kanoottiinsa, ja vaikka oli tarjolla vaara, että hän heti ajautuisi
merelle, onnistui hänen kuitenkin lopulta päästä maihin kaukana
lahdessa vastapäätä sitä rantaa, jolla eläinjoukko murisi ja ulvoi.
Jane Clayton tiesi, ettei mies voinut yksinään ilman toisten apua saada
raskasta alustaan virtaa ylöspäin _Kincaidin_ luo, joten hänen ei
tarvinnut pelätä hyökkäystä siltä suunnalta. Hän luuli tuntevansa
kauhean joukon rannalla samaksi, joka oli kulkenut hänen ohitseen
viidakossa kaukana Ugambin varrella monta viikkoa sitten, sillä ei
ollut ollenkaan ajateltavissa, että olisi useampia niin omituisia
joukkioita. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä oli tuonut sen virtaa
alas joen suulle.
Illan lähestyessä kävi Jane äkkiä levottomaksi vastakkaiselta rannalta
kuuluvista venäläisen huudoista, ja hetkeä myöhemmin hän, katsottuaan
samaan suuntaan kuin Rokoff, pelästyi nähdessään laivaveneen lähestyvän
joelta. Hän oli varma, että siinä saattoi olla vain _Kincaidin_
puuttuvia laivamiehiä -- ainoastaan sydämettömiä roistoja ja
vihollisia.
KUUDESTOISTA LUKU
Yön pimeydessä
Kun Apinain Tarzan tajusi olevansa krokotiilin suurten leukojen
puristuksessa, ei hän tavallisen ihmisen tavoin menettänyt kaikkea
toivoa ja alistunut kohtaloon.
Sensijaan hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin mahtava matelija
veti hänet vedenpinnan alle, ja sitten hän alkoi suurten lihastensa
koko voimalla rotevasti taistella vapautensa puolesta. Mutta kun
apinamies ei ollut luonnollisessa olinpaikassaan, oli hän liiaksi
alakynnessä voidakseen saada aikaan muuta kuin kiihoittaa hirviötä
vetämään uhriaan suuremmalla vauhdilla veden läpi.
Tarzanin keuhkot tarvitsivat kiihkeästi puhdasta, raikasta ilmaa. Hän
tiesi voivansa elää vain hetken enää, ja kärsimyksensä viime
kouristuksessa hän teki mitä voi, kostaakseen oman kuolemansa.
Hänen ruumiinsa laahautui pedon limaisen ruumiin vieressä, ja hän
koetti iskeä kiviveitsensä krokotiilin lujaan haarniskaan, kun se vei
häntä kolkkoa pesäänsä kohti.
Hänen ponnistuksensa vain lisäsivät matelijan vauhtia, ja juuri kun
apinamies tunsi kestävyytensä loppuvan, huomasi hän laahattavan itseään
mutapohjalla, ja hänen sieraimensa kohosivat vedenpinnan yli. Kaikki
oli hänen ympärillään sysimustaa ja haudanhiljaista.
Hetken ajan Apinain Tarzan makasi henkeään haukkoen limaisella, pahalta
haisevalla alustalla, johon eläin oli hänet kuljettanut. Hän saattoi
tuntea aivan vieressään eläimen nahan kylmien, kovien luulevyjen
nousevan ja laskevan, ikäänkuin matelija olisi kouristuksen tapaisesti
koettanut vetää henkeään.
Ihminen ja eläin makasivat siten useita minuutteja. Sen jälkeen pedon
jättiläisruumis vääntyi äkkiä kuin suonenvedossa, värähti ja jäykistyi,
jolloin Tarzan joutui polvilleen krokotiilin viereen. Hän huomasi
äärettömäksi hämmästyksekseen, että peto oli kuollut. Ohut veitsi oli
osunut arkaan kohtaan luun panssarissa.
Kompuroiden pystyyn Tarzan haparoi pitkin haisevaa, liejuista luolaa.
