sillä hänen kohtauksensa apinain kanssa ja Numa-leijonan ja
Sheeta-pantterin kaukainen, villi ulvonta osoitti hänelle, ettei hänen
elämänsä tulisi olemaan toimettoman rauhallista ja turvaisaa.
Hän oli vain palannut vanhaan elämäänsä, joka oli yhtämittaista
verenvuodatusta ja vaaraa -- nyt piti olla takaa-ajajana tai
takaa-ajettuna. Julmat pedot väijyisivät häntä kuten ne olivat
väijyneet ennenkin, eikä olisi hetkeäkään, ei päivällä eikä yöllä,
jolloin hän ei tarvitsisi niitä alkeellisia aseita, joita hän saattoi
käsillä olevista aineista tehdä.
Rannalla hän tapasi hauraan, tuliperäisen kalliomöhkäleen. Suurella
työllä onnistui hänen irroittaa siitä kapea, noin kaksitoista tuumaa
pitkä ja neljännestuuman paksuinen liuska. Sen toinen sivu oli aivan
ohut läheltä kärkeä. Tämä liuska oli veitsen alkuna.
Hän meni viidakkoon ja katseli etsien ympärilleen, kunnes löysi
kaatuneen puun, jossa tiesi puuaineksen olevan kovaa. Siitä hän
katkaisi pienen suoran oksan ja teroitti sen toisesta päästä.
Sitten hän kaiversi pienen pyöreän läven puunrunkoon. Tähän hän pudotti
muutamia pieniksi leikattuja kaarnanpaloja, sovitti terävän kepinpään
läpeen ja pyöritteli nopeasti kämmentensä välissä ohutta puikkoa,
istuen kahdareisin puunrungolla.
Jonkun ajan kuluttua alkoi pienestä sytykekasasta kohota hieman savua,
ja hetkeä myöhemmin oli kaikki liekeissä. Koottuaan pienoiseen tuleen
muutamia suurempia oksia ja puunkappaleita sai Tarzan pian aikaan melko
suuren roihun, joka humisi kuivan puun yhä laajenevassa onkalossa.
Tähän tuleen hän pisti kiviveitsensä terän, ja kun se oli tullut oikein
kuumaksi, veti hän sen pois ja kostutti hieman ohutta terää.
Kostutetusta paikasta irtautui silloin pieni liuska lasimaista ainetta
ja veitsenterä tuli ohuemmaksi.
Tällä tavoin apinamies hyvin hitaasti ja vaivaloisesti hioi alkeellisen
metsästysveitsensä terää.
Hän ei koettanut saada asettaan heti paikalla valmiiksi. Aluksi hän
tyytyi saamaan parin tuuman pituisen terävän kohdan veitsen terään, ja
sen avulla hän teki itselleen pitkän, taipuisan jousenkaaren,
kädensijan veitseensä, paksun ryhmysauvan ja runsaan nuolivaraston.
Nämä hän kätki suureen puuhun pikku joen varrelle, ja sinne hän rakensi
myöskin lavan, jonka yläpuolella oli palmunlehvistä tehty katto.
Kun kaikki nämä toimet oli suoritettu, oli pimeä jo tulossa ja Tarzan
tunsi kovaa nälkää.
Hän oli huomannut lyhyen metsässäkäyntinsä aikana, että jonkun matkan
päässä jokea ylöspäin hänen puustaan oli paljon käytetty juomapaikka,
jonne -- mikäli saattoi päättää siitä, että kumpikin ranta oli
sotkettu, -- kaikenlaiset eläimet tulivat suurissa joukoin sammuttamaan
janoansa. Nälkäinen apinamies hiipi hiljaa tälle paikalle.
Hän heilautti itsensä oksalta toiselle ylhäällä puissa juohevasti ja
helposti kuin marakatti. Jollei hän olisi sydämessään tuntenut raskasta
kuormaa, olisi hän ollut onnellinen palattuaan lapsuutensa vanhaan
vapaaseen elämään.
Mutta vaikka hänellä oli taakka sydämellään, liukui hän taas
aikaisemman elämänsä tapoihin, ja ne todellisuudessa kuvastivat
paremmin hänen omaa itseään kuin sivistyksen ohut pintasilaus, joka
häneen oli tullut kolmen vuoden seurustelussa muun maailman valkoisten
ihmisten kanssa -- pintasilaus, jonka alla oli vain eläimen alkeellisia
vaistoja, sillä eläinhän Apinain Tarzan oli siihen asti ollut.
