"Typerä houkkio! Hän on juuri nyt sellaisen miehen käsissä, joka ei ole
kovin kunniakasta syntyperää, ja kaukana Lontoon turvallisuudesta ja
ystäviensä suojeluksesta. En aikonut sanoa tätä sinulle, ennenkuin
olisin voinut tuoda Viidakkosaarelle todisteen hänen kohtalostaan. Nyt
kun olet kärsimäisilläsi julmimman kuoleman, mikä on tullut valkoisen
miehen osaksi, olkoon tämä tieto vaimosi kohtalosta lisänä niihin
kidutuksiin, joita sinun on kärsittävä, ennenkuin villien viimeinen
keihäänisku vapauttaa sinut tuskistasi."
Tanssi oli nyt alkanut, ja ympärillä hyppivien soturien kiljaisut
hukuttivat meluunsa Rokoffin enemmät yritykset kiusata uhriansa.
Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin
sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto
olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä?
Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja
kuolemalta.
Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua
suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei
lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen
miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon
asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.
Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä
käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli
voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain
kunnioituksesta?
Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat
suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka
olivat enteenä vakavammista pistoista.
Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä
iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.
Ja silloin kohosi kaukaa salaperäisen viidakon sokkeloista kimeä huuto.
Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana
kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli
vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli
ollut.
Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja
päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja
surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata
nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja
rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja
Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.
Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän
silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.
Ainoastaan Apinain Tarzan näki, mitä muuta oli tulossa majan
pimennosta.
YHDEKSÄS LUKU
Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
Jane Clayton oli hytinovestaan _Kincaidilla_ nähnyt miestänsä
soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva
oli jatkanut taas matkaansa.
Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin, _Kincaidin_
vaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä,
jolle hänen miehensä oli viety.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi
ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.
Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään
muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän
ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää
häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.
Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty,
ankkuroi _Kincaid_ suuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane
Claytonin hyttiin.
"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti
hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa
elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja
tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin
-- te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana
syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen
petojen kanssa. Minä olen herrasmies -- en ole ainoastaan
jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii
ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen
miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet,
joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon
kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti
naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa
vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä --
pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."
Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen,
jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän,
suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät
olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen
eteenpäin -- siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen
kuuntelevan salaa, -- hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin
tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.
Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen
ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän
näki roiston.
"En olisi hämmästynyt, herra Rokoff", sanoi hän, "jos olisitte
koettanut väkivalloin pakottaa minut alistumaan pahoihin haluihinne,
mutta en olisi milloinkaan voinut kuvitella teitä niin typeräksi,
että luulisitte minun, John Claytonin vaimon, tulevan teille
vapaaehtoisesti, vaikkapa henkenikin pelastamiseksi. Olen tietänyt
teidät lurjukseksi, herra Rokoff, mutta tähän mennessä en ole pitänyt
teitä houkkiona."
Rokoffin silmät supistuivat ja suuttumuksen puna karkoitti kalpeuden
hänen kasvoiltaan. Hän astui uhkaavasti askeleen nuorta naista kohti.
"Saammepa nähdä, kuka lopulta on houkkio", sähisi hän, "kun olen
taivuttanut sinut tahtooni ja olet kehnon amerikkalaisen itsepäisyytesi
takia menettänyt kaikki, mitä pidät kalliina -- pienokaisesi hengenkin,
-- sillä pyhän Pietarin luiden nimessä minä luovun kaikista entisistä
suunnitelmistani kakaran suhteen ja raastan siltä sydämen rinnasta
aivan silmiesi edessä. Saat huomata, mitä Nikolas Rokoffin herjaaminen
merkitsee."
Jane Clayton kääntyi väsyneesti poispäin.
"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "selitellä, kuinka syvälle kostonhimoinen
luonteenne voi vajota? Ette voi taivuttaa minua uhkauksillanne ettekä
teoillanne. Pienokaiseni ei voi harkita omasta kohdastaan, mutta minä,
hänen äitinsä, voin nähdä, että jos hänen suotaisiin elää miehen ikään,
nim hän uhraisi ilolla henkensä äitinsä kunnian puolesta. Vaikka
rakastankin häntä sanomattomasti, en tahtoisi ostaa hänen elämäänsä
sellaisesta hinnasta. Jos tekisin siten, kiroisi hän muistoani
kuolinpäiväänsä asti."
