kasvot.
KOLMASTOISTA LUKU
Pako
Jonkun aikaa Rokoff seisoi hiljaa katsellen pilkallisesti Jane
Claytonia. Sitten hänen silmänsä osuivat nuoren naisen sylissä olevaan
pieneen kääröön. Jane oli vetänyt huovan toisen syrjän lapsen kasvojen
yli, niin että sellaisesta, joka ei tietänyt asianlaitaa, lapsi näytti
vain nukkuvan.
"Olette nähnyt paljon tarpeetonta vaivaa tuodessanne lapsen tähän
kylään", sanoi Rokoff. "Jos olisitte pitänyt huolta vain omista
asioistanne, olisin minä itse tuonut sen tänne. Olisitte säilynyt
matkan vaaroilta ja rasituksilta. Mutta luullakseni minun täytyy
kiittää teitä siitä, että säästitte minulta vaivan huolehtia
sylilapsesta matkan aikana. Tähän kylään lapsi oli alusta alkaen
määrätty tuotavaksi. M'ganwazam kasvattaa häntä huolellisesti, tehden
hänestä hyvän ihmissyöjän, ja jos vielä mahdollisesti joudutte
sivistyneeseen maailmaan, tuottaa tämä seikka teille epäilemättä paljon
ajatuksen aihetta, kun vertaatte omaa ylellistä ja mukavaa elämäänne
siihen elämään, jota poikanne kokee waganwazamien kylässä. Vielä kerran
kiitän teitä siitä, että minun puolestani toitte hänet tänne, ja nyt
minun täytyy pyytää, että jättäisitte hänet minulle, jotta antaisin
hänet kasvatusvanhemmilleen." Päätettyään puheensa Rokoff ojensi
kätensä lasta kohti, ja ilkeä kostonhimon hymy näkyi hänen huulillaan.
Hänen hämmästyksekseen Jane Clayton nousi ja antoi pikku käärön hänen
syliinsä panematta sanallakaan vastaan.
"Tässä on lapsi", sanoi Jane. "Jumalan kiitos, että te ette voi häntä
enää vahingoittaa."
Ymmärtäen hänen sanojensa merkityksen Rokoff tempasi huovan lapsen
kasvoilta saadakseen vahvistuksen pahoihin aavistuksiinsa. Jane Clayton
katseli tarkkaavasti hänen ilmettään.
Jane oli päiväkausia ollut ymmällä siitä, tiesikö Rokoff, kuka lapsi
oli. Jos hän oli ollut ennen epäilyksessä venäläisen suhteen, katosi
sellaisesta epätietoisuudesta viimeinenkin häive hänen nähdessään
Rokoffin kauhistavan vihan, kun tämä katsoi kuolleen pienokaisen
kasvoihin ja huomasi, että korkeampi voima oli viime hetkessä tehnyt
tyhjiksi hänen rakkaimmat kostonsuunnitelmansa.
Rokoff miltei viskasi lapsen ruumiin takaisin Jane Claytonin syliin ja
alkoi astella tömistellen majassa edestakaisen, puiden nyrkkejään
ilmassa ja kiroillen kamalasti. Lopulta hän pysähtyi nuoren naisen
eteen ja kallisti kasvonsa aivan likelle Janen kasvoja.
"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut --
mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne
kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen
merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä
ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" -- ja hän pysähtyi ikäänkuin
paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä --"voin tehdä
äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin -- kun olen itse selvittänyt
välini hänen kanssaan."
Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan
kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten
saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää
kärsimyksiä ja mielenliikutusta.
Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen
huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei
ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että -- mikä oli kaikkein parasta --
Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.
Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan,
mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut
Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten
olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa -- hän
ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä
luulla niin.
Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli
hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen -- Janen --
lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon
sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa
lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää
päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.
Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut,
että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannut _Kincaidilla_ hänen
syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista
ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta
loppuun kaikkine yksityiskohtineen.
Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei
ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi -- kun Andersson ja
hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään
sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä
sen löytämisessä.
Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan
varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä
oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain
hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän
kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin
venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.
