toverinsa pitkä notkea ruumis tuli näkyviin. Nähdessään Baran ruumiin
ja haistaessaan verta päästi pantteri kimeän kiljaisun ja hetkeä
myöhemmin söivät nuo kaksi villieläintä vieretysten kauriin herkullista
lihaa.
Useita päiviä tämä omituinen pari kuljeskeli yhdessä pitkin viidakkoa.
Kun toinen sai saaliin, kutsui hän toista, ja siten he saivat usein ja
riittävästi ravintoa.
Kerran, kun he söivät päivällisekseen metsäsikaa, jonka Sheeta oli
surmannut, tunkeutui Numa-leijona julmana ja kauhistavana esiin
tuuheasta ruohikosta aivan heidän vieressään. Karjuen vihaisesti ja
varoittavasti se hyppäsi esiin ajaakseen heidät pois saaliinsa luota.
Sheeta loikkasi läheiseen tiheikköön ja Tarzan heilautti itsensä
viereisen puun matalille oksille.
Siellä apinamies otti ruohoköyden kaulaltaan, ja kun Numa seisoi
metsäsian ruumiin ääressä pää uhmaavasti pystyssä, pudotti hän silmukan
tuuheaharjaiseen kaulaan ja veti äkkiä tempaisten vahvan köyden
kireälle. Samalla hän kutsui kimeästi huutaen Sheetaa, vetäessään
vastaan ponnistelevaa leijonaa ylöspäin, kunnes tällä vain takajalat
koskettivat maata.
Hän kiinnitti köyden nopeasti vahvaan oksaan, ja kun pantteri hänen
kutsuaan seuraten hypähti näkyviin, pudottautui hän maahan rimpuilevan
ja raivostuneen Numan viereen ja hyökkäsi pitkä terävä veitsi kädessään
hänen kimppuunsa toiselta puolen, samalla kun Sheeta kävi kiinni
toiselta puolen.
Pantteri repi ja raateli Numan oikeata kylkeä ja apinamies iski
kiviveitsensä kerran toisensa jälkeen vasempaan kylkeen. Ennenkuin
eläinten kuninkaan onnistui mahtavilla kynsillään repiä köysi poikki,
riippui se itse kuolleena ja vaaratonna silmukassa.
Ja sitten kaikui viidakossa kahdesta villistä kurkusta urosapinan ja
pantterin voitonhuuto, joka yhtyi yhdeksi ainoaksi peloittavaksi ja
hirveäksi kiljunnaksi.
Kun viimeiset äänet haipuivat pitkäksi kauhistuttavaksi valitukseksi,
niin parikymmentä sotamaalauksessa komeilevaa villiä, jotka juuri
vetivät pitkää sotakanoottiaan rannalle, pysähtyi työssään. He alkoivat
tuijottaa viidakkoon päin ja kuunnella.
VIIDES LUKU
Mugambi
Kierrettyään saaren koko rannikon ja pistäydyttyään useissa kohdin
sisämaassa pääsi Tarzan varmuuteen siitä, että hän oli ainoa
ihmisolento saarella.
Hän ei ollut missään huomannut merkkiä siitä, että ihmisiä olisi edes
sattumalta käynyt tällä rannalla, vaikka hän luonnollisestikin tiesi,
että uhkea troopillinen kasvullisuus hävittää hyvin nopeasti
pysyvimmätkin muistomerkit ihmisestä, joten hänen johtopäätöksensä
saattoivat olla vääriä.
Päivää jälkeen Numan surmaamisen kohtasivat Tarzan ja Sheeta Akutin
heimon. Nähdessään pantterin lähtivät suuret apinat pakoon, mutta
jonkun ajan kuluttua Tarzanin onnistui kutsua heidät takaisin.
Hänen mieleensä oli juolahtanut, että olisi mielenkiintoinen koe
yrittää saada sovinto aikaan näiden perivihollisten kesken. Hänestä oli
tervetullutta kaikki, mikä lyhensi hänen joutohetkiään ja sai hänet
ajattelemaan muutakin kuin vatsansa täyttämistä. Sellainen askartelu
karkoitti myös synkät ajatukset, jotka vaivasivat häntä heti kun hän
tuli toimettomaksi.