Rokoff oli nyt aivan suunniltaan, koska hänen ei onnistunut saattaa
nuorta naista kauhun valtaan. Hän tunsi vain vihaa Jane Claytonia
kohtaan, mutta hänen sairaloiseen mieleensä oli johtunut, että jos hän
voisi pakottaa Janen suostumaan vaatimuksiinsa omansa ja lapsen elämän
pelastamiseksi, täyttyisi hänen kostonsa malja reunoja myöten, kun hän
saattaisi Euroopan pääkaupungissa kerskua siitä, että hänellä oli ollut
loordi Greystoken puoliso rakastajattarenaan.
Hän astui taas askeleen nuorta naista kohti. Hänen ilkeät kasvonsa
olivat vääristyneet raivosta ja kiihkosta. Hän hyppäsi villieläimen
tavoin nuoren naisen kimppuun, iski vahvat sormensa hänen kurkkuunsa ja
työnsi häntä taaksepäin makuusijaa kohti.
Samassa hetkessä hytin ovi avautui meluisasti. Rokoff hypähti pystyyn
ja näki kääntyessään ruotsalaisen kokin.
Miehen tavallisesti viekkaisiin silmiin oli tullut täydellisen
typeryyden ilme. Hänen alaleukansa lerpatti tylsästi, ollen
sopusoinnussa kasvojen muun sävyn kanssa. Hän järjesteli toimeliaasti
lady Greystoken ateriaa pienoiselle pöydälle hytin toisella puolella.
Venäläinen tuijotti häneen raivoisana.
"Mitä tarkoitat, kun tulet tänne ilman lupaa?" huudahti hän. "Mene
ulos!"
Kokki käänsi vedensiniset silmänsä Rokoffiin päin ja hymyili
ilmeettömästi.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", sanoi hän ja alkoi
taas järjestellä harvalukuisia vatejaan pikku pöydälle.
"Ulos täältä tai heitän sinut menemään, kurja pölkkypää!" karjui Rokoff
astuen uhkaavasti askeleen ruotsalaista kohti.
Andersson hymyili hänelle yhä typerästi, mutta hänen ruskea kouransa
tarttui varovasti pitkän, kapean veitsen kahvaan, joka pisti esiin
tahraista esiliinaa kannattavan likaisen nuoran takaa.
Rokoff näki liikkeen ja pysähtyi äkkiä. Sitten hän kääntyi Jane
Claytonin puoleen.
"Annan teille huomiseen asti aikaa miettiä vastausta kysymykseeni",
sanoi hän. "Kaikki laivassaolijat lähetetään jollakin tekosyyllä
rannalle, teitä ja lasta, Paulvitshia ja minua lukuunottamatta. Sitten
voitte häiritsemättä nähdä, kuinka pienokainen kuolee."
Hän puhui ranskaa, jotta kokki ei ymmärtäisi hänen sanojensa synkkää
sisältöä. Lopetettuaan puheensa hän meni meluisasti hytistä luomatta
enää katsettakaan mieheen, joka oli keskeyttänyt hänet katalassa
aikeessaan.
Hänen mentyään Sven Andersson kääntyi lady Greystokeen päin -- typerä
ilme, joka oli salannut hänen ajatuksensa, oli kadonnut, ja sensijaan
kuvastui kasvoissa viekkautta ja kavaluutta.
"Hen luule mine oli hupsu", sanoi hän. "Hen oli itse hupsu. Mine osa
franska."
Jane Clayton katsoi häneen hämmästyneenä.
"Sitten ymmärsitte kaikki, mitä hän sanoi?"
Andersson irvisti.
"Juu, frouva", sanoi hän.
"Ja te kuulitte, mitä täällä tapahtui, ja tulitte suojelemaan minua?"
"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin
paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta -- mine auta
teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."
"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä
miehet ovat meitä vastaan?"
"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin
kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.
Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle
kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne,
että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle
ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten
taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntä _Kincaidin_ pitkän matkan
aikana.
Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin
Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan
auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin
tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin
tavalliseen typeryyteensä.
Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi
hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine
tule hakema teite hyvin pian."
Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Pienokaiseni?" kysyi hän. "En voi lähteä ilman häntä."
"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta
teite, te ei saa olla hupsu."
Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä
hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen
aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän
antautuisi tuon miehen valtaan?
Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin
Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen
maineessa.
Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisi _Kincaidilta_ ilman
pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen
maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi
kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului
varovaista raapimista.
Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui
hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä
oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen
toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen
etusormi oli huulia vasten.
Hän tuli aivan likelle Janea.
"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on
teide lapsi."
Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet
puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat
pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken
aiheuttamasta liikutuksesta.
"Tulka!" sanoi Andersson. "Meille ei on aika hukkaa."
Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta
omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen
astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla
odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka
piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään
puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia
varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.
Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun
kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla
puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti
ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.
Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei
tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut
juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta
vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen
seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.
Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut
kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi
joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata
sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti
maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina
silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.
Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana
veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi
korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin
syvyyksiin.
Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten
aaveenomaisia yöhuutoja -- hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin
käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa
kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, -- sitäkin pelottavampia, koska
nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva
salaperäinen peto ne aiheutti.
Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa
vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään,
oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.
Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai
kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen
ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai
sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa
voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä
kasvoja.
Hän koetti yhä uudestaan ja uudestaan pinnistää silmiään viidakon yön
pimeydessä nähdäkseen edes vilaukselta nuo rakkaat piirteet, mutta ei
erottanut ponnistuksistaan huolimatta muuta kuin kasvojen hämärät
ääriviivat. Silloin hän taas puristi lämpimän pikku käärön sykkivää
sydäntään vasten.
Kello oli jo varmasti kolme aamuyöllä, kun Andersson käänsi veneen
kokan rantaa kohti erään aukeaman kohdalla, jossa näkyi kuun
vaalenevassa valossa joukko alkuasukasten majoja okaisen aitauksen --
_boman_ -- ympäröimänä.
Ruotsalainen sai huutaa monta kertaa, ennenkuin sai vastauksen kylästä
ja silloinkin vain sentakia että häntä oli odotettu; niin suuresti
pelkäävät alkuasukkaat yön pimeydestä tulevia ääniä. Hän auttoi Jane
Claytonin pienokaisineen maihin, sitoi veneen pensaaseen ja ottaen
huopapeitteet alkoi astella bomaa kohti.
Kylän portilla heidät päästi sisään muuan alkuasukasnainen, sen
päällikön vaimo, jonka Andersson oli palkannut avukseen. Hän vei heidät
päällikön majalle, mutta Andersson sanoi, että he nukkuisivat ulkona
taivasalla, ja silloin hän tehtävänsä toimittaneena jätti heidät omiin
hoteisiinsa.
Selitettyään yrmeällä tavallaan, että majat epäilemättä olivat likaisia
ja syöpäläisten vallassa, levitti ruotsalainen Janen huovat ja maahan
siitä jonkun matkan päähän omat huopansa ja kävi nukkumaan.
Kului joku aika, ennenkuin nuori nainen sai mukavan asennon kovalla
maakamaralla, mutta lopulta hän vaipui uneen pelkästä uupumuksesta,
pienokainen käsivartensa suojassa.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä.
Hänen ympärillään tungeskeli parikymmentä uteliasta alkuasukasta --
enimmäkseen miehiä, sillä luonnonkansojen keskuudessa on tämä
luonteenominaisuus kehittynyt miehisellä sukupuolella suurimpaan
määräänsä. Jane Clayton veti pienokaista vaistomaisesti likemmäksi
itseään, vaikka hän pian sai nähdä, etteivät neekerit ollenkaan
tarkoittaneet pahaa hänelle tai lapselle.
Vieläpä muuan heistä tarjosi hänelle kurpitsapullosta maitoa --
likaisesta, savuttuneesta kurpitsasta, jonka suulle oli muodostunut
kokonaisia kerrostumia vanhaa, hyytynyttä maitoa. Mutta antajan
ystävällisyys liikutti häntä syvästi, ja hänen kasvojaan valaisi
hetkeksi se miltei unohtunut säteilevä hymy, joka oli tehnyt hänen
kauneutensa kuuluisaksi sekä Baltimoressa että Lontoossa.