Jos hänen loorditoverinsa Ylähuoneessa olisivat nähneet hänet nyt,
olisivat he kohottaneet jalomuotoiset kätensä pyhästi kauhistuneina.
Hän hiipi hiljaa sen suuren puujättiläisen alemmalle oksalle, joka
levisi polun yli, ja hänen terävät silmänsä ja herkät korvansa olivat
jännittyneet tarkkaamaan kaukaista viidakkoa, josta hän tiesi
päivällisensä pian tulevan.
Eikä hänen tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän istuutunut mukavaan
asentoon ja vetänyt notkeat, vahvajäntereiset jalkansa alleen samoin
kuin pantteri vetää takakäpälänsä valmistautuessaan hyppäämään, kun
Bara-kauris tuli sirosti astellen juomaan.
Mutta tulossa oli joku muukin kuin Bara. Tuon kauniin eläimen takana
tuli toinen, jota kauris ei voinut nähdä eikä haistaa, mutta jonka
liikkeet Apinain Tarzan huomasi selvästi korkealla olevasta
väijytyspaikastaan.
Hän ei tiennyt vielä tarkalleen, mikä olento liikkui niin varovasti
viidakossa muutamia satoja metrejä kauriin takana, mutta hän oli varma,
että joku suuri petoeläin siellä väijyi Baraa juuri samassa
tarkoituksessa, joka sai hänet itsensä odottamaan nopeajalkaista
eläintä. Vaanija oli ehkä Numa tai Sheeta, pantteri.
Joka tapauksessa Tarzan näkisi ateriansa luisuvan käsistään, jollei
Bara tulisi nopeammin juomapaikalle.
Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, tuli kauriin korviin
kaiketi jokin ääni takana hiipivän väijyvän puolelta, sillä se pysähtyi
äkkiä hetkeksi paikalleen, vapisi kauttaaltaan ja syöksyi sitten
nopeasti hyppien suoraan jokea ja Tarzania kohti. Sen tarkoituksena oli
paeta matalan kaalamon yli ja päästä turvaan joen toiselle puolelle.
Vain sadan metrin päässä siitä tuli Numa. Tarzan saattoi nähdä sen nyt
aivan selvästi. Bara oli juuri menossa apinamiehen alapuolelta. Voisiko
hän saada kauriin kiinni? Mutta juuri kysyessään itseltään tätä
sinkautti apinamies itsensä nälän pakottamana piilopaikastaan suoraan
pelästyneen kauriin selkään.
Seuraavassa hetkessä olisi Numa heidän kummankin kimpussa, joten oli
toimittava nopeasti, jos apinamies aikoi jotakin syödä tänä iltana ja
yleensä vastedeskin.
Tuskin hän oli saanut kiinni kauriin sileästä nahasta -- hän putosi
niin raskaasti, että eläin meni polvilleen -- kun hän tarttui
kumpaankin sarveen ja väänsi yhdellä ainoalla nopealla nykäyksellä
eläimen kaulan aivan nurin, kunnes kuuli kaulanikamien murtuvan lujasta
otteesta.
Leijona kiljui raivoissaan ihan hänen takanaan, kun hän viskasi kauriin
hartioilleen ja puristaen sen etujalan vahvojen hampaittensa väliin
heilautti itsensä lähimmälle oksalle, joka heilui hänen yläpuolellaan.
Hän tarttui molemmin käsin oksaan, ja samalla hetkellä kun Numa
hyppäsi, kohottautui hän saaliineen pedon julmien kynsien ulottuvilta.
Alhaalta kuului jysähdys, kun toiveissaan pettynyt leijona putosi
takaisin maahan, ja sitten Apinain Tarzan veti päivällisateriansa
suojaan korkeammalle oksalle ja katsoi kasvot irvissä toisen
villieläimen välkkyviin, keltaisiin silmiin, jotka tuijottivat häneen
alhaalta, ja näytteli pistosanoja huudellen tappamaansa eläintä
toiselle, jolta oli sen viekkaasti riistänyt.
