jäljillä ja että ne johtivat maan sisäosaan. Kun näin oli asianlaita,
tiesi hän, ettei Rokoff suinkaan pääsisi häneltä pakoon.
Pidettyään monta tuntia tutkintoa ja ristikuulustelua sai apinamies
selville, että toinen seurue oli kulkenut ohi useita päiviä ennen
venäläistä -- siinä oli ollut kolme valkoihoista: mies, nainen ja pieni
poika sekä moniaita mosula-kantajia.
Tarzan selitti päällikölle, että hänen seuralaisensa tulisivat
kanootissa, luultavasti seuraavana päivänä, ja että vaikka hän itse
jatkaisi matkaansa, tuli päällikön ottaa heidät ystävällisesti vastaan
eikä pelätä heitä, sillä Mugambi pitäisi huolta, etteivät he tekisi
pahaa päällikön alamaisille, jos heitä vain kohdeltaisiin
ystävällisesti.
"Ja nyt", päätti hän puheensa, "käyn nukkumaan tämän puun alle. Olen
hyvin väsynyt. Älkää antako kenenkään häiritä minua."
Päällikkö tarjosi hänelle majaa käytettäväksi, mutta Tarzan, jolla oli
ennakolta kokemuksia alkuasukasten asunnoista, piti ulkoilmaa
parempana. Lisäksi oli hänellä omat aikeensa, jotka saattoi paremmin
toteuttaa jäämällä puun alle. Hän selitti syykseen halun olla heti
saatavissa, jos Sheeta palaisi, ja tämän selityksen jälkeen päällikkö
antoi hyvinkin mielellään hänen levätä puun alla.
Tarzan oli aina huomannut itselleen suureksi hyödyksi, että
alkuasukkaat luulivat hänellä jossakin määrin olevan enemmän tai
vähemmän ihmeellisiä voimia. Hän olisi voinut helposti tulla heidän
kyläänsä turvautumatta porttiin, mutta hän uskoi, että hänen äkillinen
ja selittämätön häviämisensä juuri silloin kun hän oli valmis lähtemään
heidän luotansa, tekisi pysyvämmän vaikutuksen heidän lapsekkaisiin
mieliinsä. Näin ollen hän nousi heti kun kylä nukkui rauhallisesti ja
hypäten yläpuolellaan olevan puun oksille katosi hiljaa viidakon yön
salaperäisyyteen.
Koko loppuyön apinamies samosi nopeasti pitkin metsän ylä- ja
keskitasanteita. Missä kulku oli helppoa, piti hän parempana
jättiläispuiden ylempiä oksia, sillä silloin kuu valaisi hänen tietään.
Mutta hänen kaikki aistinsa olivat niin tottuneet tähän hänen jylhään
lapsuudenmaailmaansa, että hän saattoi kulkea helposti ja nopeasti
läpipääsemättömän mustissa varjoissakin likellä maanpintaa. Jos me
kävelisimme jollakin suurella valtakadulla, emme voisi liikkua
varmemmin kuin Tarzan taivaltaessaan synkeissä tiheiköissä, jotka
olisivat kokonaan saattaneet meidät ymmälle, emmekä saavuttaisi
kymmenettäkään osaa ketterän apinamiehen nopeudesta.
Päivän sarastaessa hän pysähtyi syömään ja nukkui sitten useita
tunteja, jatkaen matkaansa taas puolenpäivän aikaan.
Hän tapasi kahdesti alkuasukkaita, ja vaikka hänen oli melkoisen
vaikeata lähestyä heitä, onnistui hänen kummassakin tapauksessa hillitä
heidän pelkonsa ja sotaiset aikeensa häntä vastaan. Hän sai heiltä
tietää yhä olevansa venäläisen jäljillä.
Kulkiessaan edelleen Ugambia ylös tuli hän kaksi päivää myöhemmin
suureen kylään. Päällikkö, häijynnäköinen veitikka -- hänellä oli
teräviksi viilatut hampaat, jotka usein ilmaisevat ihmissyöjää -- otti
hänet vastaan näennäisen ystävällisesti.
