tottuneensa tekemään, ja lähti aikaisin seuraavana aamuna taas
liikkeelle. Myöhään iltapäivällä aikoessaan mennä pienen aukeaman
poikki hän hämmästyi nähdessään suuren apinan tulevan vastakkaiselta
puolelta viidakosta.
Tuuli puhalsi suoraan aukeaman poikki heidän välitsensä ja Jane
kiiruhti heti asettumaan niin, että tuuli puhalsi suuresta pedosta
häneen päin. Sitten hän kätkeytyi tuuheaan pensaikkoon ja odotti pitäen
pyssyä valmiina heti käytettäväksi.
Hirviö eteni hitaasti aukeaman poikki nuuskien silloin tällöin maata,
ikäänkuin seuraten vainuamalla jonkun jälkiä. Suuri ihmisapina oli
tuskin astunut kymmenisen askelta aukeamalle, ennenkuin toinen
samanlainen seurasi, ja sitten yhä uusia, kunnes kauhistuneen nuoren
naisen näkyvissä oli viisi villiä petoa hänen kyyröttäessään
piilopaikassaan raskas pyssy heti paikalla käyttövalmiina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että apinat pysähtyivät keskelle
aukeamaa. Ne kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja katselivat taaksensa
ikäänkuin odottaen heimon muitakin jäseniä.
Jane toivoi niiden jatkavan matkaansa, sillä hän tiesi, että millä
hetkellä tahansa jokin pieni toisaalle puhaltava tuulenpuuska veisi
hajun hänestä heidän sieraimiinsa. Mitä suojaa silloin tarjoisi hänen
pyssynsä noita jättiläislihaksia ja mahtavia torahampaita vastaan?
Hänen silmänsä katselivat milloin apinoita, milloin viidakon reunaa,
jonne ne tuijottivat, ja lopulta hän keksi elukkain pysähtymisen syyn
ja odotetun olennon. Niitä ajettiin takaa.
Hän tuli tästä varmaksi nähdessään pantterin notkean, jäntevän hahmon
hiipivän äänettömästi esiin siitä viidakonkohdasta, josta apinat olivat
vain hetkeä aikaisemmin sukeltautuneet.
Peto ravasi nopeasti aukeaman poikki ihmisapinoita kohti. Jane
ihmetteli niiden ilmeistä välinpitämättömyyttä, ja hetkeä myöhemmin
hänen ihmettelynsä muuttui kummastukseksi, kun hän näki suuren
kissaeläimen tulevan aivan likelle apinoita, jotka eivät ollenkaan
näyttäneet piittaavan sen läsnäolosta. Sitten se kyyristyi niiden
keskelle ja alkoi uutterasti nuolla itseään, missä työssä kissaeläinten
valveilla vietetyt hetket enimmäkseen kuluvat.
Jos nuori nainen oli hämmästynyt nähdessään näiden toistensa
luonnollisten vihamiesten veljeilevän, alkoi hän miltei olla huolissaan
omien aistimiensa tilasta, kun hän pian jälkeenpäin näki pitkän,
voimakkaan soturin astuvan aholle ja tulevan sinne kokoontuneiden
villipetojen joukkoon.
Ensin nähdessään miehen hän oli ollut varma, että eläimet repisivät
tämän palasiksi, ja hän oli puolittain noussut suojapaikastaan ja
kohottanut pyssyn olalleen tehdäkseen voitavansa miehen kamalan
kohtalon torjumiseksi.
Nyt hän näki, että mies näyttikin keskustelevan petojen kanssa --
antaen niille käskyjä.
Pian koko seurue jatkoi matkaansa aukeaman poikki ja katosi
vastakkaiselle puolelle viidakkoon.
Jane Clayton päästi äännähdyksen, joka ilmaisi helpotusta ja samalla
epäuskoisuutta näkemäänsä, ja nousi hoippuen lähteäkseen pakoon juuri
ohitse kulkeneelta kauhistavalta joukkiolta. Puoli kilometriä hänen
takanaan muuan toinen ihminen, joka kulki samaa polkua kuin hän,
piileskeli kammon lamauttamana erään muurahaiskeon takana hirveän
joukkion samotessa hänen lähitseen.