Hän leikkasi kömpelöllä kiviveitsellään mehukkaan lihakappaleen kauriin
reidestä, ja suuren leijonan astellessa muristen edestakaisin
alapuolella loordi Greystoke sammutti villi-ihmisen tavoin nälkänsä,
eikä hänen hienoimmassa Lontoon-kerhossaan ollut ateria milloinkaan
maistunut paremmalta. Hänen uhrinsa lämmin veri tahri hänen kätensä ja
kasvonsa ja täytti hänen sieraimensa hajulla, josta lihaa syövät
villieläimet pitävät eniten.
Ja kun hän oli lopettanut syöntinsä, jätti hän kauriin jäännökset
korkeaan oksanhaaraan siinä puussa, jossa oli aterioinut. Numan
kuljeskellessa yhä kostonhaluisena hänen alapuolellaan meni hän
takaisin puun latvassa olevaan suojapaikkaansa, ja nukkui siellä,
kunnes aurinko seuraavana aamuna oli jo korkealla.
NELJÄS LUKU
Sheeta
Lähinnä seuraavat päivät menivät Tarzanilta aseitten täydentämiseen ja
viidakon tutkimiseen. Hän pingoitti jouseensa sen kauriin jänteitä,
josta oli saanut päivällisensä ensi iltanaan oudolla rannikolla, ja
vaikka hän olisi tähän tarkoitukseen mieluummin käyttänyt Sheetan
suolia, tyytyi hän odottamaan, kunnes hänelle tulisi tilaisuus tappaa
joku suurista kissaeläimistä.
Hän punoi myös pitkän ruohoköyden -- sellaisen, jota hän oli monta
vuotta sitten käyttänyt kiusatakseen ilkeätä Tublatia ja joka myöhemmin
oli kehittynyt ihmeellisen tehokkaaksi aseeksi pienen apinapojan
tottuneessa kädessä.
Hän muovaili tupen ja kädensijan metsästysveitseensä sekä viinen
nuoliaan varten, ja Baran nahasta hän teki vyön ja lanneverhon. Sitten
hän lähti pikku tiedusteluretkelle vieraaseen maahan, jossa hän nyt
oli. Hän tiesi, ettei hän ollut vanhalla tutulla paikalla Afrikan
länsirannikolla, koska tämä seutu oli itään päin -- nouseva aurinko
tuli merestä viidakon etupuolelta. Mutta hän oli yhtä varma siitä, että
paikka ei ollut Afrikan itärannikolla, sillä hän tiesi täysin hyvin,
että _Kincaid_ ei ollut kulkenut Välimeren, Suezin kanavan ja Punaisen
meren läpi, eikä se myöskään ollut ehtinyt kiertää Hyväntoivonniemeä.
Näin ollen hän ei ollenkaan aavistanut, missä päin hän oli.
Joskus hän aprikoi, oliko laiva kulkenut leveän Atlantin poikki ja
jättänyt hänet jollekin Etelä-Amerikan autiolle rannikolle, mutta
Numa-leijonan esiintyminen näillä seuduilla sai hänet vakuutetuksi
siitä, että asianlaita ei ollut niin.
Samotessaan yksinään viidakon läpi noudattaen rannikon suuntaa, tunsi
Tarzan kovasti kaipaavansa toveria ja alkoi vähitellen katua, ettei
ollut liittynyt apinoihin. Hän ei ollut nähnyt niitä ensimmäisen päivän
jälkeen, jolloin sivistyksen vaikutus vielä oli pidättänyt häntä heidän
seurastaan. Nyt hän oli enemmän entisen Tarzanin kaltainen, ja vaikka
hän käsitti, että hänellä ja noilla suurilla ihmisapinoilla saattoi
olla vain vähän yhteisiä harrastuksia, oli heidän seuransa kuitenkin
parempi kuin täydellinen yksinäisyys.
Kulkien hitaasti, joskus maassa ja joskus puiden alemmilla oksilla,
poimien silloin tällöin hedelmän tai kääntäen kaatuneen puunrungon
toivossa, että saisi jonkun suuren kovakuoriaisen, joka maistui vielä
yhtä hyvältä kuin ennenkin, oli Tarzan edennyt noin kilometrin tai
enemmänkin, kun hänen huomiotaan herätti se, että hän vainusi Sheetan
suoraan edessään.
Tarzan oli erikoisen iloinen siitä, että kohtasi juuri Sheetan,
pantterin, sillä hän ei aikonut ainoastaan käyttää suuren kissaeläimen
vahvoja suolia jouseensa, vaan ajatteli myöskin tehdä uuden
nuolikotelon ja lannevaatteen sen taljasta. Kun apinamies oli tähän
asti matkannut huolettomasti, oli hän nyt ikäänkuin äänettömän
hiipimisen henkilöitymä.