Ei ollut erikoisen vaikeata ilmoittaa suunnitelma apinoille, vaikka
heidän pieni ja rajoitettu sanavarastonsa joutui yrityksessä kovalle
koetukselle. Mutta kun piti saada Sheetan pieniin pahanilkisiin
aivoihin mahtumaan ajatus, että hänen piti ruveta yhteistoimintaan
tähänastisen riistansa kanssa, osoittautui tehtävä apinamiehelle
melkein ylivoimaiseksi.
Tarzanilla oli muitten aseittensa joukossa pitkä tukeva ryhmysauva,
ja sidottuaan köytensä pantterin kaulaan käytteli hän hyvin
runsaskätisesti tätä asettaan murisevaa petoa vastaan, koettaen sillä
tavoin painaa sen mieleen, ettei se saanut käydä noiden suurten
pörröisten, ihmistä muistuttavien olentojen kimppuun, jotka olivat
tulleet likemmäksi, kun olivat nähneet, mitä nuora Sheetan kaulassa
merkitsi.
Se, että eläin ei kääntynyt Tarzania vastaan ja repinyt häntä
palasiksi, oli miltei ihme, ja sen voi mahdollisesti selittää johtuneen
siitä, että kun se kahtena kertana kääntyi muristen apinamiestä
vastaan, oli tämä kipeästi sivaltanut sen herkkään kuonoon, herättäen
siten sen mielessä terveellistä pelkoa ryhmysauvaa ja sitä pitelevää
apinamiestä kohtaan.
On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt
Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin
tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi
kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi
osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua,
joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.
Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt
suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä
tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa
Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat
hänen käskettävikseen.
Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat
kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa
yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta
joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas
villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky
monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.
Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin
oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli
apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään
hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää
silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.
Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä,
joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten
katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen
silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan
parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan
harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.
Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja
ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti
harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä
hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.
He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan
somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet
metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän
villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.
Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja
lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista
miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita
sotanuijiaan.
Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat
aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että
etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi,
ettei ollut enää yksin rannikolla.
Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään
yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että
hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan
olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä
kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä
tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten
tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja
vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti
aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.
He peräytyivät hetkeksi -- ne, jotka olivat jälellä ja neuvottelivat
keskenään vähäisen matkan päässä apinamiehestä, joka katseli heitä
käsivarret ristissä ja sievät kasvot puolittain hymyillen. Pian he taas
lähestyivät häntä, tällä kertaa heilutellen raskaita sotakeihäitään. He
olivat Tarzanin ja viidakon välissä muodostaen hänen ympärilleen pienen
puoliympyrän, joka yhä soukkeni heidän lähetessään.
Näytti siltä, että apinamiehellä oli hyvin pieni mahdollisuus väistää
loppurynnistystä, kun suuret keihäät singottaisiin kaikki yhtaikaa
häntä kohti. Mutta jos hän tahtoi päästä pakoon, ei ollut muuta keinoa
kuin murtautua villien soturirivien läpi, sillä hänen takanaan oli aava
meri.
Hänen tilansa oli tosiaan mitä vakavin, kun hänen mieleensä juolahti
ajatus, joka muutti hänen hymynsä leveäksi irvistykseksi. Sotilaat
olivat vielä jonkun matkan päässä ja etenivät hitaasti, pitäen tapansa
mukaan julmaa melua -- he kiljuivat villisti ja tömistelivät maata
paljailla jaloillaan, hyppiessään eriskummaista sotatanssiaan. Tällöin
apinamies kohotti äänensä, päästäen villejä, kaameita kiljaisuja, jotka
saivat neekerit äkkiä pysähtymään hölmistyneinä. He katsoivat kysyvästi
toisiinsa, sillä tämä ääni oli niin hirveä, että heidän oma kamala
melunsa jäi sen rinnalla mitättömäksi. He olivat varmoja, ettei
ihmiskurkku voinut saada aikaan näitä eläimellisiä karjahduksia, ja
kuitenkin he olivat omin silmin nähneet valkoisen miehen avaavan suunsa
päästääkseen ilmoille karmivan huutonsa.