Tämä ihminen oli Rokoff, joka oli tuntenut julman parven jäsenet
Apinain Tarzanin liittolaisiksi. Tuskin olivat siis eläimet menneet
hänen ohitseen, kun hän nousi ja juoksi viidakon läpi niin kovasti kuin
voi, saadakseen välimatkan itsensä ja noiden kauheiden petojen välillä
mahdollisimman suureksi.
Näin ollen, kun Jane Clayton tuli sille joelle, jota pitkin hän toivoi
voivansa edetä kohti valtamerta ja lopullista pelastusta, oli Nikolas
Rokoff vain vähän matkaa hänen jälessään.
Joen rannalla nuori nainen näki suuren kanootin, joka oli vedetty
puoleksi ylös vedestä ja sidottu tukevasti läheiseen puuhun.
Hän tiesi, että kysymys hänen merelle pääsemisestään oli ratkaistu, jos
hän vain voisi saada suuren kömpelön aluksen vesille. Irroittaen
köyden, joka kytki kanootin puuhun, Jane työnsi kiihkeästi raskasta
venettä, mutta tulos tuntui samanlaiselta kuin jos hän olisi koettanut
työntää maata radaltaan.
Hän oli jo hengästynyt yrityksestään, kun hänen mieleensä johtui
koettaa saada kanootti veteen panemalla painolastia sen perään ja
sitten liikuttamalla kokkaa edestakaisin, kunnes alus lopuksi liukuisi
alas.
Janella ei ollut kiviä saatavissaan, mutta hän näki joukon rannalle
ajautuneita puita. Nämä hän kokosi ja pinosi veneen perään, kunnes hän
lopuksi huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että kokka nousi
hitaasti rannan liejusta ja perä ajautui hieman virtaa myöten,
pysähtyen muutamia jalkoja alemmaksi.
Jane huomasi, että hän juoksemalla edestakaisin kokan ja perän välillä
saattoi ruumiinpainollaan vuorottain nostaa ja laskea veneen kumpaakin
päätä sillä seurauksella, että joka kerta kun hän juoksi perään,
kanootti liukui muutamia tuumia jokeen.
Kun hänen suunnitelmansa vihdoin oli onnellista päätöstä likellä,
kiintyi hän puuhaansa niin suuresti, ettei huomannut miestä, joka
seisoi suuren puun alla viidakon reunalla, mistä juuri oli tullut.
Mies katseli häntä ja hänen uurastustaan, tummilla kasvoilla julma ja
pahansuopa irvistys.
Lopulta vene oli melkein irti rannan kiinnipitävästä liejusta, joten
Jane oli varma siitä että voisi työntää sen syvempään veteen airoilla,
jotka olivat karkeatekoisen aluksen pohjalla. Tässä aikomuksessa hän
tarttui toiseen airoon ja oli juuri työntänyt sen joen pohjaan likelle
rantaa, kun hänen silmänsä sattumalta osuivat viidakon reunaan.
Kun hän näki miehen hahmon rannalla, pääsi hänen huuliltaan
kauhistuksen kirahdus. Mies oli Rokoff.
Tämä juoksi nyt häntä kohti ja huusi hänelle, että hän odottaisi,
uhaten muutoin ampua -- vaikka oli vaikea huomata, miten hän
toteuttaisi uhkauksensa, kun hän oli aivan aseeton.
Jane Clayton ei tiennyt mitään niistä erilaisista onnettomuuksista,
jotka olivat sattuneet venäläiselle sen jälkeen kun hän oli päässyt
pakoon tämän teltasta, joten hän uskoi, että venäläisen toverit olivat
lähettyvillä.
Mutta hän ei aikonut joutua uudelleen tuon miehen käsiin. Mieluummin
hän kuolisi heti paikalla. Hetki vielä, niin vene olisi irti.
Kun vene vain tulisi virtaan, olisi Rokoffin mahdoton pysäyttää häntä,
sillä rannalla ei ollut muuta venettä, eikä kukaan, ainakaan ei
pelkurimainen Rokoff, uskaltaisi lähteä uimaan krokotiileja täynnä
olevaan jokeen saadakseen hänet kiinni.
Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän
olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin
suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen
keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane
olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut
välttämätöntä luvata.
Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se
irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa
minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan
omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa
lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi
pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen
kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.
Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka
hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.
Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton
huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti
hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui
laskeakseen kätensä sen kokkaan.
Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori
nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen
jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien
aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.
Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen
riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa
hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka
kiemurteli liejussa vettä kohti.
Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle
huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja
että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.
Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun,
ja tarttunut siihen.
VIIDESTOISTA LUKU
Ugambia alas
Ugambin ja waganwazamien kylän puolitiessä Tarzan tapasi villin
joukkonsa, joka kulki hitaasti hänen vanhaa latuaan pitkin. Mugambi
saattoi tuskin uskoa, että venäläinen ja Tarzanin puoliso olivat
kulkeneet niin likeltä eläinjoukkoa.
Näytti kovin omituiselta, että kaksi ihmisolentoa olisi tullut niin
lähelle joukkoa ja ettei kukaan sen erinomaisen tarkoista ja valppaista
jäsenistä ollut huomannut heitä. Mutta Tarzan osoitti kahden henkilön
jälkiä, joita hän seurasi, ja muutamissa paikoissa neekeri saattoi
nähdä, että mies ja nainen olivat olleet piilossa joukkion kulkiessa
ohi ja tarkanneet villien olentojen jokaista liikettä.
Tarzan oli alusta alkaen selvillä siitä että Jane ja Rokoff eivät
edenneet yhdessä. Latu osoitti selvästi, että nuori nainen oli aluksi
ollut melkoisesti venäläisestä edellä, mutta mitä kauemmaksi apinamies
tuli, sitä selvemmäksi kävi, että mies lähestyi nopeasti uhriansa.
Alussa olivat eläinten jäljet olleet Jane Claytonin askelten jälkien
päällä. Koska Rokoffin jäljet olivat kaikkein ylinnä, oli hän
ilmeisesti kulkenut polkua senjälkeen kun eläimet olivat jättäneet
merkkinsä maahan. Mutta sittemmin esiintyi yhä vähemmän eläinten jälkiä
Janen ja venäläisen jalanjälkien välissä, kunnes apinamies jokea
lähestyessään huomasi, että Rokoff oli ollut vain muutaman sadan jalan
päässä Janesta. Hän käsitti, että he nyt olivat aivan likellä
venäläistä, ja tuntien odotuksen jännitystä hän riensi nopeata vauhtia
joukkonsa edellä. Heilahtaen puusta puuhun hän tuli joen rannalle juuri
siihen kohtaan, missä Rokoff oli saavuttanut Janen tämän yrittäessä
saada raskasta kanoottia vesille.
Rannan liejussa Tarzan näki etsimiensä kahden henkilön jäljet, mutta
siellä ei ollut hänen saapuessaan venettä eikä ihmisiä eikä ensi
näkemällä mitään meikkiä heidän olopaikastaan.
Oli selvää, että he olivat työntäneet vesille alkuasukaskanootin ja
lähteneet joelle, ja kun apinamies kiireisesti silmäsi joen alajuoksua
veden yli kaartuvien puiden alta, näki hän kaukana siinä, missä joki
katosi tekemänsä mutkan taakse, ajelehtivan kanootin, jonka peräpäässä
oli miehen hahmo.
Juuri kun eläimet tulivat joelle, näkivät ne nopsajalkaisen johtajansa
rientävän pitkin rantaa hyppien rämeellä mättäältä toiselle, kunnes
tuli pikku töyrylle, joka kohosi juuri siinä, missä joki kääntyi
poispäin näkyvistä.
Hänen seuraamisekseen oli raskaiden, kömpelöiden apinain tehtävä laaja
kierros ja niinikään Sheetan, joka ei pitänyt vedestä. Mugambi riensi
niin joutuin kuin voi suuren valkoisen herransa perässä.
Samottuaan puoli tuntia vinhasti suoperäisen maakielekkeen poikki ja
kunnaan yli tuli Tarzan oikotietä joenmutkan toiseen poukamaan ja näki
siellä edessään virran pinnalla kanootin ja Nikolas Rokoffin sen
perässä.
Jane ei ollut venäläisen mukana.
Kun apinamies näki vihollisensa, hehkui leveä arpi hänen otsallaan
tulipunaisena, ja hänen huuliltaan nousi urosapinan karmiva uhmahuuto.
Rokoffia värisytti, kun hän kuuli kaamean ja hirvittävän huudon. Hän
kyyristyi veneen pohjalle hampaat kalisten kauhusta ja tarkkasi kuinka
mies, jota hän pelkäsi eniten maan päällä, juoksi nopeasti veden
partaalle.