Hän liukui nopeasti ja hiljaa metsän läpi villin kissaeläimen jäljillä,
ja takaa-ajaja oli ylhäisestä syntyperästään huolimatta aivan yhtä
villi kuin hänen väijymänsä kesytön ja raju olento.
Tullessaan lähemmäksi Sheetaa huomasi hän pantterin väijyvän puolestaan
omaa saalistaan, ja juuri kun hän havaitsi tämän, tuli oikealta päin
hänen sieraimiinsa harhailevan tuulenhengen tuomana suuren apinajoukon
väkevä haju.
Pantteri oli kiivennyt vankkaan puuhun, kun Tarzan sai hänet
näkyviinsä, ja hänen edessään ja alapuolellaan näki Tarzan Akutin
heimon makailevan pienellä aholla. Jotkut apinoista torkkuivat
puunrunkoja vasten nojautuneina ja toiset taas kuljeskelivat sinne
tänne kiskoen puista kaarnanpaloja, joiden alta he poimivat maukkaita
toukkia ja kovakuoriaisia ja pistelivät suuhunsa.
Akut oli Sheetaa lähinnä. Suuri kissaeläin oli kyyristyneenä paksulle
oksalle ja tiheä lehvistö esti apinan näkemästä sitä. Se odotti
kärsivällisesti, että ihmisapina tulisi kylliksi likelle hypätäkseen
äkkiä sen selkään.
Tarzan siirtyi varovasti samaan puuhun kuin pantteri ja hiukan
yläpuolelle sitä. Vasemmassa kädessään hänellä oli ohut kiviveitsensä.
Hän olisi mieluummin tahtonut käyttää suopunkiaan, mutta pantteria
ympäröivä lehvistö olisi estänyt heittämästä köyttä varmasti.
Akut oli nyt joutunut aivan sen puun alle, jossa kuolema häntä väijyi.
Sheeta siirsi hitaasti takakäpäliään oksaa pitkin yhä paremmin alleen
ja heittäytyi sitten kamalasti kiljaisten suurta apinaa kohti. Vain
murtosekunnin verran ennen hänen hyppyään loikahti toinen villieläin
hänen yläpuolellaan, ja sen kamala ja raju huuto sekoittui hänen
huutoonsa.
Kun pelästynyt Akut katsahti ylöspäin, näki hän pantterin melkein
suoraan yläpuolellaan ja pantterin selässä sen valkoisen apinan, joka
oli voittanut hänet suuren veden luona.
Apinamiehen hampaat olivat uppoutuneet Sheetan niskaan ja hänen oikea
käsivartensa oli kiedottu pantterin kurkun ympäri samalla kun vasen
käsi, jossa oli heikko kiviveitsi, nousi ja laski iskien raskaasti
kerran toisensa jälkeen eläimen vasemman lavan taakse.
Akutilla oli tuskin aikaa hypätä sivuun, ettei olisi joutunut näiden
viidakon taistelevien hirviöiden alle. He tulivat jysähtäen maahan
hänen jalkojensa juureen. Sheeta kiljui, murisi ja karjui hirveästi,
mutta valkoinen apina piti itsepäisesti ja ääneti kiinni
vastaanponnistelevasta saaliistaan.
Kiviveitsi meni voimakkaasti ja säälimättömästi kiiltävän nahan
läpi -- yhä uudestaan ja uudestaan se upposi syvään, kunnes suuri
kissaeläin lopulta vierähti toiselle kyljelleen viimeisen kerran
tuskissaan nytkähtäen ja kiljaisten'-- lihakset värähtivät vielä
kouristuksentapaisesti ja sitten peto makasi kuoliaana ja liikkumatta.
Silloin apinamies kohotti päänsä ja astahti surmatun saaliinsa päälle.
Viidakon läpi kiiri taas hänen villi ja raju voitonhuutonsa.
Akut ja hänen heimonsa jäsenet katselivat pelästyneinä ja kummissaan
Sheetan kuollutta ruumista ja notkeata, voimakasta miestä, joka oli sen
tappanut. Tarzan alkoi ensiksi puhua. Hän oli tahallaan pelastanut
Akutin hengen, ja tietäen apinain rajoitetun käsityskyvyn tiesi hän
myöskin, että hänen piti selittää tarkoituksensa heille, jotta pääsisi
aikeittensa perille.