He epäröivät kuitenkin vain hetken ajan ja sitten he yksimielisesti
jälleen alkoivat eriskummaisella tavallaan lähetä saalistaan. Mutta
äkillinen rätinä viidakossa heidän takanaan sai heidät taas
pysähtymään, ja kun he kääntyivät katsomaan, mistä tämä uusi melu tuli,
avautui heidän hämmästyneiden silmiensä eteen näky, joka olisi
hyydyttänyt urhoollisempienkin miesten veren kuin wagambien.
Toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden keskeltä hyppäsi
viidakosta suuren suuri pantteri silmät leimuten ja torahampaat
näkyvissä, ja sen takana lähestyi parikymmentä mahtavaa karvaista
apinaa nopeasti vaikka tosin kömpelösti heitä kohti. Eläimet olivat
puoleksi pystyssä lyhyiden, väärien säärtensä varassa, ja pitkät
käsivarret ulottuivat maahan asti, jota vastaan ne tukivat raskaita
ruumiitaan kovilla rystysillään, heiluen puolelta toiselle.
Tarzanin pedot olivat vastanneet hänen kutsuunsa.
Ennenkuin wagambit saattoivat tointua hämmästyksestään, oli tuo hirveä
joukko heidän kimpussaan toiselta puolelta ja Apinain Tarzan toiselta.
Raskaita keihäitä singottiin ja mahtavia sotanuijia heiluteltiin, ja
vaikka apinoita kaatui, niin kaatuivat myöskin Ugambin miehet.
Sheetan julmat torahampaat ja raatelevat kynnet repivät ja runtelivat
mustia ruumiita. Akutin mahtavat keltaiset iskuhampaat upposivat monen
sileäihoisen villin kurkkuun, ja Apinain Tarzan oli milloin siellä
milloin täällä kiihoittaen pelottavia liittolaisiaan ja tehden tuhoisaa
jälkeä pitkällä kapealla veitsellään.
Tuossa tuokiossa olivat neekerit hajaantuneet säilyttääkseen henkensä;
mutta niistä paristakymmenestä miehestä, jotka olivat hiipineet
harjanteen ruohoisia rinteitä alaspäin, onnistui yhden ainoan soturin
välttää joukkoa, joka oli tuhonnut hänen väkensä.
Tämä oli Mugambi, Ugambin wagambien päällikkö, ja kun hän katosi puiden
ja pensaiden rehevään verhoon harjanteen huipulla, näkivät ainoastaan
apinamiehen terävät silmät, minne hän pakeni.
Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa -- hän itse
ei voinut sitä koskettaa -- ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli
jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella
puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi
pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden
hyrskyiltä turvaan.
Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo.
Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki
sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta
saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan
mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän
maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa
yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.
Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän
huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen
taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen
ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.
Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi
ollenkaan puolustaa itseään.
Tarzan puhutteli allaan olevaa miestä Afrikan länsirannikon murteella.
"Kuka olet?" kysyi hän.
"Mugambi, wagambien päällikkö", vastasi neekeri.
"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään
tältä saarelta. Mitä vastaat?"
"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki
soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole
ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden
yli."
Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja
miehekäs -- edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine
ruumiillisen kehityksen puolesta.
"Tule!" sanoi apinamies ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta he
saattoivat kuulla juhlivan joukon ääntelyä ja murinaa. Mugambi vetäytyi
taaksepäin.
"Ne tappavat meidät", sanoi hän.
"En luule", vastasi Tarzan. "Ne tottelevat minua."
Neekeri epäröi yhä, peläten lähestyä julmia olentoja, jotka paraillaan
söivät hänen kaatuneita sotureitaan. Mutta Tarzan pakotti hänet
seuraamaan itseään, ja pian he sukelsivat esiin viidakosta ja saivat
silmiinsä pöyristyttävän näytelmän rantamalla. Nähdessään miehet
katsahtivat eläimet heihin uhkaavasti muristen, mutta Tarzan astui
niiden keskelle vetäen vapisevaa wagambia mukanaan.
