hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon
nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän
majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella
tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin
tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä
majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon
kylmään yöhön.
Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja
kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin -- hän
voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla -- suostui
hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan
kyläportin likelle.
Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen
metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten
miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa
juhlallisuuksiin.
Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam
luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön
valkoisen paholaisen kanssa.
Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä
heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä
valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen
alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä
velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.
Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään
kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli
pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten
ympärillä -- näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä
miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan
mahdollisimman paljon.
Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä
huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän
varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut
pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi
pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta
apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli
joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden
läpi.
Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi
juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen
pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?
Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan
toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.
"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä
kuin nälkäinen leijona?"
"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza -- hän,
jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."
"Mitä Tambudza haluaa Apinain Tarzanilta?" kysyi apinamies.
"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen,
ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi",
vastasi vanha akka.
"Mistä varoittamaan?"
"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa
sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui
heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin
loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet
hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut,
surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin,
odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja
karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam
on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."
"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja
jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun
minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän
tiedä, minne he ovat menneet?"
"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam
tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät
nopeasti -- valkoiset miehet etenevät hitaasti."
"Missä he ovat?" kysyi Tarzan.
"Haluatko päästä heidän luokseen?" kysyi Tambudza vastaukseksi.
Tarzan nyökkäsi.
"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit
itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen,
bwana."
Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä
hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä
myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.
Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika
-- kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa
ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin
rikkomuksensa isälleen.
"Tule sitten", sanoi Tarzan nopeasti, "lähtekäämme heti!"
Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua
sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta
ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät
korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.
Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti
kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi
notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.
Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että
saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi
apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja
pientä lasta.
"Kyllä, bwana", vastasi vaimo, "heidän mukanaan oli nainen ja pieni
lapsi -- pieni valkoinen vauva. Se kuoli täällä meidän kylässämme
kuumeeseen ja haudattiin tänne!"
KAHDESTOISTA LUKU
Musta heittiö
Tullessaan tuntoihinsa näki Jane Anderssonin kumartuvan ylitseen pitäen
pienokaista sylissään. Kun hänen silmänsä sattuivat heihin, tuli hänen
kasvoilleen tuskan ja kauhun ilme.
"Mike nyt on?" kysyi kokki. "Te tuli sairas?"
"Missä on pienokaiseni?" huudahti Jane välittämättä toisen
kysymyksistä.
Andersson ojensi pulleaposkista lasta, mutta Jane pudisti päätään.
"Se ei ole minun", sanoi hän. "Te tiesitte, ettei se ole minun. Te
olette samanlainen hirviö kuin venäläinenkin."
Anderssonin siniset silmät kävivät hämmästyksestä suuriksi.
"Ei teide!" huudahti hän. "Te sano minulle, ett lapsi sielle
_Kincaidilla_ oli teide."
"Ei tämä", vastasi Jane raukeasti. "Toinen oli minun. Missä on toinen?
Siellä oli varmaan kaksi. En tiennyt mitään tästä lapsesta."
"Ei sielle ollut toinen lapsi. Mine luuli, ett teme oli teide. Mine ole
kovi surulline."
Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja
sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta
vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.
Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne
ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään
nuorta naista kohti.
Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen
hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.
Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen
tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen
johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi
väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin
ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime
hetkellä ennenkuin _Kincaid_ lähti Englannista.
Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka
oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja.
Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään
viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.
"Ettekö ollenkaan tiedä, kenen lapsi tämä on?" kysyi hän Anderssonilta.
Mies pudisti päätään.
"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei
tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen
usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasin
_Kincaidi_. Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide
merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva -- mite?"
"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin
kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja
ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme
tavalla tai toisella."
Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa
puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka
Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.
Tuskalliset päivät ja yöt, jotka nuorella naisella oli kärsittävänä,
sulautuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi ja synkäksi painajaiseksi, niin
että hän pian kadotti kaiken ajantiedon. Hän ei voinut sanoa, oliko
heidän matkansa laskettava päivissä vai vuosissa. Ainoana valopilkkuna
tuossa ikuisessa pelossa ja kärsimyksessä oli pikku lapsi, joka jo
aikoja sitten oli hennoilla hapuilevilla käsillään saanut lujan otteen
hänestä.