Hän huomasi olevansa vankina maanalaisessa kammiossa, joka oli niin
suuri, että siihen olisi mahtunut ainakin tusina sellaisia mahtavia
eläimiä kuin se, joka oli laahannut hänet sinne.
Hän oivalsi olevansa krokotiilin salaisessa pesässä kaukana joenrannan
alla, ja epäilemättä ainoa tie sinne ja sieltä kulki sen vedenalaisen
aukon kautta, josta peto oli tuonut hänet.
Hänen ensi ajatuksensa koski tietysti pakoa, mutta hänestä näytti kovin
mahdottomalta löytää tietä joen pinnalle ja sitten rantaan. Luolaan
johtavassa käytävässä saattoi olla käänteitä ja mutkia, ja sitten oli
eniten pelättävissä, että hän kohtaisi matkallaan jonkun toisen luolan
limaisista asujamista.
Ja jos hän pääsisikin turvallisesti joelle, oli vielä tarjolla vaara,
että hänen kimppuunsa hyökättäisiin, ennenkuin hän pääsisi
vahingoittumatta maihin. Mutta ei ollut muuta keinoa, joten Apinain
Tarzan veti keuhkoihinsa luolan ummehtunutta ja haisevaa ilmaa ja
sukelsi mustaan veden täyttämään käytävään, jota hän ei voinut nähdä,
-- hän oli keksinyt sen käsin ja jaloin tunnustelemalla.
Sääri, joka oli ollut krokotiilin leuoissa, oli kovin raadeltu, mutta
luu ei ollut murtunut eivätkä lihakset ja jänteet olleet niin
loukkaantuneet, ettei jalkaa olisi voinut käyttää. Se tuotti Tarzanille
kiduttavaa tuskaa, siinä kaikki.
Mutta Apinain Tarzan oli tottunut tuskaan eikä ajatellut sitä sen
enempää huomatessaan, etteivät hirviön terävät hampaat olleet suuresti
vahingoittaneet liikuntoa.
Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten
ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä
rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren
krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti
häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai
kiinni läheisen puun riippuvista oksista.
Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän
vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti
pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli
tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas
alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä
ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.
Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas
tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella
rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse
joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi
takaa-ajoaan.
Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli
pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka
suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin
vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja
havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.
Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä
nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun
vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös
maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti,
mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.
Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata,
keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen
mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa
ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.
Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä,
että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa
tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.
Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen
puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten
kuormaa -- niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi
sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle
tuottanut.
Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli
tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi
ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.
Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin
yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt
hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein
alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja
raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän
säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet
kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka
vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.
Jospa hän vain pääsisi venäläiseen käsiksi!
Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti
uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan
synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen
jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja
pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli
mennyt ohi.
Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän
arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni
hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti,
joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja
valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane
Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.
Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään
viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän,
vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen
aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja
naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä
Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, että _Kincaid_ tai yleensä
jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä,
-- laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.
Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota
hän ei ollut alussa tajunnut -- hän kuuli hiljaista airojen loisketta
vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa,
jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen
heikkoa melua.
Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen
harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan
nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei -- mikäli hän saattoi
nähdä -- lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin
tuhannen kilometrin päässä.
Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen
korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia,
ikäänkuin iskuna vasten kasvoja -- terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa
ja sitten naisen hätähuuto.
Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien
kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt
huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä
ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta,
kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen -- ja sitten hän ui
voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen
muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.
Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassa _Kincaidin_
kannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja
toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet
kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen
käännetty _Kincaidia_ kohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja
höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut
laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja
pudonnut veteen.
Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen
luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan,
jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.
Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella
rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain
hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka
ystävä.
Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai _Kincaidiin_, olisivat he pian
tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä
ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos
leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.
Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli
viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin
Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan,
jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet
kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.
Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen
jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin
oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä
rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle
apinamiehen murha.
Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan
siihen, ja kun hän näki sen lähtevän _Kincaidia_ kohti, ymmärsi hän,
että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle
vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.
Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane
Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.
Kun venäläinen oli seurueineen -- tässä oli Paulvitsh ja useita muita
miehiä, jotka hän oli jättänyt _Kincaidiin_ huolehtimaan hiilenotosta
-- peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain
väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen
ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti
vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.
Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen
kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät
suostumaan suunnitelmiinsa -- kuolema uhkasi miehiä, jos he
koettaisivat pettää hänet -- päästi hän heidät vapaiksi juuri kun
pimeys kietoi laivan vaippaansa.
Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät
ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti
heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei
heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan _Kincaidin_
ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän
päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle,
jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät
nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi
hänet valtoihinsa.
Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi
_Kincaidin_. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä --
miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin -- ja koska myrskyisä
vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa
onnistuisi.
Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden
yläpuolella -- vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun
toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.
Tämä yö oli mitä soveliain esillä olevan työn suorittamiseen.
Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä
huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin.
Ennen päivänkoittoa toisi pakovesi _Kincaidin_ Benguela-virtaan, joka
kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi
etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin
Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.
Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi
helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän
tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.
Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle,
aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat
hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja
todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän
jäädä kannelle.
Muutaman minuutin ajan _Kincaid_ lipui nopeasti virran mukana ja sitten
kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva
oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin
puolen kilometrin päässä merestä.
Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula
oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.
Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että
laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta,
jossa _Kincaid_ oli ollut ankkurissa -- pyssynlaukauksia ja naisen
huuto -- kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.
Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että
Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan
pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä
ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella
keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin
tovereineen avukseen.
Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset
olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista
apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten
oli aikonut, juoksi hän _Kincaidin_ keulalaidalle koettaakseen
pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.
Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä
varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.
Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta
varoitus oli tullut liian myöhään.
Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät
hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa
valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävän
_Kincaidin_ laidan yli.
Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa
vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui
epätasaisesta ottelusta.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
_Kincaidin_ kannella
Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä
varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla
kuljettaisi Tarzanin pedot _Kincaidin_ sivulle. Ennen pitkää hän
löysikin, mitä etsi.
Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen
sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä
aluksen.
Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti
virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei
soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva
hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta
yön pimeydessä.
Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään
olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja
kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan
välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli
alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen
kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.
Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota
hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.
Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan
siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle
salli neekeri naisen jäädä paikalleen.
He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin
nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain
vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta
koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon
paremmin kuin rannalta katsoen.
Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän
poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa
alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin
ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin
ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.
Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen,
mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan
mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään
yhteen.
Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi
katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin -- tämä oli nimittäin nostanut
etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen
miehistön kimppuun.
Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän
käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset
ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen
olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.
Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat
olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata
vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas
ja meloivat henkensä kaupalla kohti _Kincaidia_, joka nyt oli heidän
näkyvissään.
Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen,
joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan
metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin vei
_Kincaid_ Jane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.
Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja
uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli
laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta
kanootista.
Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut
Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen
jättiläisvartaloaan.
Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja
sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä
hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan
möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän
yhä odotti tapaavansa aukean joen.
Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo,
ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.
Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin
korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.
Hän kiiruhti äänettömästi sinne.
Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei
taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin
aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen
hahmot ottelemassa naisen kanssa.
Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia
sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan
varma, että kohtalo oli tuonut hänet _Kincaidin_ kannelle.
Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi
lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin
suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.
Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun
vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle
ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi matala ääni heidän korvansa juuressa.
Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori
nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää
kohti.
"Tarzan!" huudahti hän.
Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät
typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen
asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen
syliinsä.
Mutta heille oli suotu vain lyhyt hetki tervehtimiseen.
Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat
heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävän
_Kincaidin_ kaiteen yli laivan kannelle.
Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet
valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli
loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan
heidän edessään olevia kahta ihmistä.