Samalla tavoin kuin hän oli opettanut apinat ottamaan vastaan Sheetan,
opetti hän heidät nyt hyväksymään Mugambin ja onnistui tässä paljon
paremmin. Mutta Sheeta ei näyttänyt ollenkaan voivan ymmärtää, että
vaikka hänet oli kutsuttu tuhoamaan Mugambin soturit, hän ei saanut
menetellä samalla tavoin Mugambin suhteen. Mutta koska hän oli saanut
vatsansa täyteen, tyytyi hän kävelemään tyrmistyneen villin ympärillä
ja murisemaan kumeasti ja uhkaavasti, hirveät liekehtivät silmät
neekeriin suunnattuina.
Mugambi puolestaan tarrautui niin kiinteästi Tarzaniin, että apinamies
tuskin saattoi pidättää nauruaan, nähdessään kuinka surkeaan tilaan
päällikkö oli pelkonsa takia joutunut. Mutta lopuksi valkoinen mies
otti suurta kissaeläintä niskasta kiinni ja vetäen sen aivan likelle
wagambia näpsäytti sitä kuonoon kipeästi joka kerta, kun se rupesi
murisemaan vieraalle.
Tällaisesta näystä -- mies lyömässä paljaalla kädellään muuatta
viidakon säälimättömimmistä ja villeimmistä pedoista -- Mugambin silmät
olivat vähällä pullistua kuopistaan, ja kun neekeri tähän asti oli
tuntenut uhkamielistä arvonantoa valkoista jättiläismiestä kohtaan,
joka oli ottanut hänet vangikseen, muuttui hänen tunteensa nyt melkein
jumaloivaksi kunnioitukseksi.
Sheetan kasvatus edistyi niin hyvin, että Mugambi ei lyhyen ajan
perästä enää herättänyt hänen nälkäistä mielenkiintoaan, ja neekeri
tunsi itsensä hieman varmemmaksi hänen seurassaan.
Mutta ei olisi aivan totuudenmukaista sanoa, että Mugambi oli täysin
onnellinen ja rauhallinen uudessa ympäristössään. Hänen silmänsä
pyörivät yhtä mittaa pelokkaina puolelta toiselle, kun joku villin
joukkion jäsenistä sattui tulemaan hänen likelleen, niin että silmistä
näkyivät enimmäkseen vain valkuaiset.
Tarzan ja Mugambi väijyivät Sheetan ja Akutin kanssa juomapaikan luona
kaurista, ja kun kaikki neljä Tarzanin komentaessa syöksyivät
pelästyneen eläimen kimppuun, oli neekeri varma siitä, että eläin-parka
kuoli pelosta, ennenkuin kukaan sille antoi surman vammaa.
Mugambi teki tulen ja paistoi osansa saaliista, mutta Tarzan, Sheeta ja
Akut repelivät oman osansa raa'altaan terävillä hampaillaan ja
murisivat toisilleen, kun toinen uskalsi käydä käsiksi heidän
osuuteensa.
Ei ollut kuitenkaan kovin ihmeteltävää, että valkoinen mies oli
tavoissaan paljon lähempänä eläimiä kuin villit neekerit. Me olemme
kaikki tapojemme orjia, ja kun ulkonainen pakko totuttautua uusiin
tapoihin lakkaa vaikuttamasta, vajoamme me luonnonmukaisesti ja
helposti niihin tapoihin ja tottumuksiin, jotka pitkäaikainen
harjaantuminen on häviämättömästi juurruttanut meihin.
Lapsuudesta asti ei Mugambi ollut syönyt lihaa muutoin kuin
kypsennettynä, Tarzan taas ei ollut milloinkaan maistanut minkäänlaista
keitettyä tai paistettua, ennenkuin oli päässyt melkein miehen ikään,
ja senkin jälkeen hän oli vain kolmen tai neljän vuoden aikana syönyt
ruokansa valmistettuna. Ei ainoastaan elinikäinen tottumus saanut häntä
syömään lihaa raakana, vaan myöskin hänen oma makunsa, hänestä kun
kypsennetty liha oli pilattua verrattuna äsken kaadetun saaliin
lämpimään, mehuisaan lihaan.