Juuri nyt hän tarvitsi aikaa -- aikaa ajatella ja valmistautua loppua
varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta,
ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei
välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta
vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää
sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä
olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita
kahden vaihtoehdon välillä -- toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta
itsensä surmaamisen.
"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut
rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi
kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa
minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"
"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun
olisitte voinut saada herrasmiehen -- Nikolas Rokoffin -- rakkauden",
vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme
lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon
teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne -- rakastettavalle
M'ganwazamille. Tulkaa!"
Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi
hänestä poispäin.
"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä
kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."
Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä
uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä
kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista
seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän
taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.
Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan,
ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku
käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli
kokonaan voittanut hänen sydämensä.
Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi
venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa
lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä
Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.
Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia
askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista
tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät
kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien
huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta
äänestä.
Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin
kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan
nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi
hänen pelkäävän kovasti.
Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja
yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa
kanssa -- pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana.
Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat
huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut
pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.
Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli
jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan
kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä --
mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.
Tuntuihan siltä, ettei kuolema voisi voittaa tuota mahtavaa ruumista ja
noita voimakkaita lihaksia. Jos Rokoff olisi sanonut hänelle, että
hänen miehensä oli kuollut, olisi hän tiennyt tämän valehtelevan. Mutta
hänen mielestään ei ollut mitään syytä, miksi M'ganwazam olisi pettänyt
häntä. Hän ei tiennyt, että venäläinen oli puhunut villin kanssa
muutamia minuutteja ennenkuin päällikkö oli tullut hänen luokseen
kertomaan tietojaan.
Vihdoin he saapuivat alkeellisen boman luo, jonka Rokoffin
kantaja-neekerit olivat tehneet venäläisen leirin ympäri. Täällä he
huomasivat kaiken olevan sekasorrossa. Jane ei käsittänyt sitä kaikkea,
mutta hän näki Rokoffin olevan hyvin vihaisen ja ymmärsi kuulemastaan
keskustelusta sen verran, että Rokoffin poissaollessa oli karannut
lisää miehiä ja että karkurit olivat vieneet suurimman osan
ruokavaroista ja ampumatarpeista mukanaan.
Kun Rokoff oli kylliksi purkanut raivoaan leiriin jääneille, kääntyi
hän siihen paikkaan, missä Jane seisoi parin valkoisen merimiehen
vartioimana. Rokoff tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja alkoi
raahata häntä telttaansa kohti. Nuori nainen taisteli ja ponnisteli
vastaan päästäkseen vapaaksi, ja nuo kaksi merimiestä seisoivat
vieressä nauraen hauskalle näytelmälle.
Rokoff ei epäröinyt käyttää raakoja menettelytapoja, kun hän huomasi,
että hänen oli vaikea toteuttaa suunnitelmiaan. Hän löi useita kertoja
Jane Claytonia suoraan kasvoihin, ja lopulta tämä laahattiin puoleksi
tiedottomana hänen telttaansa.
Rokoffin palvelija oli sytyttänyt venäläisen lampun ja lähti nyt pois
isäntänsä käskystä. Jane oli vaipunut maahan keskelle majaa. Hänen
huumaantuneet aistinsa alkoivat hitaasti toimia, ja pian hänen
ajatuksensa joutuivat nopeaan liikkeeseen. Hänen silmänsä kiersivät
nopeasti pitkin telttaa, ja hän pani merkille jokaisen yksityiskohdan
sen sisustuksessa ja kalustuksessa.
Nyt venäläinen nosti hänet pystyyn ja koetti raahata häntä
telttavuoteen luo, joka oli majan toisessa päässä. Rokoffin vyössä
riippui raskas revolveri. Jane Claytonin silmät kiintyivät siihen.
Hänen sormensa syyhyivät halusta tarttua sen paksuun päähän. Hän
teeskenteli taas pyörtyvänsä, mutta odotti silmät raollaan sopivaa
tilaisuutta.