Hän otti kurpitsan ja nosti sen huulilleen ollakseen loukkaamatta
antajaa, vaikkakaan hän ei millään voinut estää kuvottavaa tunnetta,
joka valtasi hänet, kun pahalta haiseva esine tuli likelle hänen
sieraimiaan.
Andersson tuli hänen avukseen ja ottaen kurpitsan häneltä joi itse osan
maidosta ja palautti sitten astian alkuasukkaalle, antaen hänelle
samalla lahjaksi sinisiä helmiä.
Aurinko paistoi nyt kirkkaasti, ja vaikka pienokainen yhä nukkui,
saattoi Jane tuskin hillitä ääretöntä haluaan nähdä rakastetut kasvot
edes vilahdukselta. Alkuasukkaat olivat lähteneet pois päällikkönsä
käskystä, joka nyt seisoi vähän matkaa hänestä puhellen Anderssonin
kanssa.
Pohtiessaan itsekseen, oliko viisasta häiritä lapsen unta nostamalla
huopaa, joka nyt suojasi sen kasvoja auringolta, huomasi Jane, että
kokki keskusteli päällikön kanssa neekerien kielellä.
Mikä merkillinen mies kokki tosiaan oli! Vielä eilen oli Jane pitänyt
häntä tietämättömänä ja typeränä ja nyt hän oli neljänkolmatta tunnin
kuluessa saanut nähdä, ettei kokki puhunut ainoastaan englantia, vaan
myöskin ranskaa ja länsirannikon alkeellista murretta. Jane oli pitänyt
häntä viekkaana, julmana ja epäluotettavana, ja nyt hän oli, mikäli
Janella oli syytä uskoa, osoittautunut joka suhteessa aivan
toisenlaiseksi kuin päivää aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että mies
saattoi palvella häntä puhtaasti ritarillisista vaikutteista. Kokin
aikeitten ja suunnitelmien pohjalla oli varmaan jotakin, mitä hän ei
vielä ollut paljastanut. Jane aprikoi tätä, ja kun hän katsoi kokkiin
-- hänen likekkäisiin, sinne tänne vilkuviin silmiinsä, ja
vastenmielisiin piirteisiinsä, niin häntä värisytti, sillä hän oli
varma, että niin kehnon pinnan alla ei voinut olla yleviä
luonteenominaisuuksia.
Kun hän ajatteli tätä eikä vielä tiennyt, ottaisiko huovan pienokaisen
kasvoilta, kuului hänen sylissään olevasta pikku kääröstä hiljaista
vikinää ja sitten loruilevaa jokellusta, joka täytti hänen sydämensä
ihastuksella.
Lapsi oli hereillä! Nyt hän voisi ihailla pienoistaan kylliksi.
Hän tempasi huovan nopeasti lapsen kasvoilta, Anderssonin katsellessa
silloin häntä. Kokki näki hänen nousevan horjuen pystyyn ja pitävän
pienokaista käsivarren matkan päässä itsestään, ja nuoren naisen silmät
olivat kauhistuneina kiintyneet pieniin pulleihin kasvoihin ja
räpytteleviin silmiin.
Sitten kokki kuuli hänen surkean huutonsa, kun hänen polvensa pettivät
ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.
KYMMENES LUKU
Ruotsalainen
Kun tiheässä ryhmässä Tarzanin ja Sheetan ympärillä olevat soturit
huomasivat, että todellinen, lihaa ja verta oleva pantteri oli
keskeyttänyt heidän kuolemantanssinsa, rohkaistuivat he hieman, sillä
kaikkien noiden keihäiden keskellä oli mahtavan Sheetankin kohtalo
selvä.
Rokoff kiihoitti päällikköä antamaan käskyn, että keihäsmiehet
sinkoisivat aseensa, ja neekeri oli vähällä komentaa heidät tähän, kun
hänen silmänsä, seuraten apinamiehen katsetta, sattumalta suuntautuivat
Tarzanin toiselle puolelle.