Apinamies oli nyt lopen uupunut ja oli päättänyt levätä kahdeksan tai
kymmenen tuntia, ollakseen reipas ja voimakas, kun saavuttaisi Rokoffin
-- hän oli varma siitä, että se tapahtuisi hyvin lyhyessä ajassa.
Päällikkö kertoi hänelle, että parrakas valkoinen mies oli lähtenyt
kylästä juuri edellisenä aamuna ja että Tarzan epäilemättä tavoittaisi
hänet pian.
Toista matkuetta ei päällikkö sanonut nähneensä eikä kuulleensa.
Tarzan ei pitänyt miehen ulkomuodosta eikä käytöksestä, sillä vaikka
tämä kyllä oli ystävällinen, näytti hän tuntevan jonkinlaista
halveksumista puolialastonta valkoista miestä kohtaan, joka tuli ilman
seuralaisia eikä antanut lahjoja. Mutta Tarzan tarvitsi lepoa ja
ravintoa, jota kylä tarjosi hänelle vähemmällä vaivalla kuin viidakko,
ja näin ollen, koska hän ei pelännyt ketään ihmistä, eläintä tai
paholaista, kyyristyi hän erään majan varjoon ja oli pian unessa.
Tuskin oli hän lähtenyt päällikön luota, kun tämä kutsui puheilleen
kaksi soturia, joille hän kuiskasi muutamia määräyksiä. Hetkeä
myöhemmin nuo sileäihoiset mustat hahmot kiitivät pitkin joenvartta
ylöspäin itään.
Kylää piti päällikkö ihan hiljaisena. Hän ei sallinut kenenkään
lähestyä nukkuvaa vierasta eikä laulaa tai puhua äänekkäästi. Hän oli
merkillisesti huolissaan siitä, ettei hänen vierastaan häirittäisi.
Kolme tuntia myöhemmin tuli useita kanootteja näkyviin Ugambin
yläjuoksulta päin. Mustien soutajien jäntevät lihakset antoivat niille
nopean vauhdin. Päällikkö seisoi joen rannalla pitäen keihästään
vaakasuorassa päänsä yläpuolella ikäänkuin jonakin ennakolta sovittuna
merkkinä tulijoille.
Ja sellainen tarkoitus olikin hänen asennollaan -- se merkitsi, että
kylässä oleva valkoinen muukalainen yhä nukkui rauhallisesti.
Kahden kanootin kokassa olivat sanansaattajat, jotka päällikkö oli
lähettänyt kolme tuntia takaperin. Heidät oli ilmeisesti pantu hakemaan
ja tuomaan tätä seuruetta, ja päällikön samalla antama merkki oli
sovittu ennen heidän lähtöään.
Muutaman hetken kuluttua kanootit laskivat vihreälle rannalle.
Alkuasukassoturit astuivat maihin, ja heidän mukanaan oli puoli tusinaa
valkoisia miehiä. He olivat synkkiä, ilkeännäköisiä veitikoita, mutta
voiton kaikista vei heidän johtajansa, kavalalta näyttävä
mustapartainen mies.
"Missä on valkoinen mies, jonka sanansaattajasi ilmoittivat olevan
kylässäsi?" kysyi hän päälliköltä.
"Tätä tietä, bwana", vastasi alkuasukas. "Olen huolellisesti pitänyt
yllä hiljaisuutta kylässä, että hän olisi vielä nukuksissa teidän
palatessanne. En tiedä, onko hän etsimässä teitä tehdäksenne teille
pahaa, mutta hän kyseli minulta tarkasti tulemistanne ja menemistänne.