Se tuli juuri kun Rokoff nosti hänet vuoteelle. Kuullessaan melua
takaansa teltan ovelta venäläinen käänsi nopeasti päänsä hänestä
poispäin. Revolverin pää ei ollut tuumaakaan Janen kädestä. Yhdellä
ainoalla salamannopealla liikkeellä hän tempasi aseen kotelostaan, ja
samassa hetkessä Rokoff kääntyi taas häntä kohti ja huomasi uhkaavan
vaaran.
Jane ei uskaltanut laukaista peläten, että pamaus toisi venäläisen
palvelijoita saapuville; ja kun Rokoff olisi kuollut, ei hän itse olisi
joutunut parempaan asemaan, vaan saanut luultavasti vielä pahemman
kohtalon kuin venäläinen yksinään olisi voinut tuottaa. Muisto niistä
kahdesta roistosta, jotka vain nauroivat, kun Rokoff löi häntä, oli
vielä kyllin eloisa. Kun venäläisen raivoa ja pelkoa ilmaisevat kasvot
kääntyivät Jane Claytonia kohti, kohotti nuori nainen raskaan
revolverin korkealle harmaankalpeiden kasvojen yläpuolelle ja antoi
kaikella voimallaan miehelle ankaran iskun silmien väliin.
Rokoff vaipui ääntäkään päästämättä hervottomasti ja tiedotonna maahan.
Hetkeä myöhemmin nuori nainen kumartui hänen ylitseen -- ollen ainakin
hetkeksi turvassa hänen uhaltaan.
Jane kuuli taas teltan ulkopuolelta melun, joka oli kiinnittänyt
Rokoffin huomiota. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta peläten,
että palvelija palaisi ja huomaisi hänen tekonsa, hän astui nopeasti
telttapöydän luo, jolla öljylamppu paloi, ja sammutti savuavan ja
pahanhajuisen liekin.
Hän seisoi pilkkopimeässä majassa hetkisen kootakseen ajatuksiaan ja
miettiäkseen, mitä edelleen tekisi saavuttaakseen vapautensa.
Hänen ympärillään oli leiri täynnä vihollisia. Näiden toisella puolen
oli villin viidakon pimento, jossa asui julmia petoeläimiä ja vielä
julmempia ihmispetoja.
Oli hyvin vähän mahdollista, jollei suorastaan mahdotonta, että hän
pysyisi elossa edes muutamia päiviä niiden alituisten vaarojen
uhatessa, jotka olisivat siellä häntä vastassa. Mutta tieto siitä, että
hän oli jo päässyt niin monesta vaarasta vahingoittumattomana ja että
jossakin kaukana maailmalla pikku lapsi juuri sillä hetkellä
epäilemättä itki häntä, sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi
mahdottomalta näyttävään ja koettaisi samota tuon hirvittävän
kauhunmaan läpi pyrkien merelle, löytääkseen ehkä pelastuksen
mahdollisuuden.
Rokoffin teltta oli melkein keskellä bomaa. Sen ympärillä olivat hänen
valkoisten seuralaistensa ja safariin kuuluvien alkuasukkaiden teltat
ja suojat. Näiden keskeltä kulkeminen ja pääsytien löytäminen boman
läpi näytti niin voittamattoman vaikealta tehtävältä, että sitä tuskin
olisi kannattanut ajatella -- mutta muuta keinoa ei ollut.
Jos hän jäisi telttaan, kunnes hänet löydettäisiin, olisi kaikki
mennyttä, mitä hän oli uskaltanut vapautensa saavuttamiseksi. Kaikki
aistit jännitettyinä hän lähestyi varovaisin askelin teltan takaosaa,
aloittaakseen seikkailurikkaan matkansa.
Tunnustellessaan kangasseinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään
aukkoa. Hän palasi nopeasti tiedottoman venäläisen luo. Tämän vyöstä
hänen hapuilevat sormensa tapasivat pitkän metsästysveitsen kahvan, ja
veitsellä hän teki aukon takaseinään.
Hän astui hiljaa ulos ja huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että
leiri oli ilmeisesti unessa. Sammuvien tulien himmeässä ja lepattavassa
valossa hän näki vain yhden ainoan vartijan, ja tämä torkkui kyyryssä
leirialueen vastakkaisella puolella.