"Olen Apinain Tarzan", sanoi hän. "Mahtava metsästäjä. Mahtava
taistelija. Suuren veden luona säästin Akutin hengen, vaikka olisin
voinut riistää sen ja tulla Akutin heimon kuninkaaksi. Nyt olen
pelastanut Akutin joutumasta Sheetan raatelevien hampaiden
revittäväksi. Kun Akut tai Akutin heimo on vaarassa, kutsukoot he
Tarzania avukseen näin --" ja apinamies päästi sen kauhean huudon,
jolla Kerchakin heimon jäsenten oli ollut tapana kutsua poissaolevia
jäseniään vaaran hetkellä.
"Ja", jatkoi hän, "kun he kuulevat Tarzanin kutsuvan heitä, muistakoot
he, mitä hän on tehnyt Akutille, ja tulkoot kiireesti hänen avukseen.
Tuleeko tapahtumaan niin kuin Tarzan sanoo?"
"_Huh_!" myönsi Akut, ja heimon toiset jäsenet huusivat yksimielisesti
"_huh_."
Sitten he rupesivat taas etsimään ruokaansa ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut, ja heidän kanssaan tuli John Clayton, Greystoken loordi.
Hän huomasi kuitenkin, että Akut aina pysytteli likellä häntä ja
katseli häntä usein omituisen ihmettelyn kuvastuessa hänen pienissä
verestävissä silmissään, ja kerran hän teki sellaista, mitä Tarzan ei
ollut nähnyt apinan milloinkaan ennen tekevän, vaikka hän oli ollut
niin monta vuotta heidän keskuudessaan -- Akut tapasi erikoisen hyvän
makupalan ja luovutti sen Tarzanille.
Kun heimo oli metsästysretkellä, näkyi apinamiehen välkkyvä ruumis
metsästystoverien ruskeiden, karvaisten hahmojen keskellä. Usein he
töyttäsivät ohimennessään toisiansa, mutta apinat olivat jo alkaneet
pitää hänen läsnäoloaan itsestään selvänä, joten hän kuului heidän
joukkoonsa yhtä hyvin kuin Akut.
Jos hän tuli liian likelle naarasta, jolla oli pienokainen, näytteli
naaras suuria torahampaitaan ja murisi pahaaennustavasti. Silloin
tällöin joku nuori, hurja koiras murahteli varoittavasti, jos Tarzan
lähestyi sitä sen syödessä. Mutta näissä suhteissa oli kohtelu aivan
samaa kuin mikä olisi tullut heimon jokaisen jäsenen osaksi.
Tarzan puolestaan tunsi sangen hyvin viihtyvänsä näiden alkuajan
ihmisen rajujen, karvaisten edeltäjien parissa. Hän vältti sukkelasti
uhkaavannäköisiä naaraita -- sellainen on näet apinain tapa, jolleivät
satu saamaan silloin tällöin esiintyvää kauheata raivokohtaustaan -- ja
murisi vastaukseksi hurjapäisille nuorille uroksille näytellen
hampaitaan kuten nekin. Näin hän liukui helposti takaisin entiseen
elämäänsä; vieläpä tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan ollut
tekemisissä omaan heimoonsa kuuluvien olentojen kanssa.
Suurimman osan viikkoa hän kuljeskeli viidakossa uusien ystäviensä
kanssa, -- osaksi hän kaipasi tovereita ja osaksi pyrki taitavasti
siihen, että saisi kuvansa painumaan häviämättömästi heidän muistiinsa,
joka ei milloinkaan ole kovin hyvä. Tarzan tiesi näet entisistä
kokemuksistaan, kuinka suurta hyötyä hänelle tuottaisi se seikka, että
hänellä olisi kokonainen heimo näitä voimakkaita ja pelottavia eläimiä
apunaan.
Kun hän oli varma siitä, että hänen oli jossakin määrin onnistunut
syöpyä heidän tietoisuuteensa, päätti hän taas ruveta jatkamaan
etsiskelyään. Tätä varten hän lähti eräänä päivänä aikaisin liikkeelle
pohjoista kohti ja taivalsi nopeata vauhtia melkein yön tuloon asti,
matkaten koko ajan rannikon suuntaisesti.