Vaikka venäläinen tiesi olevansa turvassa viholliselta, niin Tarzanin
pelkkä näkeminenkin herätti hänessä aivan mieletöntä pelkuruutta, joka
muuttui villiksi hysteriaksi, kun hän näki valkoisen jättiläisen
sukeltavan pelottomasti troopillisen joen vaaralliseen veteen.
Apinamies suuntasi vakavin, voimakkain vedoin kulkunsa virtaan,
ajelehtivaa kanoottia kohti. Nyt Rokoff tarttui toiseen aluksen
pohjalla olevaan airoon ja pelosta selällään olevat silmät yhä
tähdättyinä takaa-ajavaan kostajaan huitoi sillä sokeasti, koettaen
lisätä kömpelön kanootin vauhtia.
Vastakkaiselta rannalta lähti vedenpintaa pitkin kulkemaan pahaa
ennustava väreily, jota ei kumpikaan huomannut, ja tuli suoraan kohti
puolialastonta uimaria.
Tarzan oli vihdoin ehtinyt aluksen perään. Hänen toinen kätensä tarttui
veneen reunaan. Rokoff istui pelon lamauttamana voimatta liikuttaa
kättä tai jalkaa, silmät kiintyneinä kostajansa kasvoihin.
Sitten uijan huomiota herätti äkillinen liike takanapäin vedessä. Hän
näki väreilyn ja tiesi sen syyn.
Samassa hetkessä Tarzan tunsi mahtavat leuat oikeassa sääressään.
Hän koetti päästä vapaaksi ja kohoutua veneen reunalle. Hänen
ponnistuksensa olisivat päättyneet suotuisasti, ellei tämä odottamaton
keskeytys olisi äkkiä herättänyt venäläisen pahanilkisissä aivoissa
ajatusta, jonka toteuttaminen merkitsi vapautta ja kostoa.
Mies syöksyi myrkyllisen käärmeen tavoin veneen perään ja iski yhden
ainoan kerran nopeasti Tarzania päähän raskaalla airolla. Apinamiehen
sormet irtautuivat veneen reunasta.
Vedessä oli lyhyt kamppailu; sitten näkyi väreilyä, pieni pyörre ja
muutamia kuplia, jotka virta pian pyyhki pois. Ne osoittivat paikkaa,
johon Apinain Tarzan, viidakon herra, katosi ihmisten näkyvistä tumman
ja uhkaavan Ugambin synkkiin vesiin.
Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken
aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa -- hän näki vain
hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan
alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.
Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi
hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen
huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli
itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa
matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.
Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että
rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta
leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden
edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle
nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.
Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa
veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon
sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi,
ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja
kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä
laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi,
ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä
eteen.
Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen
olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet
kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja
saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he
pian hävisivät viidakkoon.
Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei
ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin
hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen
ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta
pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan
pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.
Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea
alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin
pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän
oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja
Anderssonia.
Kuinka oli nuoren naisen käynyt?
Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut
joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden
kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa
useimmista inhimillisistä vihollisistaan.
Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon,
jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista
olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja
muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri
hänet täytti suurimmalla kauhulla -- hehkuvasilmäinen, julmanaamainen
pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja
öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki
viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti
Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla,
oli _Kincaid_ ankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku
höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän
oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli
palannut ajoissa pelastamaan hänet.
Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen
airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain
huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään
vastausta äänettömän aluksen kannelta.
Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan
eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset
saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni -- höyrylaivan
kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä
ampuma-asein.
Mitä olikaan voinut tapahtua _Kincaidiin_ jääneille? Missä oli
Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen
osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä
hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman
kylmän kouristuksen.
Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti,
ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähti
_Kincaidin_ kylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta
kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä
varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun
edessään.
Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti
ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut
Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa
nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän
pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia
tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran
mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän
suojellessa kasvoja auringolta.
Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä
mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.
Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin
Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin
pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka
oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi
häntä.
Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren
naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen
häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä
vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja
kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki,
että se oli _Kincaid_, muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi
pettymykseksi.
Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä
laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi
voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi
vain joko koettaa päästä rannalle _Kincaidilla_ olijain näkemättä tai
antautua heidän armoilleen -- muutoin hän ajautuisi merelle.
Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen
toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä,
johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaan
_Kincaidilta_.