Edeten siten, että teltta oli vahdin ja hänen itsensä välissä, hän meni
alkuasukas-kantajien pikku majojen keskitse leiriaitauksen luo.
Hän saattoi kuulla ulkoapäin tiheän viidakon pimeydestä leijonain
kiljuntaa, hyenain kaameata naurua ja keskiyön viidakon muita
lukemattomia, nimettömiä ääniä.
Hän pysähtyi hetkeksi vavisten ja epäröiden. Ajatus pimeässä
liikkuvista petoeläimistä kauhisti häntä. Sitten hän pudisti äkkiä
urheasti päätään ja kävi hennoilla käsillään okaiseen bomaan kiinni.
Vaikka ne tulivat täyteen haavoja ja vuotivat verta, jatkoi hän
innokkaasti työtään, kunnes oli tehnyt aukon, jonka läpi sai ruumiinsa,
ja pääsi vihdoin aitauksen ulkopuolelle.
Hänen takanaan oli kuolemaa pahempi kohtalo -- ihmisten suunnittelema.
Hänen edessään oli myöskin melkein varma kohtalo, mutta siellä odotti
vain kuolema -- äkillinen, armelias ja kunniallinen kuolema.
Vapisematta ja ilman kaipausta hän kiiruhti poispäin leiriltä, ja
hetkeä myöhemmin oli salaperäinen viidakko sulkeutunut hänen
ympärilleen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Yksin viidakossa
Opastaessaan Apinain Tarzania venäläisen leiriä kohti Tambudza kulki
hyvin hitaasti pitkin kiemurtelevaa viidakkopolkua, sillä hän oli vanha
ja hänen säärensä olivat luuvalon kangistamat.
Tästä syystä ne juoksijat, jotka M'ganwazam oli lähettänyt sanomaan
Rokoffille, että valkoinen jättiläinen oli hänen kylässään ja että hän
siellä saisi surmansa sinä yönä, saapuivat venäläisen leirille,
ennenkuin Tarzan ja hänen iäkäs oppaansa olivat ehtineet edes matkan
puoliväliin.
Sanansaattajat tapasivat valkoisen miehen leirin aivan sekasorrossa.
Rokoff oli löydetty teltastaan tiedottomana ja verta vuotavana. Kun hän
oli tullut tajuihinsa ja huomannut, että Jane Clayton oli päässyt
pakoon, oli hänen raivonsa rajaton.
Juoksennellen pitkin leiriä pyssy kädessä hän oli koettanut ampua
alkuasukas-vahdit, jotka olivat antaneet nuoren naisen päästä karkuun,
mutta useat toiset valkoiset miehet, jotka käsittivät olevansa nytkin
jo tukalassa asemassa niiden lukuisain karkaamistapausten takia, jotka
Rokoffin julmuus oli aiheuttanut, ottivat hänet kiinni ja tekivät
aseettomaksi.
Silloin tulivat M'ganwazamin lähetit, mutta kun he tuskin olivat
kertoneet asiansa ja Rokoff valmistautui lähtemään heidän kyläänsä,
syöksyi tulen ääreen toisia juoksijoita, jotka huohottivat
hengästyneinä kiidettyään nopeasti viidakon läpi. He huusivat, että
suuri valkoinen jättiläinen oli päässyt pakoon M'ganwazamilta ja oli jo
matkalla kostaakseen vihollisilleen.
Boman sisäpuolella syntyi heti suuri hämminki. Rokoffin safariin
kuuluvat neekerit kauhistuivat ajatuksesta, että likellä oli se
valkoinen jättiläinen, joka metsästi viidakossa villi apina- ja
pantterilauma kintereillään.
Ennenkuin valkoiset miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, olivat
alkuasukkaat pötkineet taikauskoisessa pelossaan pensaikkoon --
kantajat samoin kuin M'ganwazamin lähetitkin -- mutta kiireessäänkin he
olivat muistaneet ottaa mukaansa kaikki arvokkaat esineet, joita
käsiinsä saivat.
Siten Rokoff ja hänen seitsemän valkoista merimiestään huomasivat
olevansa yksin ja rosvottuina keskellä aarniometsää.
