mugambi hänen sijastaan, mutta neekerin keihäs ja nuolet
eivät olleet niin varmoja kuin apinamiehen köysi ja veitsi.
Lopulta miehet alkoivat jäädä työstä pois ja menivät kaksittain
viidakkoon tiedusteluille tai metsästämään. Koko tänä aikana ei
leirissä ollut nähty Sheetaa tai Akutia ja muita suuria apinoita,
vaikka Tarzan oli joskus tavannut ne viidakossa metsästysretkillään.
Asiaintilan yhä huonontuessa haaksirikkoisten leirissä Viidakkosaaren
itärannikolla, syntyi pohjoisrannalla toinen leiri.
Siellä oli pikku lahdessa pieni kuunari _Cowrie_, jonka kannet olivat
vain muutamia päiviä aikaisemmin olleet punaisina päällystön ja sille
uskollisena pysyneen miehistön verestä. _Cowrieta_ oli kohdannut
onnettomuus, kun siihen oli tullut sellaisia miehiä kuin Gust ja maori
Momulla ja päälurjus Kai Shang, Fachanista.
Siellä oli muitakin -- kaikkiaan kymmenen -- Etelämeren satamien
roskajoukkoa, mutta Gust ja Momulla olivat joukon päänä ja sieluna. He
juuri olivat suunnitelleet kapinan anastaakseen ja jakaakseen keskenään
helmenpyynnistä saadun saaliin, joka oli tärkeimpänä osana _Cowrien_
lastissa.
Kai Shang oli murhannut kapteenin, kun tämä nukkui vuoteellaan, ja
maori oli johtanut hyökkäystä vahdissa olevaa perämiestä vastaan.
Gust oli erikoiselle tavalleen uskollisena keksinyt keinon siirtää
sellaiset toimet toisten suoritettaviksi. Omantunnon soimaukset eivät
häntä kylläkään olisi estäneet niistä, mutta hän oli erikoisen tarkka
omasta yksityisestä turvallisuudestaan. Murhaajalla on aina vaara
tarjolla, sillä murhayrityksen uhrit ovat harvoin halukkaita kuolemaan
rauhallisesti ja maltillisesti. Sattuupa niinkin, että he rupeavat
suorastaan vastustamaan murhaajan aikomuksia. Tällaista mahdollisuutta
piti Gust parhaana välttää.
Mutta nyt kun työ oli tehty, tavoitteli ruotsalainen johtoasemaa
kapinallisten keskuudessa. Vieläpä hän oli anastanut muutamia _Cowrien_
murhatulle kapteenille kuuluneita vaatekappaleita ja piti niitä yllään
-- vaatekappaleita, joissa oli kaikki päällikkyyden merkit.
Kai Shang oli pahalla tuulella. Hän ei yleensä pitänyt päälliköistä
eikä hänellä ollut vähintäkään aikomusta alistua tavallisen
ruotsalaisen merimiehen vallanalaisuuteen.
Näin oli epäsovun siemeniä jo kylvetty _Cowrien_ kapinallisten leiriin
Viidakkosaaren pohjoiskärjessä. Mutta Kai Shang ymmärsi, että hänen
täytyi toimia varovasti, sillä Gustilla yksinään oli tuossa kirjavassa
joukossa niin paljon tietoa merenkulusta, että osasi kuljettaa
heidät pois Etelä-Atlantilta ja viedä Hyväntoivonniemen ympäri
miellyttävämmille vesille, missä he saisivat vääryydellä hankitut
rikkautensa kaupaksi tarvitsematta pelätä epämieluisia kysymyksiä.
Päivää ennenkuin he näkivät Viidakkosaaren ja keksivät pienen suojaisen
sataman, jossa _Cowrie_ nyt oli rauhallisesti ankkurissa, oli tähystäjä
huomannut sotalaivan savua ja savupiiput eteläisellä taivaanrannalla.
Heitä ei miellyttänyt ollenkaan se, että sotalaiva pysähdyttäisi ja
tutkisi heidän aluksensa, joten he piilottelivat muutamia päiviä,
kunnes vaara olisi ohi.
Nyt ei Gust halunnut lähteä uudestaan merelle. Hän väitti olevan
hyvinkin todennäköistä, että heidän näkemänsä laiva etsi juuri heitä.
