hysteeristä rohkeutta uskaltaakseen tehdä lyhyen hyökkäyksen kylää
vastaan, ja vaikka hän epäilikin, että he valtaisivat sen ensi
yrityksellä, uskoi hän, että he toisella tai kolmannella tulisivat
portista sisään, ja silloin olisi tuloksena Tarzanin rohkeiden, mutta
asestamattomien ja kurittomien puolustajien tuhoutuminen.
Aivan kuten hän oli arvannutkin, etenivät ulvovat soturit ensi
hyökkäyksessään vain hiukan matkaa avoimelle kentälle -- pelkästään
apinamiehen kimeä aaveentapainen huuto sai heidät kiiruhtamaan takaisin
pensaikkoon. He harppoivat mahtavina edestakaisin viidakon edustalla ja
ulvoivat puolen tunnin ajan saadakseen rohkeutensa nousemaan
huippukohtaansa ja yrittivät sitten taas hyökätä.
Tällä kertaa he tulivat aivan kylän portille, mutta kun Sheeta ja
julmat apinat hyökkäsivät heidän joukkoonsa, kääntyivät he pois
kauhusta kiljuen ja pakenivat taas viidakkoon.
Tanssi ja huutaminen uudistui yhä. Tarzan tunsi, että he tällä kertaa
tulisivat kylään ja toteuttaisivat aikeensa, jonka kourallinen
päättäväisiä valkoisia miehiä olisi saanut onnelliseen päätökseen ensi
yrityksellä.
Tarzanista oli kovin katkeraa olla niin lähellä pelastusta ja sitten
pettyä kaikessa vain sen takia, että hän ei voinut saada villejä
ystävä-parkojaan täsmällisesti ymmärtämään, mitä heiltä halusi. Mutta
hän ei voinut antaa moitteelle sijaa mielessään. He olivat tehneet
parhaansa, ja nyt hän oli varma siitä, että he epäilemättä jäisivät
kuolemaan hänen kanssaan, koettaessaan turhaan puolustaa häntä.
Neekerit valmistelivat jo ryntäystä. Muutamat heistä olivat edenneet
lyhyen matkan kylää kohti ja kehoittivat toisia seuraamaan. Hetken
kuluttua koko villi lauma juoksisi aukeaman poikki.
Tarzan ajatteli vain pikku lastaan, joka oli jossakin täällä julmassa
säälimättömässä aarniometsässä. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta
poikansa takia, jota hän ei enää voisi etsiä ja pelastaa -- pelkästään
se tuska ja tieto Janen kärsimyksistä painoi hänen urhoollista mieltään
näinä hänen luulonsa mukaan viimeisinä hetkinään. Kaikki apu, mitä hän
saattoi toivoa, oli tullut hänen osakseen äärimmäisen hädän hetkellä --
ja pettänyt. Nyt ei ollut enää mitään toivottavana.
Neekerit olivat aukeaman puolivälissä, kun Tarzanin huomio kiintyi
erään apinan käyttäytymiseen. Eläin tuijotti muuatta majaa kohti.
Tarzan katsoi samaan suuntaan. Hän näki suunnattomaksi huojennuksekseen
ja ilokseen Mugambin voimakasrakenteisen hahmon kiitävän apuun.
Suurikokoinen neekeri huohotti raskaasti ikäänkuin kovasta
ruumiillisesta ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta. Hän syöksyi
Tarzanin luo, ja kun ensimmäiset villit ehtivät kylän portille,
katkaisi hänen veitsensä viimeiset köydet, jotka sitoivat Tarzanin
paaluun.
Tiellä virui niiden villien ruumiita, jotka olivat edellisenä iltana
saaneet apinoilta surmansa. Eräältä heistä Tarzan sieppasi keihään ja
taistelunuijan. Mugambi sivullaan ja muriseva apinajoukko ympärillään
hän meni alkuasukkaita vastaan, jotka tulvivat portista.
Taistelu, joka seurasi, oli perin raju, mutta lopulta villit joutuivat
tappiolle, ehkä enemmän kauhunsa takia, nähdessään mustan ja valkoisen
miehen taistelevan yhdessä pantterin ja Akutin suurten, villien apinain
kanssa, kuin sentähden että he eivät olisi kyenneet voittamaan
vastassaan olevaa verrattain pientä joukkoa.
Tarzanin käsiin joutui yksi vanki, ja apinamies alkoi kuulustella häntä
koettaen saada selville, kuinka Rokoffin ja hänen joukkojensa oli
käynyt. Kun neekerille luvattiin vapaus palkinnoksi tiedoista, kertoi
hän kaikki, mitä tiesi venäläisen toimista.
Näytti siltä, että neekeripäällikkö oli aikaisin aamulla koettanut
saada valkoisia miehiä palaamaan hänen kanssaan kylään ja pyssyillään
tuhoamaan villin lauman, joka oli vallannut sen; mutta Rokoff tuntui
pelkäävän valkoista jättiläistä ja hänen merkillisiä tovereitaan
vieläkin enemmän kuin neekerit itse.
Hän ei tahtonut millään ehdolla suostua palaamaan edes kylän
näkyviinkään. Sensijaan hän vei joukkonsa kiireesti joelle, missä he
varastivat joukon neekerien kätkemiä kanootteja. Viimeksi oli heidät
nähty, kun he tarmokkaasti meloivat jokea ylöspäin, Kavirin kylästä
olevien kantajien käytellessä airoja.
Näin ollen Apinain Tarzan rupesi julmine joukkoineen taas etsimään
pientä poikaansa ja ajamaan takaa hänen ryöstäjäänsä.
He kulkivat monta väsyttävää päivää melkein asumattoman maan läpi,
saadakseen lopuksi tietää olevansa väärillä jäljillä. Pieni joukko oli
menettänyt kolme jäsentään, sillä kolme Akutin apinaa oli kaatunut
taistelussa kylän luona. Nyt siinä oli viisi suurta apinaa, Akut mukaan
laskettuna, Sheeta ja Mugambi sekä Tarzan.
Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat
kulkeneet Rokoffin edellä -- valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta
Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että
lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma,
että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos
hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä,
jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista,
jotka sitä uhkasivat.
Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan
jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta
ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän
osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet
sen pois joelta.
Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja,
jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli
heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut
kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat
itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet
sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.
Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa,
koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä
osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea
joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään
viidakossa.
Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa
aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi
sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka
kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan
oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.
Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa
-- nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.
Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin
seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina.
Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla
oli vain yksi selitys -- tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja
lapsen kanssa -- ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma
Rokoffin sanojen merkityksestä.
Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen
harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi
leveä tulipunainen juova -- merkki arvesta, joka oli tullut vuosia
sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen
kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut
kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.
Mies oli hänen saaliinsa -- neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän
hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti
maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta
vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui
todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan
näkevänsä -- puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä
puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla
aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista
heidän esi-isänsä polveutuivat.
Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta
selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen
silmänsä suuriksi hämmästyksestä -- saattoiko tämä muriseva ja
raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli
ollut vankina _Kincaidilla_!
Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia
ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitä _Kincaidin_ vangit olivat.
Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan
höyrylaivan miehet.
Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun
mies ei tahtonut antautua.
Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa
ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle
niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.
Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen
kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki
murhanhimoa.
"Missä on vaimoni?" karjui apinamies. "Missä on lapsi?"
Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä
tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen
yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten
kautta.
Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui
pronssikuvan kaltaisena -- kylmänä, kovana ja säälimättömänä --
avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki
tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.
Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas
puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti
liikkuvia huulia kohti.
"Vaimo ja lapsi!" kertasi hän. "Missä he ovat?"
Andersson osoitti polkua ylöspäin.
"Veneleinen -- hen otti ne", kuiskasi hän.
"Mitenkä tulitte tänne?" jatkoi Tarzan. "Miksi ette ole Rokoffin
mukana?"
"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että
apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine
tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun
mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli
pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."
"Mitä te itse teitte heille -- mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja
jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli -- villit silmät leimusivat
intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. --
"Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti,
ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle
pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja
hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"
Anderssonin kasvoille levisi äärimmäisen hämmästyksen ilme.
"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta
heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kiltti
_Kincaidilla_, ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on
itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite
erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett
mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen
rinnastaan esiinpistävää nuolta.
Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin
vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin
todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti
enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa
kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain
vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen
pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä
hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat
ilmaisseet.
Apinamies laskeutui heti polvilleen ruotsalaisen viereen.
"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut
tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä.
Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja
rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät
taas jalkeille mahdollisimman pian."
Ruotsalainen pudisti hymyillen päätänsä.
"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu
jo, mutta" -- hän epäröi -- "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te
tahdo tehde heti kaikki selve?"
Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa
tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin
parhaalta ystävältäänkään.
Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen
hänen asentoaan.
Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasi
Andersson silmät suljettuina.
Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen
apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi -- hyvin heikosti ja
matalasti kuiskaten:
"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä
vaipui, ja hän oli kuollut.
YHDESTOISTA LUKU
Tambudza
Tarzan kaivoi matalan haudan _Kincaidin_ kokille, jonka vastenmielisen
ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän
ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä
hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.
Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli
varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä
taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi
vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman
nopeasti.
Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli
viidakossa monta tietä -- ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin
suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita
sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä
seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten
alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.
Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin
uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen
varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta
yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti
olevansa kokonaan väärillä jäljillä.
Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli
huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi:
hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista
riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat
saattoivat vainuta hänen tiensä.
Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies
voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa
huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä
rankkasateelle.
Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä
tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita
Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.
Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta
joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana
kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut
voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa
päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.
Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin
pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.
Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se,
että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä
sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen
perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.
Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina
seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen
yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka
vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan
Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti
olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen
sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.
Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä,
mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta
ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän
matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.
Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti
poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä
myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin.
Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut
joelle?
Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen
kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä
suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki
Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin
vaaralliselle matkalle.
Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen
kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi
häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.
Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti Saksan
Itä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietoja
Rokoffin olopaikasta.
Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta
ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei
antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai
lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin
kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa
ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina
vangitsijaansa.
Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että
sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.
Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko
valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi.
Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta,
joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan
sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.
Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten
miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella.
Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja
ja pantterien hahmossa.
Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen
koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä
taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.
Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut
valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he
tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se
tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli
heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet
kantajat olivat ennustaneet.
Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa
häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta
valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin
palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä
teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen
kysymyksiinsä."
Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän
pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että
useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän
luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.
Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti
halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.
Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja
paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko
hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.
Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa
olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä
käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä
hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko,
että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa
odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen
käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.
Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän
tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi
selville, että Rokoff ja hänen _safarinsa_ peräytyivät kauhun vallassa
kaukaista itärannikkoa kohti.
Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan.
Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja
karkaamisyrityksen takia. Mutta -- päättäen siitä, mitä waganwazamit
olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka
eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi
uskaltaneet puhua aikeistaan, -- oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi
kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa,
keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa, _askarinsa_, vieläpä
neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman
viidakon valtoihin.
M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään
valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden
siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan
käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta
ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen
ja lapsen esiintymiseen.
Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian,
kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän
koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni
saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän
suunsa.
Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon
enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin
tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen
keksivänsä vielä jotakin tärkeää.
Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti
huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan.
Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam
nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.
Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta
M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun
päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa
majaan.
Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla
ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi
hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.
Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti
neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita,
ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että
tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo
aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin
mukavuuksia.