Pikku olento täytti tavallaan sen tyhjän tilan, jonka hänen oman
pienokaisensa ryöstäminen oli jättänyt. Tämä lapsi ei tietysti
milloinkaan voinut korvata hänen omaansa, mutta hän tunsi päivä
päivältä kiintyvänsä äidinrakkaudella yhä enemmän pikku orpoon. Joskus
hän istui silmät ummessa vaipuneena sellaisiin suloisiin kuvitelmiin,
että pikku olento, jota hän painoi poveansa vasten, oli tosiaan hänen
omansa.
Jonkun aikaa oli heidän etenemisensä sisämaahan päin vitkallista.
Silloin tällöin he saivat kuulla alkuasukkailta, jotka tulivat
rannikolta metsästysretkille, että Rokoff ei vielä ollut selvillä
heidän pakonsa suunnasta. Tämä seikka ja halu tehdä matka
mahdollisimman helpoksi hennolle naiselle sai Anderssonin etenemään
hitaasti; kuljetut taipaleet olivat lyhyitä ja helppoja ja
levähdyshetkiä oli paljon.
Ruotsalainen tahtoi kantaa lasta heidän kulkiessaan ja teki
lukemattomissa muissakin suhteissa kaiken voitavansa auttaakseen Jane
Claytonia pysymään voimissaan. Hän oli ollut onneton ja pahoillaan
huomatessaan erehdyksensä pienokaisen suhteen, mutta kun nuori nainen
oli tullut varmaksi siitä, että kokin vaikuttimet olivat olleet todella
ritarillisia, ei hän sallinut tämän enää soimata itseään erehdyksestä,
jota hän ei olisi voinut millään tavoin välttää.
Jokaisen päivämatkan loputtua Andersson piti huolta, että Janelle ja
lapselle laitettiin mukava suojapaikka. Janen teltta pystytettiin aina
edullisimmalle paikalle. Okainen boma sen ympärillä oli niin vahva ja
läpitunkematon kuin mosulat osasivat laittaa.
Hänen ruokansa oli parasta, mitä heidän rajoitetut varastonsa
saattoivat tarjota ja ruotsalainen pyssyllään hankkia. Mutta eniten
liikutti hänen sydäntään se hieno huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota
mies aina osoitti hänelle.
Se, että niin vastenmielisen ulkomuodon alla saattoi olla sellaista
luonteen jaloutta, ei lakannut milloinkaan kummastuttamasta ja
ihmetyttämästä häntä, kunnes lopulta miehen synnynnäinen ritarillisuus
ja hänen lannistumaton ystävyytensä ja myötätuntoisuutensa muuttivat
Janen silmissä hänen ulkomuotonsakin toiseksi, niin että nuori
nainen näki vain hänen miellyttävän luonteensa kuvastuvan hänen
kasvonpiirteissään.
He olivat nyt ruvenneet etenemään hieman nopeammin, kun oli tullut
sana, että Rokoff oli vain muutaman päivämatkan päässä heistä ja että
hän lopulta oli huomannut heidän pakonsa suunnan. Silloin Andersson
lähti joelle ja osti kanootin eräältä päälliköltä, jonka kylä oli vähän
matkan päässä Ugambista, erään syrjäjoen varrella.
Senjälkeen pieni pakolaisjoukko kiiruhti leveätä Ugambia ylöspäin, ja
heidän pakonsa oli niin nopeata, etteivät he nyt kuulleet mitään
takaa-ajajistaan. Kun ei kanootilla enää voinut kulkea joella, jättivät
he aluksensa ja lähtivät viidakkoon. Täällä kävi eteneminen sekä
vaivaloiseksi että hitaaksi ja vaaralliseksi.
Toisena päivänä Ugambilta lähdettyä sairastui pienokainen kuumeeseen.