Kun Rokoff ei ollut laivalla, voisi hän ehkä tarjoamalla laivan
vartijoille suuren palkinnon saada heidät viemään hänet lähimpään
sivistysmaan satamaan. Asia oli yrittämisen arvoinen -- jos hän kykeni
saavuttamaan laivan.
Virta vei häntä vinhasti jokea alas, ja hän huomasi voivansa vain
äärimmäisillä ponnistuksilla ohjata kömpelön aluksensa _Kincaidin_
läheisyyteen. Päätettyään lähteä laivaan hän katseli nyt sinne
saadakseen apua, mutta hänen hämmästyksekseen kannet näyttivät olevan
tyhjät, eikä hän nähnyt mitään elonmerkkiä koko laivalla.
Kanootti tuli yhä lähemmäksi laivan keulalaitaa, eikä sieltä vieläkään
kuulunut tähystäjän huutoa. Hetkeä myöhemmin Jane huomasi joutuvansa
kiitämään laivan ohi, ja jollei silloin aluksesta laskettaisi venettä
häntä pelastamaan, kuljettaisi virta ja laskuvesi hänet kauas merelle.
Nuori nainen huusi kovalla äänellä apua, mutta ei saanut muuta
vastausta kuin jonkun villipedon kimeän kiljaisun viidakon verhoamalta
rannalta. Hän meloi kiivaasti airollaan, koettaen saada aluksensa
höyrylaivan sivulle.
Vähän aikaa näytti siltä että hän menisi maalinsa ohi vain muutaman
jalan päästä, mutta viime hetkellä kanootti käännähti höyrylaivan
keulalaidan alle, ja Jane sai juuri ja juuri ankkuriketjun käteensä.
Hän piti urheasti kiinni raskaista rautarenkaista ja oli vähällä
lennähtää kanootista, jota virta painoi eteenpäin. Hän näki jonkun
matkan päässä nuoraportaat riippumassa laivan sivulla. Näytti aivan
mahdottomalta päästää ankkuriketju ja tarrautua nuoraportaisiin
kanootin kiitäessä niiden ohi, mutta ankkuriköydestä kiinnipiteleminen
näytti myöskin hyödyttömältä.
Lopuksi hänen katseensa osui köyteen kanootin keulassa. Kun hän oli
kiinnittänyt sen toisen pään ankkuriketjuun, onnistui hänen laskea
kanoottia hitaasti eteenpäin, kunnes se oli aivan nuoraportaiden alla.
Hetkeä myöhemmin oli hän pyssy olalla kiivennyt turvallisesti autiolle
laivankannelle.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tutkia laiva, ja sen hän tekikin pyssy
valmiina, jos ehkä kohtaisi jonkun paha-aikeisen ihmisen. Hän huomasi
pian, miksi laiva oli näennäisesti autio, sillä hän tapasi keulakannen
alla merimiehet, jotka ilmeisesti oli jätetty laivaa vartioimaan,
juopuneina ja täydessä unessa.
Hän kapusi inhosta väristen ylös ja kytki parhaansa mukaan luukun
nukkuvien vartijoiden yläpuolelta. Sitten hän lähti laivan keittiöön
hakemaan ruokaa ja sammutettuaan nälkänsä asettui kannelle
päättäen, ettei kukaan tulisi _Kincaidille_ suostumatta ensin hänen
vaatimuksiinsa.
Kokonaiseen tuntiin ei joella näkynyt mitään, mikä olisi aiheuttanut
hänessä levottomuutta; mutta sitten hän näki, että joen yläjuoksun
mutkasta ilmestyi kanootti, jossa istui yksinäinen mies. Se ei ollut
tullut paljon likemmäksi, kun hän tunsi tulijan Rokoffiksi.
Yrittäessään laivaan näki venäläinen pyssyn ojennettuna vastaansa.
Huomatessaan, kuka pysäytti hänen etenemisensä, alkoi Rokoff mitä
kamalimmin raivota, kiroilla ja uhata, mutta kun tämä menettely ei
pelottanut tai liikuttanut nuorta naista, rukoili hän lopulta,
lupaillen kaikkea hyvää.
Janella oli vain yksi vastaus hänen kaikkiin ehdotuksiinsa: ei mikään
taivuttaisi häntä päästämään Rokoffia samaan laivaan, jossa hän oli.
Venäläinen oli varma siitä, että Jane toteuttaisi uhkauksensa ja
ampuisi hänet, jos hän edelleen yrittäisi nousta laivaan.