Kai Shang huomautti, ettei asianlaita voinut olla niin, koska oli
mahdotonta, että joku ihmisolento heitä lukuunottamatta tietäisi, mitä
_Cowriella_ oli tapahtunut.
Mutta Gustia ei voitu taivuttaa. Hän hautoi kavalassa mielessään
suunnitelmaa, jonka avulla hän lisäisi saalisosuuttaan sadalla
prosentilla. Hän yksin osasi kuljettaa _Cowrieta_, eivätkä toiset
voineet sentakia lähteä Viidakkosaarelta ilman häntä. Mutta mikä esti
Gustia tarpeeksi suuren miehistön avulla valtaamasta kuunaria sopivan
tilaisuuden sattuessa ja livahtamasta pois siten, että jättäisi Kai
Shangin, maorin ja ehkä puolet laivamiehiä saarelle?
Tätä tilaisuutta Gust nyt odotti. Jonakin päivänä tulisi hetki, jolloin
Kai Shang, Momulla ja kolme tai neljä muuta olisi leiristä poissa
tiedustelumatkalla tai metsästämässä. Ruotsalainen vaivasi aivojaan
keksiäkseen keinon, millä voisi menestyksellisesti houkutella laivan
näkyvistä pois ne, jotka hän oli päättänyt jättää.
Tätä varten hän järjesti metsästysretken toisensa jälkeen, mutta Kai
Shangin sieluun näytti tulleen jokin ilkeä paholainen, niin ettei kurja
taivaanvaltakunnan poika tahtonut milloinkaan lähteä metsästämään
muuten kuin Gustin itsensä seurassa.
Eräänä päivänä Kai Shang puhui salaa Momulla-maorin kanssa,
kuiskutellen toverinsa ruskeaan korvaan niitä epäluuloja, joita hänellä
oli ruotsalaista vastaan. Momulla tahtoi heti paikalla mennä pistämään
pitkän veitsensä petturin sydämeen.
On kylläkin totta, ettei Kai Shangilla ollut muuta syytä epäluuloon
kuin oman roistomaisen mielensä luontainen kavaluus -- hän vain arvasi
Gustin aikomukset sen nojalla, että hän itse olisi mielellään tehnyt
samoin, jos se olisi ollut mahdollista.
Mutta hän ei uskaltanut antaa Momullan tappaa ruotsalaista, josta
riippui heidän pääsemisensä määräpaikkaansa. He päättelivät kuitenkin,
ettei olisi vaarallista koettaa pelotuksilla saada Gust taipumaan
heidän vaatimuksiinsa, ja tässä tarkoituksessa maori lähti seurueen
omatekoisen päällikön luo.
Kun hän otti puheeksi pikaisen lähdön, esitti Gust entisen
vastaväitteensä -- oli hyvin luultavaa, että sotalaiva risteili merellä
suoraan etelään heistä odottaen, että he yrittäisivät lähteä muille
vesille.
Momulla pilkkasi toverinsa pelkoa huomauttaen, että kun millään
sotalaivalla ei tiedetty heidän kapinastaan, ei ollut syytä epäillä
heitä.
"Vai niin!" huudahti Gust. "Siinä sinä olet väärässä. Onpa onni, että
sinulla on seurassasi minunkaltaiseni sivistynyt mies, joka voi sanoa,
mitä on tehtävä. Sinä olet vain neekeri-raukka, Momulla, etkä siis
tiedä mitään langattomasta."
Maori hypähti pystyyn ja laski kätensä veitsensä kahvalle.
"Minä en ole neekeri!" huudahti hän.
"Laskin vain leikkiä", kiiruhti ruotsalainen selittämään. "Olemme hyviä
ystäviä, Momulla; emme voi ruveta riitelemään, ainakaan nyt kun vanha
Kai Shang aikoo varastaa kaikki helmet meiltä. Jos hän saisi miehen,
joka osaisi kuljettaa _Cowrieta_, lähtisi hän luotamme heti paikalla.
Kaikki hänen puheensa poislähdöstä johtuu vain siitä, että hänellä on
mielessään joku suunnitelma päästä meistä eroon."
"Mutta langaton?" kysyi Momulla. "Mitä tekemistä langattomalla on
meidän tännejäämisemme kanssa?"