Päällikkö kääntyi kauhusta kiljaisten ja pakeni kylän porttia kohti, ja
kun hänen alamaisensa katsoivat ympärilleen nähdäkseen hänen pakonsa
syyn, pötkivät hekin tiehensä -- heitä vastaan näet harppoivat Akutin
kauheat apinat, joiden valtavat ruhot näyttivät vieläkin suuremmilta
kuunvalossa ja leiritulen hohteessa.
Samassa kun alkuasukkaat lähtivät pakoon, kaikui apinamiehen villi huuto
neekerien kiljunnan yli, ja siihen vastaten syöksyivät Sheeta ja apinat
karjuen pakolaisten jälkeen. Jotkut soturit kääntyivät taistelemaan
raivostuneiden vastustajiensa kanssa, mutta rajujen petojen hillitön
hurjuus toi heille verisen kuoleman.
Toiset surmattiin paetessaan, ja vasta sitten kun kylä oli tyhjä ja
viimeinen neekeri kadonnut pensaikkoon, saattoi Tarzan kutsua villin
joukkionsa takaisin luokseen. Silloin hän huomasi mielipahakseen, ettei
hän saanut yhtäkään heistä, ei edes verrattain älykästä Akutia
ymmärtämään, että hän halusi vapautua kahleista, jotka sitoivat hänet
paaluun.
Jonkun ajan kuluttua mahtuisi tietysti tämä ajatus heidänkin paksuihin
kalloihinsa, mutta sillä välin voisi tapahtua paljon -- neekerit
voisivat palata suurin voimin valtaamaan takaisin kylänsä; valkoiset
miehet voisivat pyssyillään helposti ampua läheisistä puista heidät
kaikki; vieläpä hän voisi kuolla nälkään, ennenkuin hidasälyiset
apinat huomaisivat, että hän tahtoi heitä kalvamaan siteet poikki.
Sheeta taasen käsitti tätä vielä vähemmän kuin apinat, mutta kuitenkaan
ei Tarzan voinut olla ihmettelemättä tuon pedon osoittamia erikoisia
ominaisuuksia, Ei voinut epäillä, että se osoitti todellista
kiintymystä häneen, sillä nyt, kun neekerit oli karkoitettu, käveli se
hitaasti edestakaisin paalun luona hieroen kylkiään apinamiehen
jalkoihin ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa. Myöskään ei Tarzan voinut
epäillä, että se oli omasta aloitteestaan lähtenyt hakemaan toisia
hänen avukseen. Hänen Sheetansa oli tosiaan villipetojen helmi.
Mugambin poissaolo huolestutti apinamiestä koko joukon. Hän koetti
saada Akutilta tietoa, kuinka neekerin oli käynyt, peläten että pedot
Tarzanin silmälläpidosta vapautuneina olivat käyneet miehen kimppuun ja
syöneet hänet suuhunsa. Mutta vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä
suuri apina vain viittasi viidakkoon sille suunnalle, mistä he olivat
tulleet.
Yö kului ja Tarzan oli yhä sidottuna paaluun. Hiukan päivän sarastuksen
jälkeen hänen pahat aavistuksensa toteutuivat, kun hän näki alastomia
mustia hahmoja liikkuvan varovasti kylän tienoilla aivan viidakon
reunalla. Neekerit olivat palaamassa.
Päivän valjettua tulisi heidän rohkeutensa niin suureksi, että he
uskaltaisivat käydä sen pienen eläinjoukon kimppuun, joka oli ajanut
heidät pois heidän omista asunnoistaan. Ottelun tulos näytti ennakolta
selvältä, jos villit voisivat voittaa taikauskoisen kauhunsa, sillä kun
otti huomioon heidän valtavan ylivoimansa, pitkät keihäänsä ja
myrkytetyt nuolensa, ei voinut odottaa, että pantteri ja apinat elävinä
selviäisivät todella päättäväisestä hyökkäyksestä.
Että neekerit valmistivat hyökkäystä, kävi selväksi tuokiota myöhemmin,
kun he alkoivat näyttäytyä suurella joukolla aukeaman reunassa. He
tanssivat ja hyppivät heilutellen keihäitään ja huutelivat ivasanoja ja
villejä sotahuutoja kylään päin.