Hän on sellainen kuin kuvailitte sen miehen olevan, jonka luulitte
olevan varmassa tallessa Viidakkosaareksi sanomassanne maassa. Jollette
olisi kertonut minulle tarinaa, en olisi tuntenut häntä, ja silloin hän
olisi tullut perässänne ja tappanut teidät. Jos hän on ystävä eikä
vihollinen, niin ei ole tullut mitään vahinkoa, bwana; mutta jos hän
osoittautuu viholliseksi, tahtoisin hyvin mielelläni pyssyn ja vähän
ammuksia."
"Sinä olet tehnyt hyvin", vastasi valkoinen mies, "ja sinä saat pyssyn
ja ammuksia, olkoonpa hän ystävä tai vihollinen, kunhan vain pysyt
puolellani."
"Minä pysyn puolellasi, bwana", sanoi päällikkö. "Tule nyt katsomaan
muukalaista, joka nukkuu kylässäni."
Näin sanoen hän kääntyi ja suuntasi matkan sitä majaa kohti, jonka
varjossa kaikesta tietämätön Tarzan nukkui rauhallisesti.
Noiden kahden miehen takana tulivat muut valkoiset miehet ja
parikymmentä mustaa soturia. Päällikön ja hänen seuralaisensa kohotettu
etusormi sai heidät kaikki pysymään aivan hiljaa.
He kääntyivät majan nurkan ympäri hiipien varovasti varpaillaan. Ilkeä
hymy väreili valkoisen miehen huulilla, kun hänen silmänsä sattuivat
nukkuvan apinamiehen jättiläisvartaloon.
Päällikkö katsoi häneen kysyvästi. Mies nyökkäsi osoittaakseen, ettei
päällikkö ollut erehtynyt luulossaan. Sitten hän kääntyi takanaan
olevia miehiä kohti ja osoittaen nukkujaa viittasi heitä tarttumaan
häneen ja sitomaan hänet.
Hetkeä myöhemmin oli tusinan verran raakoja miehiä hyökännyt
ällistyneen Tarzanin kimppuun, ja he tekivät työnsä niin nopeasti, että
hän oli sidottu lujasti, ennenkuin saattoi vähääkään yrittää
pakenemista.
Sitten he käänsivät hänet selälleen, ja kun hänen silmänsä kääntyivät
lähellä olevaan joukkoon päin, kohtasivat ne Nikolas Rokoffin
pahanilkiset kasvot.
Ivahymy väreili venäläisen huulilla. Hän astui aivan Tarzanin luo.
"Sika!" huudahti hän. "Etkö ole vielä tarpeeksi viisas pysyäksesi
erilläsi Nikolas Rokoffista?"
Sitten hän potkaisi pitkällään olevaa miestä suoraan kasvoihin.
"Siinä on tervetuliaisiksi", sanoi hän. "Tänä iltana, ennenkuin mustat
ystäväni syövät sinut, kerron ensin, mitä jo on tapahtunut vaimollesi
ja lapsellesi ja mitä suunnitelmia minulla on heidän tulevaisuutensa
varalle."
KAHDEKSAS LUKU
Kuolemantanssi
Suuri notkea olento luikerteli pehmeillä käpälillään aivan äänettömästi
pilkkopimeässä yössä viidakon rehevien, toisiinsa kietoutuneiden puiden
ja pensaiden läpi.
Vain kaksi hehkuvaa keltaisenvihreätä pistettä heijastui silloin
tällöin kuun säteissä, joka joskus tunkeutui yötuulessa vienosti
huokailevan lehväkaton läpi.
Aika-ajoin eläin seisahtui ja nuuski etsivästi kuono ylöspäin
kohotettuna. Toisinaan nopea, lyhyt käväisy yläpuolella olevilla
oksilla viivytti hetken ajan sen keskeytymätöntä matkaa itää kohti. Sen
herkkiin sieraimiin tuli monen herkullisen nelijalkaisen olennon hieno,
miltei tuntematon haju, saaden sen julmat, riippuvat leukapielet
vettymään.