Tavalliseen tapaansa venäläinen soimasi tovereitaan pannen heidän
niskoilleen kaiken syyn näistä tapauksista, jotka olivat johtaneet
siihen melkein toivottomaan tilaan, missä he nyt olivat. Mutta
merimiehillä ei ollut halua sietää hänen herjauksiaan ja
kiroilemistaan.
Keskellä hänen sanatulvaansa eräs heistä veti esiin revolverin ja ampui
päin venäläistä. Mies oli tähdännyt huonosti, mutta hänen tekonsa
pelästytti Rokoffia niin kovasti, että hän kääntyi ja pakeni
telttaansa.
Kun hän juoksi sitä kohti, sattuivat hänen silmänsä suuntautumaan boman
yli metsän reunaan, ja siellä hän näki vilaukselta jotakin, joka täytti
hänen kurjan sydämensä sellaisella pelolla, että se melkein poisti
hänen tuntemansa kauhun niitä seitsemää miestä kohtaan, jotka nyt
kaikki vihaisina ja kostonhimoisina ampuivat takaapäin hänen pakenevaa
hahmoaan.
Hän oli nähnyt jättiläiskokoisen, melkein alastoman valkoisen miehen,
joka sukelsi esiin pensaikosta.
Syöksyttyään telttaansa venäläinen ei pysähtynyt paossaan, vaan jatkoi
matkaansa takaseinän läpi, käyttäen hyväkseen sitä pitkää halkeamaa,
jonka Jane Clayton oli tehnyt edellisenä yönä.
Kauhistunut mies pujahti takaa-ajetun kaniinin tavoin lävestä, joka
vielä ammotti boman seinässä sillä kohtaa, mistä hänen oma uhrinsa oli
päässyt pakoon, ja kun Tarzan lähestyi leiriä vastakkaiselta puolelta,
katosi Rokoff viidakkoon Jane Claytonin tolalle.
Kun apinamies astui boman sisäpuolelle vanha Tambudza käsipuolessaan,
kääntyivät nuo seitsemän merimiestä, jotka tunsivat hänet, pakenemaan
toiselle suunnalle. Tarzan näki, ettei Rokoff ollut heidän joukossaan,
joten hän antoi heidän livistää -- hänellä oli asiaa venäläiselle,
jonka hän odotti löytävänsä teltasta. Mitä tuli merimiehiin, oli hän
varma siitä, että viidakko vaatisi heiltä hyvitystä heidän
konnantöistään, ja tässä hän olikin oikeassa, sillä hän oli viimeinen
valkoinen mies, joka näki heidät.
Huomatessaan Rokoffin teltan tyhjäksi Tarzan aikoi lähteä etsimään
venäläistä, kun Tambudza esitti ajatuksen, että valkoisen miehen lähtö
oli epäilemättä aiheutunut M'ganwazamilta saapuneesta tiedosta, että
Tarzan oli hänen kylässään.
"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos
haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."
Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei
tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti
reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan
hitaasti jälessä.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen
mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän,
ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.
Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä
ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että
Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana,
sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane
turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja
salakavalan M'ganwazamin kynsistä.
Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista
tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän
tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan
äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan
tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa;
vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.
Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille,
josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea
paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.
Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella,
kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä,
että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä
hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään
henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin
hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.
Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin
riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten
jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan
eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan,
että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.
Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi
ladottuja risuja -- tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään
asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt
hänet -- siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan
pelastaa häntä Rokoffilta.
Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli
antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan
ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli
temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi
patruunaa -- ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa
pitkän matkan aikana meren rannalle.
Hengitystään pidätellen hän kaiveli pientä kasaa, uskaltaen tuskin
toivoa, että aarre oli vielä siinä, mihin hän oli jättänyt sen. Mutta
hänen äärettömäksi helpotuksekseen ja ilokseen hänen kätensä osui heti
raskaan aseen piippuun ja sitten patruunavyöhön.
Kun hän heitti patruunavyön olkapäälleen ja tunsi suuren
metsästyspyssyn painon kädessään, valtasi hänet äkkiä turvallisuuden
tunne. Uusin toivein ja melkein varmana menestyksestään hän lähti taas
jatkamaan matkaansa.