Andersson tiesi, miten kävisi, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa
totuutta Jane Claytonille, sillä hän oli nähnyt, että nuori nainen oli
alkanut rakastaa lasta melkein yhtä intohimoisesti kuin jos se olisi
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle
valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle
aukeamalle pienen joen rannalle.
Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen.
Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli
vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä
viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli
joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli
ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he
kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.
Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta
eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin
hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi
hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että
ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.
Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja
pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin,
karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.
Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja
uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen
joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon
Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua
häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään,
ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät
mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.
Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui
edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan
ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.
He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä.
He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni
pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.
Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa,
kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen
oksilla ja lehvillä.
"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano
minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen
pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on
hyve Valkosille ihmisille -- mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika
pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja
sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki
hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"
"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä
tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"
"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae
teite ene", sanoi Andersson irvistäen.
"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?"
vastusteli Jane.
Andersson pudisti päätänsä.
"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole
sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.
"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja
kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri
siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi
hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä
olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri
tulleet.
"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla
pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa
minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä
jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."
"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin
kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta,
frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse
takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja
patruunat; te voi tarvita niite."
Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän
lähti.
Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen
venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa
näkymättömiin.
Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi
pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista
kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman
yhdenkään ystävän apua.
Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin
perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi
itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.
Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento
näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!
Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle.
Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli
unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.
Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä
ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että
hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä --
kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi
tuntoihinsa.
Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä --
joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia -- ja tämän ajatuksen
mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä
Jospa hän vain ehtisi sinne -- ajoissa!
Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin
tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.
Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä
jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut
venäläisen.
Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen
olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia
ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat
häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään
eikä niihin vastata.
Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli
surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume -- kuume
-- kuume."
Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen
huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan
majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan
tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.
Noitalääkäri tuli tekemään lapsen eteen pienen tulen, jonka päällä hän
keitti jotakin merkillistä sotkua pienessä saviastiassa, tehden samalla
omituisia liikkeitä ja mumisten ihmeellisiä yksitoikkoisia lauluja.
Sitten hän pisti seebranhännän keitokseen ja yhä mumisten ja loihtien
pirskoitti muutamia tippoja liemestä lapsen kasvoille.
Hänen mentyään naiset jäivät istumaan uikuttaen ja valitellen, niin
että Jane tuuli tulevansa hulluksi. Mutta tietäessään, että he tekivät
täten osoittaakseen ystävällisyyttään, hän kesti mykkänä ja
kärsivällisesti kamalat tunnit, jotka muistuttivat hirveätä
painajaista.
Oli varmaan melkein puoliyö, kun hän huomasi kylässä äkillistä
liikettä. Hän erotti kiisteleviä alkuasukasten ääniä, mutta ei voinut
ymmärtää sanoja.
Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän sitä majaa, jossa hän oli kyyryssä
kirkkaan tulen ääressä pienoinen sylissään. Pikku olento oli nyt hyvin
hiljaa; sen silmäluomet olivat puoleksi koholla, ja niiden alta
näkyivät luonnottomasti suurentuneet silmäterät.
Jane Clayton katseli kauhistunein silmin pikku kasvoja. Tämä ei ollut
hänen pienokaisensa -- ei hänen lihaansa ja vertansa -- mutta kuinka
likeiseksi, kuinka rakkaaksi avuton pikku olento olikaan tullut
hänelle! Kun häneltä oli riistetty hänen oma lapsensa, oli hänen
sydämensä kiintynyt tähän surkuteltavaan nimettömään pikku orpoon, ja
hän oli tuhlannut sille kaiken rakkautensa, jota hän ei ollut voinut
kenellekään osoittaa pitkinä katkerina vankeusviikkoina _Kincaidilla_.
Hän luuli lopun olevan likellä, ja vaikka hän kauhistui ajatellessaan,
mitä hän menettäisi, toivoi hän kuitenkin, että se tulisi pian ja
päättäisi pikku raukan kärsimykset.
