syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet
miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat
ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa
-- nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.
Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja,
torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli
jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.
Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento -- peloittavin
tässä julmassa joukossa -- Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset
silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.
Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa
silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri
olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen
mielettömässä kauhussaan.
Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen
mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi
tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.
Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä --
ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä
Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat
jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.
Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat
voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä
Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät
pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota
hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan
puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.
Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista
esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien
olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.
Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista -- näki ja tunsi
vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.
Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon
lamauttamaa miestä kohti.
Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman,
ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman
edessä, joka hiipi häntä vastaan.
Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta
ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan
käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.
Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse
jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo
aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi
häntä.
Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen
lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.
Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää
häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.
Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen
äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen,
jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni
komentosillalle päin.
Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä
varoittavasta äänestä.
Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen
kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.
"Älä jätä minua", kuiskasi Jane. "Olen peloissani."
Tarzan katsahti hänen taakseen.
Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut
lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen
uhkaavia kurkkuääniä.
Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että
he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään
hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli
kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain
ravintoa heille.
Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä
menisi tilaisuus itse kostaa -- jos nimittäin miehen ei onnistuisi
välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi,
ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän,
missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa,
joka hitaasti lähestyi häntä.
Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff
seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja
kylmä kauhun hiki otsallaan.
Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut
uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli
ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.
Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.
Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä
murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan
valitushuudon hän vaipui polvilleen -- ja sitten Sheeta loikkasi.
Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi
venäläisen selälleen.
Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane
Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä
tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi
hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja
katosi.
Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa
vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan
rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.
Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta
ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä
tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli,
uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin
täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa
viidakkoystäväänsä.
Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien
jäännösten ääressä. _Kincaidin_ komentosilta oli verestä niljakkaana.
Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa
ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin
perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.
Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia
lukuunottamatta. Neljä oli vankina _Kincaidin_ keulakopissa. Muut
olivat kuolleet.
Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen
perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän
päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi
lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei
_Kincaidin_ perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli
laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli
vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin
yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.
Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä,
sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta,
etteivät he saaneet tehdä pahaa _Kincaidilla_. Mutta yöksi heidät
suljettiin kannen alle.
Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että
pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän
poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut
ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että
Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia
selväksi.
Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat
vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman
todistuksen pienokaisen kuolemasta.
Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotu
_Kincaidille_. Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut,
mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että
ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka
hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Paulvitsh suunnittelee kostoa
Kun Jane ja Tarzan seisoivat aluksen kannella kertoen toisilleen niitä
moninaisia seikkailuja, joita kumpikin oli kokenut erottuaan toisestaan
Lontoonkodissaan, tuijotti muuan piilossaoleva katselija rannalla heitä
rypistyneiden silmäkulmien alta.
Miehen aivoissa syntyi suunnitelma toisensa jälkeen, joilla hän estäisi
englantilaisen ja hänen vaimonsa paon, sillä niin kauan kuin
kostonhimoisessa Aleksis Paulvitshissa oli yksikin elonkipinä jälellä,
ei kukaan hänen vihamiehensä voinut olla turvassa.
Hän sommitteli monenlaisia aikeita, hylätäkseen kaikki joko
epäkäytännöllisinä tai sille kostolle arvottomina, jota hänen
kärsimänsä vääryydet vaativat. Rokoffin apurin rikolliset ajatukset
olivat saaneet niin nurinkurisen suunnan, ettei hän voinut ymmärtää,
mikä hänen suhteensa apinamieheen todellisuudessa oli, eikä nähdä, että
vika oli aina ollut hänessä itsessään ja hänen liittolaisessaan eikä
englantilaisessa loordissa.
Jättäessään jokaisen uuden suunnitelman Paulvitsh tuli aina samaan
lopputulokseen -- hän ei voinut tehdä mitään niin kauan kun puolet
Ugambia erotti hänet vihansa esineestä.
Mutta kuinka hän pääsisi krokotiileja kuhisevan joen yli? Kanoottia ei
ollut lähempänä kuin mosula-kylässä, eikä Paulvitsh ollut ollenkaan
varma siitä, että _Kincaid_ olisi vielä joella ankkurissa hänen
palatessaan, jos hän menisi viidakon läpi kaukaiseen kylään ja tulisi
takaisin kanootissa. Mutta muutakaan keinoa ei ollut, joten Paulvitsh
varmana siitä, että hän vain siten voisi päästä saaliinsa kimppuun, loi
jäähyväisiksi synkän silmäyksen noihin kahteen hahmoon _Kincaidin_
kannella ja kääntyi poispäin joelta.