Mutta se jatkoi itsepintaisesti matkaansa, omituisesti välittämättä
nälän vaatimuksista, joka jollakin toisella kertaa olisi pannut sen
pehmeän turkin peittämät lihakset pullistumaan ja saanut sen syöksymään
hampaineen johonkin hentoon kurkkuun.
Koko yön olento kulki yksinäistä tietään ja seuraavana päivänä se
pysähtyi vain kerran tappaakseen yhden ainoan otuksen, jonka se repi
palasiksi ja hotki suuhunsa muristen kumeasti ja äreästi, ikäänkuin se
olisi ollut puolikuollut ruuanpuutteesta.
Oli hämärä, kun se lähestyi paalutusta, joka ympäröi suurta
alkuasukaskylää. Nopean ja äänettömän kuoleman varjon tavoin se
kierteli kylää kuono maassa ja pysähtyi lopulta aivan lähelle
paalutusta, missä tämä melkein kosketti usean majan takaosaa. Siellä
eläin nuuski hetken ajan ympäristöään ja kääntäen sitten päätänsä se
kuunteli tarkkaavasti korvat pystyssä.
Se, mitä se kuuli, ei ollut mikään ääni ihmiskorvilla arvosteltuna,
mutta eläimen hyvin harjaantuneet ja herkät aistimet näyttivät
tuovan jonkun sanoman sen villeihin aivoihin. Ihmeellinen muutos
tapahtui siinä liikkumattomassa, patsasta muistuttavassa luu- ja
lihasyhdistelmässä, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuin elävästä
pronssista valettu.
Aivan kuin ollen teräsvieterien päällä, jotka äkkiä olivat lauenneet,
se ponnahti nopeasti ja äänettömästi paalutuksen harjalle ja katosi
varovasti kuin kissa puuaidan ja läheisen majan väliseen mustaan
solaan.
Toisella puolen olevalla kylätiellä naiset sytyttelivät monia pieniä
tulia ja kokosivat vedellä täytettyjä keittoastioita, sillä aiottiin
viettää suuri juhla, ennenkuin yö olisi lopussa. Tukevan paalun luona
keskellä ympäröiviä tulia seisoi pieni ryhmä mustia sotureita
keskustellen. Heidän ruumiiseensa oli maalattu eriskummaisia leveitä
juovia, valkoisia, sinisiä ja keltaisia. Silmien ja huulien ympäri,
rintaan ja vatsaan oli tehty suuria värikkäitä ympyröitä, ja heidän
savella tahratusta tukkalaitteestaan pisti esiin kirjavia sulkia ja
pitkiä suoria rautalanganpalasia.
Kylä valmistautui juhlaa varten, samalla kun eräässä majassa hurjan
juhlan näyttämön sivulla heidän eläimellisen ruokahalunsa uhri odotti
sidottuna loppuansa. Ja millaista loppua!
Apinain Tarzan jännitti mahtavat lihaksensa saadakseen poikki kahleet,
jotka sitoivat häntä, mutta niitä oli monta kertaa vahvistettu
venäläisen yllytyksestä, joten apinamiehenkään jättiläisvoimat eivät
voineet niille mitään.
Kuolema!
Tarzan oli monta kertaa katsonut tätä kolkkoa metsästäjää suoraan
kasvoihin ja hymyillyt. Ja hän hymyilisi tänäkin yönä, kun tiesi, että
loppu tulisi nopeasti; mutta nyt hän ei ajatellut itseään, vaan noita
toisia, niitä rakkaita, joiden täytyi eniten kärsiä hänen
poistumisestaan.
Jane ei saisi milloinkaan tietää, miten hän kuoli. Siitä hän kiitti
taivasta, ja hän oli kiitollinen siitäkin, että ainakin Jane oli
turvassa maailman suurimman kaupungin sydämessä. Turvassa herttaisten
ja rakastavien ystävien keskellä, jotka tekisivät parhaansa
keventääkseen hänen kuormaansa.
Mutta poika!
Tarzan kiemurteli tuskissaan ajatellessaan häntä. Hänen oma poikansa!