Se, että hän saattoi mielihyvällä syödä viikkoja sitten hautaamaansa
lihaa ja nauttia pienistä nakertajista ja vastenmielisistä
toukista, tuntuu pöyristyttävältä meistä, jotka olemme aina olleet
"sivistyneitä"; mutta jos olisimme lapsuudessa oppineet syömään niitä
ja nähneet kaikkien ympärillämme niitä syövän, eivät ne nyt tuntuisi
meistä sen tympäisevämmiltä kuin monet parhaat herkkumme, joita Afrikan
villi ihmissyöjä katselisi inhoten ja nenäänsä nyrpistäen.
Rudolf-järven rannoilla esimerkiksi on heimo, joka ei syö lampaan- tai
naudanlihaa, vaikka sen lähimmät naapurit sitä käyttävät. Likellä sitä
on toinen heimo, joka syö aasinlihaa, ja se on pöyristyttävää
ympäristöheimoista, jotka eivät syö sellaista ruokaa. Kuka siis voi
sanoa, että on sopivaa syödä etanoita, sammakonreisiä ja ostereita,
mutta ellottavaa elää toukista ja kovakuoriaisista, tai että raaka
limainen osteri on mieluisampaa kuin äsken kaadetun kauriin makea,
puhdas liha?
Seuraavina päivinä Tarzan valmisti hienosta niinestä purjeen kanoottia
varten, sillä hän ei uskonut voivansa opettaa apinoita airojen
käyttelyyn, vaikka hänen onnistui saada useita niistä mukanaan heikkoon
alukseen, jota hän ja Mugambi meloivat hiekkasärkän sisäpuolella, missä
vesi oli aivan tyyntä.
Näillä retkillä hän oli pannut airot heidän käsiinsä, ja he koettivat
jäljitellä hänen ja Mugambin liikkeitä. Mutta apinoiden oli niin
vaikeata keskittyä pitkäksi ajaksi yhteen tehtävään, että hän pian
huomasi tarvittavan viikkokausien kärsivällistä harjoittelua, ennenkuin
he kykenisivät tehokkaasti käyttelemään näitä uusia työkaluja, jos he
ylipäätänsä milloinkaan siihen pystyisivät.
Oli kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin Akut. Hän osoitti melkein alusta
alkaen tätä uutta urheilua kohtaan sellaista mielenkiintoa, joka
todisti hänen olevan älyllisesti paljon ylempänä heimonsa muita
jäseniä. Hän näytti käsittävän airojen tarkoituksen, ja kun Tarzan
huomasi tämän, koetti hän ihmisapinoiden puutteellisella kielellä
selittää, kuinka niitä voitaisiin parhaiten käyttää.
Mugambilta sai Tarzan tietää, että mannermaa oli vain vähäisen matkan
päässä saaresta. Näytti siltä, että wagambi-soturit olivat uskaltaneet
liian kauaksi heikolla aluksellaan, ja kun kova merenkäynti ja
rannikolta puhaltava ankara tuuli oli saanut heidät valtoihinsa,
ajautuivat he niin kauas, etteivät enää nähneet maata. Soudettuaan koko
yön siinä luulossa, että matka suuntautui kotia kohti, he olivat
nähneet tämän maan auringon noustessa ja pitäen sitä yhä mannermaana
olivat tervehtineet sitä ilomielin. Mugambikin oli vasta Tarzanilta
saanut kuulla, että se oli saari.
Wagambi-päällikkö oli hyvin epäilevällä kannalla purjeen suhteen, sillä
hän ei ollut milloinkaan nähnyt käytettävän sellaista laitosta. Hänen
maansa oli kaukana leveän Ugambi-joen varrella; ja nyt vasta oli hänen
kansansa jäseniä tullut merelle asti. Mutta Tarzan uskoi voivansa
hyvällä länsituulella ohjata pikku aluksen mannermaalle. Hän päätteli,
että olisi joka tapauksessa parempi sortua matkalla kuin jäädä
mittaamattomiksi ajoiksi tälle ilmeisesti tuntemattomalle saarelle,
jonne ei voinut odottaa laivojen koskaan saapuvan.
Kun ensimmäinen suotuisa tuuli nousi, läksi hän näin ollen retkelleen
ja otti mukaansa omituisimman ja kauhistavimman miehistön, mikä
milloinkaan on purjehtinut villin kapteenin päällikkyydessä.