Kiiruhtaen tiheän viidakon läpi ajatukset kiintyneinä ainoaan
toivontähteen -- kostoon -- venäläinen unohti kaiken muun, vieläpä
kauhunsakin sitä villiä maailmaa kohtaan, jonka läpi hän samosi.
Aina pettyneenä ja lyötynä, heilahtipa onnen pyörä miten tahansa,
saatuaan kerran toisensa jälkeen kärsiä kavalasta vehkeilystään, oman
rikollisuutensa surkeimpana uhrinakin Paulvitsh oli vielä niin sokea,
että luuli saavuttavansa suurimman onnensa jatkamalla kavalia
suunnitelmia ja salahankkeita, jotka olivat tuottaneet hänelle ja
Rokoffille onnettomuuksia ja jälkimäiselle julman kuoleman.
Kun venäläinen kompuroi viidakon läpi mosula-kylää kohti, kypsyi hänen
aivoissaan juoni, joka näytti helpommalta toteuttaa kuin mikään
tähänastisista.
Hän meloisi yöllä _Kincaidin_ kupeelle, ja kun hän kerran pääsisi
laivaan, etsisi hän hirveän retken kauhuista elävinä selviytyneet
miehistön jäsenet ja houkuttelisi heidät yritykseen, jonka
tarkoituksena oli riistää laiva Tarzanilta ja hänen pedoiltaan.
Kajuutassa oli aseita ja ammuksia, ja kajuutan pöytään oli salalokeroon
kätketty yksi niitä helvetinkoneita, joiden suunnittelussa oli kulunut
niin paljon Paulvitshin joutoaikaa silloin, kun hän oli ollut
synnyinmaansa nihilistien tärkeimpiä luottamusmiehiä.
Se oli tapahtunut ennenkuin hän oli kavaltanut heidät Pietarin
poliisille, saaden palkinnoksi vapauden rangaistuksesta ja suuren
summan kultaa. Paulvitsh äännähti kauhusta muistaessaan uhkausta, joka
oli tullut erään hänen entisen toverinsa huulilta, ennenkuin miesparka
sai hamppuköydessä riippuen sovittaa valtiolliset syntinsä.
Mutta helvetinkone oli juuri nyt tarpeen. Hän voisi saavuttaa sillä
paljon, jos vain saisi sen käsiinsä. Pienessä puulaatikossa, joka oli
sovitettu kajuutan pöytään, oli jälellä niin paljon piilevää
hävitysvoimaa, että se pyyhkäisisi sekunnin murto-osassa maan pinnalta
kaikki laivassa olevat viholliset.
Paulvitsh nuoleskeli huuliaan iloiten jo edeltäpäin kostostaan ja
pakotti väsyneet jalkansa nopeampaan vauhtiin, ettei tulisi liian
myöhään laivan ankkuroimispaikalle toteuttamaan aikeitaan.
Kaikki riippui tietysti _Kincaidin_ lähtöajasta. Venäläinen käsitti,
ettei voitu tehdä mitään, ennenkuin tulisi pimeä. Pimeyden suojassa hän
lähestyisi laivaa, sillä jos Tarzan tai lady Greystoke näkisivät hänet,
ei hänellä olisi mahdollisuutta päästä kannelle.
Hän uskoi, että tuuli esti _Kincaidia_ lähtemästä matkaan, ja jos
tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä
hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin
kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet
särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä
täällä pitkin joen suuta.
Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin
syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet
epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin
kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai
Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden
ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.
Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö
äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut
muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia
sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä
lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.
Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen
lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.
Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta
päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän
saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja
ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden
läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti
jollakin tavoin.
Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hän _Kincaidille_
ja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin
tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten
alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.
Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena
kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen.
Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa
lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä
kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.
Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla
näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs
nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän
tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen
samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa
pohjalla.
Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti
virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia
metrejä hänen takanaan.
Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa
veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään
sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle,
jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan
saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla,
missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, --
virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka
vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi
katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen
valtamereen.
Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi
purtensa suuren puun riippuvien oksien alle -- puu näytti painavan
jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä
lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.
Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien
keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin
ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot
punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu
neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.
Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen
otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.
Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiä _Kincaidille_ ennen yön tuloa.
Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh
väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja
ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia
viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan
metsästyspuukkonsa terää.
Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle,
kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan
hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.
Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa
aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja
sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän
oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!
Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen
astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti
revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan
liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.
Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun
oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan
yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi
mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman
tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.
Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä.
Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti
parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen
kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?
Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton.
Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi
revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan
pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta
mustunut.
Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet
vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei
kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten
poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei
herätä.
Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet
tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle
laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka
mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten
oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa -- hänen,
joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän
oli riistänyt.
Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi
kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla
vauhdilla.
Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan.
Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä
kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat
hänen ja _Kincaidin_ ankkuroimispaikan välillä.
Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin
pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh
ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset
ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen
itsensä kävisi vastedes, jos _Kincaid_ olisikin jo lähtenyt pois
jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.
Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän
oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli
mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta
silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän
niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.
Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta. _Kincaid_
ei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.
Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan
edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa
silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen
aluksensa laivan kupeelle.
Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön
pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui
kenenkään näkemättä aivan _Kincaidin_ viereen. Yön hiljaisuuden
katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan
kylkeen.
Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen
moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei
kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli
huomattu.
Hän kuljetti purtensa varovaisesti eteenpäin, kunnes kokkapuun
harusköydet olivat aivan hänen yläpuolellaan. Hän saattoi juuri ja juuri
ulottua niihin. Kanootin kiinnittäminen oli vain minuutin tai parin
asia, ja sitten mies alkoi hiljaa kiivetä ylös.
Hetkeä myöhemmin hän laskeutui äänettömästi kannelle. Ajatus hirveästä
eläinjoukosta, joka asusti laivalla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
pelkurimaisen roiston selkärankaa. Mutta hänen elämänsä riippui
seikkailun menestymisestä, joten hän karkaisi itsensä edessä olevien
kamalien mahdollisuuksien varalta.
Laivan kannelta ei kuulunut yhtään ääntä eikä näkynyt merkkiäkään
vahdinpidosta. Paulvitsh hiipi varovaisesti keulakoppia kohti. Kaikki
oli hiljaa. Luukku oli auki, ja kun venäläinen kurkisti alas, näki hän
erään _Kincaidin_ miehistä lukevan savuavan lyhdyn valossa, joka
riippui miehistön huoneen katosta.
Paulvitsh tunsi hyvin miehen, murjottavan roiston, jolta hän toivoi
saavansa tehokasta apua keksimänsä suunnitelman toteuttamisessa.
Venäläinen laskeutui varovaisesti aukosta tikkaille, jotka veivät
keulakoppiin.
Hän piti silmänsä suunnattuina lukevaan mieheen, ollen valmis
varoittamaan miestä hiljaisuuteen heti kun tämä huomaisi hänet. Mutta
merimies oli niin syventynyt luettavaansa, että venäläinen pääsi hänen
huomaamattaan keulakopin lattialle.
Sitten hän kääntyi ja kuiskasi miehen nimen. Tämä nosti silmänsä
lehdestään -- silmät, jotka hetken ajaksi avautuivat selälleen
kohdatessaan Rokoffin apurin tutut piirteet ja kapenivat sitten heti
paikalla, saaden paheksuvan ilmeen.
"No lempo!" huudahti mies. "Mistä te tulette? Luulimme kaikki, että te
olitte hukassa ja mennyt sinne, mihin teidän olisi aikoja sitten
pitänyt mennä. Loordi tulee hyvin iloiseksi nähdessään teidät."
Paulvitsh astui merimiehen luo. Hänen huulillaan oli ystävällinen hymy,
ja hänen oikea kätensä oli ojennettu tervehdykseksi, ikäänkuin toinen
olisi ollut rakas ja kauan kaivattu ystävä. Merimies ei ollut
näkevinään ojennettua kättä eikä vastannut toisen hymyyn.
"Olen tullut auttamaan teitä", selitti Paulvitsh. "Aion auttaa teitä
pääsemään englantilaisesta ja hänen pedoistaan -- sitten ei meidän
tarvitse pelätä lakia palatessamme sivistyneeseen maailmaan. Me voimme
hiipiä heidän kimppuunsa, kun he nukkuvat -- nimittäin Greystoken,
hänen vaimonsa ja sen mustan lurjuksen. Jälkeenpäin on helppo tehdä
selvää pedoista. Missä ne ovat?"