Ja nyt hän itse -- viidakon mahtava herra -- hän, Tarzan, apinain
kuningas, ainoa koko maailmassa, joka kykeni löytämään ja pelastamaan
lapsen niistä kauhuista, jotka Rokoffin roistomainen mieli oli
suunnitellut, -- oli joutunut ansaan kuten tyhmä, mykkä eläin. Hän
kuolisi muutaman tunnin kuluttua ja hänen mukanaan häviäisi lapsen
viimeinen pelastuksen toivo.
Rokoff oli iltapäivällä ollut useita kertoja herjaamassa ja
pahoinpitelemässä häntä, mutta ei ollut onnistunut saamaan yhtään
vastustavaa sanaa tai tuskanvalitusta jättiläisvangin huulilta.
Sitten Rokoff oli lopulta luopunut yrityksestään, jättäen erikoisen
taidokkaasti suunnittelemansa sielullisen kidutuksen viime hetkeen.
Silloin, juuri ennenkuin ihmissyöjien julmat keihäät ainiaaksi
lopettaisivat hänen vihansa esineen kärsimykset, hän aikoi
viholliselleen ilmaista Janen todellisen olopaikan, Tarzanin luullessa
hänen olevan turvallisesti Englannissa.
Hämärä oli laskeutunut kylään ja apinamies saattoi kuulla, kuinka hänen
kiduttamistaan ja illan juhlaa edelleen valmisteltiin. Hän saattoi
ajatuksissaan kuvailla kuolemantanssia -- hän oli sen nähnyt monta
kertaa ennen. Nyt hän joutuisi kaiken keskukseksi, paaluun kytkettynä.
Häntä ei pelottanut kidutus ja kova kuolema -- kun ympärillä tanssivat
soturit leikkelisivät hänet palasiksi julman taitavasti, silpoisivat
hänet aiheuttamatta ruumiissa tunnottomuutta. Hän oli tottunut
kärsimiseen, veren näkemiseen ja julmaan kuolemaan. Mutta elämisen halu
oli silti hänessä yhtä voimakkaana, ja kunnes elämänliekki viimeisen
kerran leimahtaisi ja sammuisi, olisi koko hänen olemuksensa täynnä
toivoa ja päättäväisyyttä. Jos heidän tarkkaavaisuutensa herpautuisi
hetkeksikin, keksisivät hänen älykäs mielensä ja jättiläislihaksensa
jonkun tavan päästä pakoon -- päästä pakoon ja kostaa.
Kun hän makasi siinä harkiten kiihkeästi kaikkia
pelastusmahdollisuuksia, tuli tuttu haju heikosti hänen herkkiin
sieraimiinsa. Heti paikalla heräsivät hänen kaikki aistinsa täyteen
toimintaan. Hänen harjaantuneet korvansa kuulivat pian ulkopuolelta
muille kuulumattoman äänen -- hänen majansa takana oli joku olento.
Hänen huulensa liikkuivat, ja vaikka ei kuulunut mitään ääntä, jonka
ihmiskorva olisi erottanut hänen vankilansa seinien takaa, tiesi hän
kuitenkin, että ulkopuolella oleva olento kuulisi hänet. Hän tiesi jo,
kuka siellä oli, sillä hänen sieraimensa olivat ilmaisseet sen yhtä
selvästi kuin meidän silmämme tuntevat vanhan ystävän, jonka tapaamme
kirkkaassa päivänvalossa.
Hetkeä myöhemmin hän kuuli turkispeitteisen ruumiin ja pehmeiden
jalkojen hiljaista liikuntaa, kun eläin kiipesi paalutuksen yli majan
takaa. Sitten kuului räiskinää niissä paaluissa, joista seinä oli
tehty. Pian livahti näin muodostuneesta reiästä suuri eläin, joka
painoi kylmän kuononsa hänen kaulaansa vasten. Se oli Sheeta-pantteri.