Hänen mukanaan läksi Mugambi ja Akut, Sheeta-pantteri ja tusinan verran
Akutin heimon suuria uroksia.
KUUDES LUKU
Kauhea laivamiehistö
Sotakanootti kulki villeine miehistöineen hitaasti särkässä olevaa
aukkoa kohti, jonka kautta sen täytyi pyrkiä avoimelle merelle. Tarzan,
Mugambi ja Akut soutivat, sillä rannikon korkeus esti länsituulen
pääsemästä puhaltamaan pieneen purjeeseen.
Sheeta oli kyyryssä aluksen kokassa apinamiehen jaloissa, sillä
Tarzanista näytti parhaalta pitää pahanilkinen eläin aina niin kaukana
seurueen muista jäsenistä kuin mahdollista, koska aivan pienikin aihe
riitti lennättämään hänet kenen kurkkuun tahansa, lukuunottamatta
valkoista miestä, jota hän nyt ilmeisesti piti herranaan.
Veneen perässä oli Mugambi ja juuri hänen edessään kyykötti Akut.
Akutin ja Tarzanin välissä istui kaksitoista apinaa vilautellen
silmiään epätietoisina sinne tänne ja joskus kääntäen kaihoavan
katseensa rantaa kohti. Kaikki kävi hyvin, kunnes kanootti oli tullut
särkän ulkopuolelle. Täällä vahva tuuli pääsi purjeeseen kiinni ja
alkoi heitellä karkeatekoista alusta aalloissa, jotka kävivät yhä
korkeammiksi, kun he etenivät loitommaksi rannalta.
Veneen paiskautuessa sinne tänne apinat joutuivat kauhun valtaan. Ensin
he liikehtivät levottomasti ja alkoivat sitten murista ja vinkua.
Vaivoin sai Akut hillityksi heitä jonkun aikaa, mutta kun erikoisen
suuri aalto iski kanoottia ja pieni tuulenpuuska pullisti samalla
hetkellä purjetta, ei heidän hirmustuksellaan ollut rajoja. Hypätessään
pystyyn he olivat vähällä kaataa veneen, ennenkuin Akut ja Tarzan
yhteisvoimin saivat heidät tyynnytetyiksi. Lopulta rauha palautui, ja
apinat tottuivat viimein aluksensa omituisiin metkuihin; sitten he
eivät enää tuottaneet vaivaa.
Matka jatkui enemmittä seikkailuitta, tuuli puhalsi edelleen vireästi
ja kymmenen tunnin yhtämittaisen purjehduksen jälkeen häämöittivät
rannikon mustat varjot apinamiehen kiinteästi tähystävien silmien
edessä hänen istuessaan kokassa. Oli aivan liian pimeä nähdä, olivatko
he tulleet juuri Ugambin suulle vai eikö, joten Tarzan ohjasi veneen
lähimmästä kohdasta rantasärkän lävitse, odottaakseen sarastusta.
Kanootti kääntyi kyljelleen heti kun sen kokka kosketti hiekkaa, ja
kohta sen jälkeen se vierähti nurin, jolloin miehistö alkoi kiihkeästi
kompuroida rantaa kohti. Seuraava hyökyaalto vyöryi aivan heidän
ylitseen, mutta lopulta kaikkien onnistui rämpiä turvaan, ja hetkeä
myöhemmin heidän kömpelö aluksensa viskautui heidän viereensä.
Lopun yötä istuivat apinat kyyryssä ihan likellä toisiaan saadakseen
lämpöä, ja Mugambi teki heidän viereensä tulen, joka myöskin lämmitti
heitä. Mutta Tarzan ja Sheeta olivat toisenlaisia, sillä kumpikaan
heistä ei pelännyt viidakon yötä, ja nälän vaivaava kalvaminen sai
heidät lähtemään saaliinhakuun metsän sysimustaan kätköön.
He kävelivät vierekkäin siinä, missä oli kahdelle tilaa kulkea.
Toisinaan he menivät perätysten, ensin toinen ja sitten toinen edellä.
Tarzan ensin vainusi saaliin -- puhvelihärän -- olopaikan, ja pian he
hiipivät varovaisesti kohti nukkuvaa eläintä, joka oli keskellä tiheätä
kaislikkoa joen rannalla.