Auringon noustessa seuraavana aamuna näki hän, että se oli melkein
suoraan oikealle hänestä hänen seisoessaan rannalla, sensijaan että se
olisi kohonnut vedestä suoraan edestäpäin. Hän teki tästä
johtopäätöksen, että rantaviiva oli kaartunut länttä kohti. Koko
seuraavan päivän hän jatkoi nopeata kulkuaan, ja tahtoessaan oikein
kiirehtiä riensi hän pitkin puiden oksia vikkelästi kuin orava.
Sinä iltana aurinko laski veteen vastapäätä maata, ja silloin apinamies
lopulta käsitti asian, jota hän oli jo kauan aavistanut. Rokoff oli
laskenut hänet maihin saarelle!
Hänen olisi pitänyt tietää se! Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että
venäläinen käyttäisi hyväkseen kaikkea, mikä saisi hänen asemansa yhä
kauhistavammaksi. Ja mikä olikaan hirveämpää kuin jättää hänet koko
elinajakseen kiduttaviin olosuhteisiin asumattomalle saarelle?
Rokoff oli epäilemättä purjehtinut suoraan mannermaalle, missä hänen
oli verrattain helppoa keksiä keino miten jättää pikku Jack julmien ja
villien kasvatusvanhempien käsiin, jotka tulisivat huolehtimaan
lapsesta, kuten kirjeessä oli uhattu.
Tarzania värisytti hänen ajatellessaan mitä kärsimyksiä pienokaisen
täytyi kestää tulevassa elämässään, vaikka hän joutuisikin sellaisten
ihmisten luo, joiden tarkoitukset hänen suhteensa olivat mitä
paraimpia. Apinamies tunsi kyllin hyvin nuo alhaisella asteella olevat
Afrikan villit, tietääkseen että heidänkin keskuudessaan tapasi
alkeellisessa muodossa esiintyvää armeliaisuutta ja inhimillisyyttä.
Mutta heidän elämänsä oli parhaassakin tapauksessa yhtämittaista
kauheata puutetta, vaaraa ja kärsimystä.
Ja sitten odotti lasta hirveä kohtalo jälkeenpäin, kun hän oli tullut
mieheksi. Ne kamalat tavat, joihin hänet totutettaisiin, riittäisivät
yksinään erottamaan hänet ikuisesti oman heimonsa ja vertaistensa
seurasta. Ihmissyöjä! Hänen pikku poikansako julma ihmissyöjä! Se oli
liian kovaa ajatella.
Ajatella teräviksi viilattuja hampaita, halkaistua nenää ja
kauheannäköiseksi maalattuja pikku kasvoja!
Tarzan voihki. Jospa hän vain saisi tuon venäläisen paholaisen kurkun
terässormiinsa!
Ja Jane! Mitä kiduttavaa epäilyä, pelkoa ja epävarmuutta Janen
täytyikään kärsiä! Tarzan tunsi oman asemansa äärettömän paljon
helpommaksi kuin Janen, sillä hän itse tiesi ainakin, että toinen hänen
rakkaistaan oli kotona turvassa, kun Janella taas ei ollut mitään
tietoa miehensä ja poikansa olopaikasta.
Oli hyvä, ettei Tarzan aavistanut totuutta, sillä sen tietäminen olisi
vain satakertaisesti lisännyt hänen kärsimystään.
Kun hän samosi hitaasti viidakon läpi synkkiin ajatuksiinsa
syventyneenä, tuli hänen korviinsa omituinen raapiva ääni, jota hän ei
osannut selittää. Hän liikkui varovasti siihen suuntaan, josta se
kuului, ja tapasi pian suuren pantterin, joka oli jäänyt kaatuneen puun
alle.
Tarzanin lähestyessä peto kääntyi muristen häntä kohti ja koetti päästä
irti, mutta suuri puunhaara painoi sen selkää ja pienemmät oksat
kytkivät sen jalat, estäen sitä liikkumasta muuta kuin jonkun tuuman
kullekin suunnalle.
Apinamies seisahtui avuttoman kissaeläimen eteen, sovittaen jouseensa
nuolen, surmatakseen pedon, jonka muuten täytyisi kuolla nälkään. Mutta
juuri kun hän jännitti jousta, pysäytti muuan äkillinen ajatus hänen
kätensä.