Eläin nuuski pitkällään olevaa miestä vinkuen hiljaa. Tarzanin ja
Sheetan välisellä ajatustenvaihdolla oli rajansa, joten Tarzan ei
voinut olla varma siitä, ymmärsikö Sheeta kaikki, mitä hän koetti tälle
ilmoittaa. Sheeta saattoi tietystikin nähdä, että mies oli sidottu ja
avuton, mutta Tarzan ei voinut sanoa, aiheuttiko tämä seikka pantterin
mielessä mitään käsitystä hänen herraansa uhkaavasta vaarasta.
Mikä oli tuonut eläimen hänen luokseen? Se, että Sheeta oli tullut, oli
hyvänä enteenä siitä, mitä se saattoi tehdä. Mutta kun Tarzan koetti
saada Sheetan kalvamaan siteet poikki, ei tuo suuri eläin näyttänyt
voivan käsittää, mitä häneltä odotettiin, vaan nuoleskeli sensijaan
vangin ranteita ja käsivarsia.
Pian tuli tässä kaikessa keskeytys. Joku lähestyi majaa. Sheeta murahti
kumeasti ja livahti kaukaiseen, pimeään nurkkaan. Tulija ei ollut
ilmeisesti kuullut varoittavaa ääntä, sillä hän astui miltei heti
majaan -- pitkä, alaston, villi soturi.
Hän tuli Tarzanin sivulle ja pisti häntä keihäänsä kärjellä.
Apinamiehen huulilta kuului omituinen, kaamea ääni ja siihen
vastaukseksi hypähti majan äärimmäisen nurkan pimeydestä esiin
turkispeitteinen hahmo salamannopeana kuin kuoleman vasama. Suuri peto
iski suoraan neekerin maalattuun rintaan, kaivaen terävät kyntensä
mustaan ihoon ja upottaen suuret, keltaisen torahampaansa pikimustaan
kurkkuun.
Neekeri päästi hirveän tuskan ja kauhun huudon, johon sekaantui
saaliinsa kimpussa olevan pantterin karmiva kiljunta. Sitten tuli
hiljaisuus -- ei kuulunut muuta kuin verisen lihan repimistä ja
ihmisluiden musertumista mahtavien leukojen välissä.
Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte
kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.
Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä
lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien
ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi
Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi
majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.
Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon
mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta
hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä
olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se
jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.
Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot
työskentelevät -- kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman
kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta.
Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli
aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen
hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.
Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut
kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin
raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen
miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!
Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi
kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt
eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.
Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina
sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty
soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He
ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä
eteenpäin.
Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat
suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui
pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea
kiljunta.
Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän
keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä
vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle
majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana,
ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.
Majassa näkyi valkoisen vangin hahmo, samalla tavoin lujasti sidottuna
kuin he olivat viimeksi nähneet hänet, ja keskellä majaa oli toinen
olento yhtä liikkumattomana, kurkku ja rinta kauheasti revittynä ja
raadeltuna.
Näky, joka kohtasi etumaisten villien silmiä, tuotti heidän
taikauskoisessa rinnassaan suurempaa kauhua kuin Sheetan läsnäolo olisi
aiheuttanut, sillä he näkivät ainoastaan toveriaan vastaan tehdyn rajun
hyökkäyksen tulokset.
Kun he eivät nähneet syytä, oli heidän pelon lamauttama mielensä valmis
pitämään synkkää tekoa yliluonnollisten syiden aiheuttamana, ja tässä
ajatuksessa he lähtivät kiljuen majasta ja kaatoivat ylenpalttisessa
kauhussaan takana olijat kumoon.
Tunnin ajan Tarzan kuuli vain kiihtyneiden äänien sekasortoa kylän
äärimmäisestä päästä. Ilmeisesti neekerit koettivat saada epävakaisen
rohkeutensa taas nousemaan niin korkealle, että voisivat toistamiseen
hyökätä majaan, sillä silloin tällöin kuului villi kiljaisu, jollaisia
soturit päästelevät tukeakseen urheuttaan taistelukentällä.