Askelet, jotka hän oli kuullut majan ulkopuolelta, pysähtyivät nyt oven
eteen. Kuului kuiskaavaa keskustelua, ja hetkistä myöhemmin M'ganwazam,
heimon päällikkö, astui sisään. Jane oli nähnyt neekerikuninkaan vain
ohimennen, koska heimon naiset olivat ottaneet hänet huostaansa melkein
heti kun hän oli tullut kylään.
Nyt ilmeni, että M'ganwazam oli häijynnäköinen villi, jonka
eläimellisillä kasvoilla selvästi kuvastuivat kaikki törkeän
paheellisuuden merkit. Jane Claytonista hän näytti pikemmin gorillalta
kuin ihmiseltä. Päällikkö koetti keskustella hänen kanssaan, mutta
menestyksettä, ja lopuksi neekeri kutsui luokseen jotakuta ulkona
olevaa.
Hänen käskystään tuli sisään toinen neekeri -- ulkomuodoltaan aivan
erilainen kuin M'ganwazam -- niin erilainen, että Jane Clayton heti
päätti hänen olevan toista heimoa. Tämä mies toimi tulkkina, ja melkein
M'ganwazamin ensimmäisestä kysymyksestä lähtien Jane tunsi itsensä
vaistomaisesti varmaksi siitä, että villi koetti saada häneltä tietoja
jossakin määrätyssä tarkoituksessa.
Hänen mielestään oli omituista, että mies oli niin äkkiä innostunut
kyselemään hänen aikeitaan ja etenkin hänen matkansa päämäärää, kun
hänen etenemisensä nyt oli keskeytynyt tässä kylässä.
Koska Jane ei huomannut olevan mitään syytä salata tarkoituksiaan,
kertoi hän päällikölle kaikki. Mutta kun tämä kysyi häneltä, toivoiko
hän kohtaavansa matkan lopussa miehensä, pudisti hän kieltävästi
päätään.
Sitten päällikkö ilmoitti hänelle käyntinsä tarkoituksen, puhuen tulkin
välityksellä.
"Olen juuri saanut kuulla", sanoi hän, "muutamilta miehiltä, jotka
asuvat suuren veden varrella, että miehenne seurasi teitä Ugambia ylös
useiden päivämatkojen ajan, kunnes alkuasukkaat lopulta kävivät hänen
kimppuunsa ja tappoivat hänet. Puhun asiasta teille senvuoksi, ettette
tuhlaisi aikaanne pitkään matkaan, jos toivotte kohtaavanne sen lopussa
miehenne. Sensijaan teidän tulee kääntyä takaisin ja pyrkiä jälleen
rannikolle."
Jane kiitti M'ganwazamia ystävällisyydestä, vaikka hänen sydämensä kävi
surusta turtuneeksi tämän uuden iskun johdosta. Hän, joka oli kärsinyt
niin paljon, ei enää tuntenut onnettomuuttaan kaikessa kipeydessään,
sillä hänen aistinsa olivat herpaantuneet.
Hän istui pää kumarassa ja tuijotti mitään tajuamattomin silmin
sylissään olevan lapsen kasvoihin. M'ganwazam oli lähtenyt majasta.
Hetkeä myöhemmin Jane kuuli melua ovelta -- joku muu oli tullut sisään.
Muuan häntä vastapäätä istuvista naisista työnsi risuja keskellä
olevaan hiillokseen.
Tuli lehahti äkkiä taas loimuamaan ja valaisi majan ikäänkuin
taikavoimalla.
Liekki ilmaisi Jane Claytonin kauhistuneelle katseelle, että lapsi oli
kuollut. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli tapahtunut.
Hänen kurkkuunsa nousi tukehduttava tunne, hänen päänsä vaipui
hiljaisen alistuvasti pikku käärön yli, jonka hän oli äkkiä painanut
rintaansa vasten.
Hetken ajan vallitsi majassa täydellinen hiljaisuus. Sitten
alkuasukasnainen puhkesi hirveään valitteluun.
Joku mies yskähti aivan Jane Claytonin edessä ja lausui hänen nimensä.