Miksi riistäisi hän eläin-raukalta hengen ja vapauden, kun oli niin
helppoa antaa kumpikin sille takaisin! Koska pantteri liikutti kaikkia
jäseniään taistellessaan turhaan vapautensa puolesta, oli hän varma
siitä, että sen selkäranka oli vahingoittumaton, ja samasta syystä hän
tiesi, ettei mikään luu ollut katkennut.
Päästäen jousenjänteensä höltymään hän pani nuolen takaisin koteloon,
heitti jousen olkapäälleen ja astui likemmäksi pinteessä olevaa
eläintä.
Hänen huuliltaan kuului tyynnyttävä, kehräävä ääni, jonka nuo suuret
kissaeläimet itsekin antavat kuulua ollessaan tyytyväisiä ja
onnellisia. Tällä tavoin Tarzan saattoi Sheetan omalla kielellä
parhaiten tulkita lähestymisensä ystävällisen tarkoituksen.
Pantteri lakkasi murisemasta ja silmäili apinamiestä tarkasti. Oli
välttämätöntä mennä noiden pitkien vahvojen kynsien ulottuville, jotta
saattoi nostaa raskaan puun pois eläimen päältä, ja kun puu olisi
poissa, olisi mies kokonaan villin eläimen armoilla; mutta Apinain
Tarzan ei tuntenut pelkoa.
Tehtyään päätöksensä toimi hän nopeasti. Hän astui epäröimättä
oksarykelmään pantterin sivulle ja "kehräsi" yhä ystävällisellä ja
rauhoittavalla tavallaan. Eläin käänsi päänsä miestä kohti ja silmäili
häntä tyynesti ja kysyvästi. Pitkät torahampaat olivat näkyvissä, mutta
pikemmin puolustavina kuin uhkaavina.
Tarzan tunki leveät hartiansa puunrungon alle, ja tällöin puristui
hänen paljas jalkansa pantterin silkinhienoa kylkeä vastaan: niin
likellä hän oli suurta petoa.
Tarzan jännitti hitaasti jättiläislihaksensa. Suuri puu nousi toisiinsa
kietoutuneine oksineen hiljalleen pantterin päältä, joka ryömi nopeasti
alta pois tuntiessaan rutistavan painon vähenevän. Tarzan antoi puun
pudota takaisin maahan, ja nuo kaksi villieläintä kääntyivät
katselemaan toisiansa.
Karu hymy väikkyi apinamiehen huulilla, sillä hän tiesi panneensa
henkensä alttiiksi vapauttaakseen tämän viidakon villin asukkaan, eikä
häntä olisi hämmästyttänyt, jos eläin olisi hyökännyt hänen kimppuunsa
samassa hetkessä, jolloin pääsi vapaaksi.
Mutta se ei tehnyt niin. Sensijaan se seisoi muutaman askeleen päässä
puusta katsellen kuinka apinamies ryömi esiin oksaröykkiöstä.
Päästyään irti oli Tarzan vain kolmen askeleen päässä pantterista. Hän
olisi voinut heittäytyä kaatuneen rungon toisella puolella olevien
puiden korkeille oksille, sillä Sheeta ei voinut kiivetä niin korkealle
kuin apinamies, mutta jokin, ehkä uhman henki, sai hänet lähestymään
pantteria ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä saisiko jonkinlainen
kiitollisuuden tunne eläimen ottamaan hänet ystävällisesti vastaan.
Hänen lähestyessään mahtavaa eläintä astui tämä varovasti syrjään ja
apinamies sivuutti sen vain ehkä jalan mitan päässä kuolaa valuvista
leuoista. Ja kun hän jatkoi matkaansa metsän läpi, seurasi pantteri
häntä kintereillä kuten koira.
Pitkään aikaan ei Tarzan voinut sanoa, seurasiko eläin häntä
ystävällisin tuntein vai pelkästään väijyen häntä sen varalta, että
tulisi nälkäiseksi; mutta lopulta hänen oli pakko uskoa, että edellinen
tunne sai eläimen toimimaan näin.
Myöhemmin päivällä vainusi Tarzan kauriin ja kiiruhti puuhun.
Pudotettuaan eläimen kaulaan silmukan kutsui hän Sheetaa hyrräten
samalla tavoin kuin vaimentaessaan eläimen epäluuloa aikaisemmin
päivällä, nyt vain hieman kovemmin ja kimeämmin. Hän oli kuullut
parittain metsästävien pantterien hyrräävän saaliin saatuaan juuri
sillä tavoin.