Mutta kaksi valkoista miestä lopulta kuitenkin ensinnä astui majaan
kantaen soihtuja ja pyssyjä. Tarzan ei hämmästynyt huomatessaan, ettei
kumpikaan heistä ollut Rokoff. Hän olisi voinut panna sielunsa
pantiksi, ettei mikään voima maan päällä olisi saanut tuota suurta
pelkuria uhmaamaan majan tuntemattomia vaaroja.
Kun alkuasukkaat näkivät, ettei valkoisia miehiä ahdistettu,
kokoontuivat hekin majaan ja katselivat kauhusta äänettöminä toverinsa
raadeltua ruumista. Valkoiset miehet koettivat turhaan saada selitystä
Tarzanilta; hän pudisti vain päätänsä heidän kyselylleen, ja viekas
hymy väikkyi hänen huulillaan.
Lopulta tuli Rokoff.
Hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi, kun hänen silmänsä sattuivat
veriseen hahmoon, joka irvisteli lattialta häntä vastaan, kuolleilla
kasvoilla kiduttavan kauhun leima.
"Tule!" sanoi hän päällikölle. "Ryhtykäämme työhömme ja lopettakaamme
tämä paholainen, ennenkuin hänen onnistuu tehdä useammalle
alamaisellesi sama temppu."
Päällikkö käski nostaa Tarzanin maasta ja viedä hänet paalun luo. Mutta
kului useita minuutteja, ennenkuin hän sai ketään miehistään koskemaan
vankiin.
Vihdoin kuitenkin neljä nuorempaa soturia raastoi Tarzanin raa'asti
ulos majasta, ja kun he kerran pääsivät hirveästä paikasta pois, näytti
kammon tunne häviävän heidän villistä sydämestään. Parikymmentä ulvovaa
neekeriä tuuppi ja sysi vankia pitkin kylätietä sitoakseen hänet sitten
paaluun pienten tulien ja kiehuvien keittoastioiden piirin keskelle.
Kun hän vihdoin oli köytetty paaluun ja näytti olevan aivan avuton ja
ilman mitään pelastuksen toivoa, paisui Rokoffin rohkeus tavalliseen
määräänsä, koska ei ollut vaaraa uhkaamassa.
Hän astui aivan apinamiehen viereen ja ottaen keihään eräältä villiltä
pisti ensimmäisenä avutonta uhria. Pieni verivirta alkoi vuotaa pitkin
jättiläisen sileätä ihoa kyljessä olevasta haavasta, mutta hänen
huuliltaan ei kuulunut yhtäkään tuskan valitusta.
Halveksiva hymy hänen kasvoillaan näytti raivostuttavan venäläistä.
Päästäen kokonaisen tulvan kirosanoja hän syöksyi avuttoman vangin
kimppuun, iski häntä nyrkillään kasvoihin ja potki häntä armottomasti
sääriin.
Sitten hän kohotti raskaan keihäänsä syöstäkseen sen vankinsa sydämeen.
Apinain Tarzan hymyili hänelle yhä halveksivasti.
Ennenkuin Rokoff ehti iskeä keihäällään, heittäytyi päällikkö hänen
kimppuunsa ja veti hänet pois uhrinsa luota.
"Seis, valkoinen mies!" huudahti hän. "Jos riistät meiltä tämän vangin
ja kuolemantanssimme, saat itse astua hänen sijaansa."
Uhkaus osoittautui erittäin tepsiväksi. Rokoff ei enää käynyt vangin
kimppuun, vaikka hän yhä seisoi likellä ja viskeli ivasanoja
viholliselleen. Hän sanoi Tarzanille aikovansa itse syödä apinamiehen
sydämen. Hän kuvaili seikkaperäisesti Tarzanin pojan tulevaa kolkkoa
elämää ja ilmoitti, että hänen kostonsa kohtaisi Jane Claytoniakin.