TARZANIN PEDOT
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
14. englantilaisesta painoksesta ("The Beasts of Tarzan") suomentanut
A. J. Salonen
Kariston nuorisonkirjoja 36
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.
SISÄLLYS:
I. Lapsenryöstö
II. Autiolle saarelle jätettynä
III. Viidakon otteluita
IV. Sheeta
V. Mugambi
VI. Kauhea laivamiehistö
VII. Petos
VIII. Kuolemantanssi
IX. Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
X. Ruotsalainen
XI. Tambudza
XII. Musta heittiö
XIII. Pako
XIV. Yksin viidakossa
XV. Ugambia alas
XVI. Yön pimeydessä
XVII. _Kincaidin_ kannella
XVIII. Paulvitsh suunnittelee kostoa
XIX. _Kincaidin_ loppu
XX. Jälleen viidakkosaarella
XXI. Viidakon laki
ENSIMMÄINEN LUKU
Lapsenryöstö
"Koko asia on hämärän peitossa", sanoi D'Arnot. "Olen saanut mitä
varmimmalta taholta kuulla, ettei poliisilla eikä yleisesikunnan
erikoisasiamiehillä ole vähintäkään aavistusta, kuinka se on
tapahtunut. Mitä he tietävät -- mitä yleensä kukaan tietää -- supistuu
siihen, että Nikolas Rokoff on päässyt pakoon."
John Clayton, Greystoken loordi -- hän, joka oli ollut Apinain Tarzan
-- istui ääneti ystävänsä, luutnantti Paul D'Arnotin huoneessa
Pariisissa ja tuijotti miettivästi moitteettoman kiiltävän kenkänsä
kärkeen.
Hänen mieleensä nousi monenlaisia muistoja, kun hän sai kuulla, että
hänen perivihollisensa oli paennut ranskalaisesta sotilasvankilasta,
jonne hänet oli tuomittu elinkaudeksi apinamiehen todistuksen nojalla.
Tarzan ajatteli, kuinka pitkälle Rokoff oli kerran mennyt syöstäkseen
hänet kuolemaan, ja hän käsitti, että tuon miehen tähänastiset teot
eivät epäilemättä olisi mitään verrattuina hänen pyrkimyksiinsä ja
suunnitelmiinsa nyt, kun hän taas oli vapaa.
Tarzan oli äskettäin tuonut vaimonsa ja pikku poikansa Lontooseen,
jotta he välttäisivät ne epämukavuudet ja vaarat, joita sadekausi
aiheutti heidän laajalla maatilallaan Uzirissa, villien waziri-soturien
maassa, joiden suuria afrikkalaisia alueita apinamies kerran oli
hallinnut.
Hän oli tullut Kanaalin poikki lyhyelle käynnille vanhan ystävänsä
luo, mutta uutinen venäläisen paosta oli nyt luonut varjon hänen
huvimatkaansa, joten hän jo ajatteli palata heti paikalla Lontooseen,
vaikka oli vasta äsken saapunut.
"En pelkää omasta kohdastani, Paul", sanoi hän lopulta. "Olen monta
kertaa ennenkin tehnyt tyhjäksi Rokoffin hankkeet henkeäni vastaan;
mutta nyt on toisiakin ihmisiä kysymyksessä. Jos käsitän miehen oikein,
käy hän luultavasti kimppuuni kohdistamalla iskunsa vaimooni tai
poikaani eikä suoraan minuun, sillä epäilemättä hän tietää, ettei hän
muulla tavoin toimita minulle suurempaa tuskaa. Minun täytyy heti mennä
heidän luokseen, kunnes Rokoff on taas saatu kiinni -- tai hengetön."
Kun nämä kaksi miestä puhelivat Pariisissa, puheli kaksi muuta miestä
keskenään pienessä majassa Lontoon laitakaupungilla. Molemmat olivat
tummia ja vastenmielisen näköisiä.
Toinen oli parrakas, mutta toisella, jonka kasvot olivat kelmeät
pitkästä sisälläolosta, oli vain muutaman päivän vanha musta
parransänki leuassaan. Jälkimäinen puhui.
"Sinun täytyy välttämättä ajaa partasi, Aleksis", sanoi hän
toverilleen. "Siitä hän tuntisi sinut heti. Meidän on nyt erottava, ja
kun taas kohtaamme toisemme _Kincaidin_ kannella, niin toivoaksemme,
meillä on mukanamme kaksi kunnioitettua vierasta, jotka tuskin
aavistavat, minkä hauskan retken olemme suunnitelleet heille. Kahden
tunnin kuluttua pitäisi minun olla toisen kanssa matkalla Doveriin, ja
huomenillalla, jos seuraat huolellisesti ohjeitani, pitäisi sinun
saapua toisen kanssa, tietystikin edellytettynä, että hän palaa
Lontooseen niin nopeasti kuin otaksun. Ponnistustemme palkaksi koituu
aineellisia etuja ja muutakin mieluista. Ranskalaisten typeryyden takia
on minun pakoni salassa näin monta päivää, joten minulla on ollut hyvä
tilaisuus suunnitella pikku seikkailumme jokainen yksityiskohta niin
huolellisesti, ettei kaiketikaan tule pienintäkään estettä pilaamaan
suunnitelmiamme. Ja nyt hyvästi ja onnea matkalle!"
Kolme tuntia myöhemmin nousi sähkösanomapoika portaita ylös luutnantti
Paul D'Arnotin asuntoon.
"Sähkösanoma loordi Greystokelle", ilmoitti hän palvelijalle, joka tuli
avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa. "Onko hän täällä?"
Mies vastasi myöntäen ja kuitattuaan sähkösanoman vei sen Tarzanille,
joka jo valmistautui lähteäkseen Lontooseen.
Tarzan repi kuoren rikki, ja kun hän luki sanoman, valahtivat hänen
kasvonsa kalpeiksi.
"Lue se, Paul", sanoi hän antaen paperin D'Arnotille. "Se on jo
tapahtunut."
Ranskalainen otti sähkösanoman ja luki:
"Jack ryöstetty puutarhasta uuden palvelijan avustuksella.
Tule heti. -- Jane."
Kun Tarzan hyppäsi ajoneuvoista, jotka olivat tulleet häntä vastaan
asemalle, ja syöksyi ylös portaita Lontoossa, tuli häntä ovella vastaan
nuori nainen, silmät kuivina, mutta muuten melkein suunniltaan
mielenliikutuksesta.
Jane Porter Clayton kertoi nopeasti kaikki, mitä hän oli saanut tietää
pojan varastamisesta.
Lapsenhoitaja oli kuljettanut pienokaista lastenvaunuissa aurinkoisella
käytävällä talon edustalla, kun umpinainen taksa-auto pysähtyi
kadunkulmaan. Tyttö oli vain ohimennen silmännyt autoa ja huomannut
ainoastaan, ettei siitä tullut ketään ulos. Auto oli käytävän reunalla
ja moottori oli yhä käynnissä ikäänkuin olisi odotettu matkustajaa
talosta, jonka eteen se oli pysähtynyt.
Melkein samassa oli uusi palvelija, Carl, tullut juosten Greystoken
talosta ja sanonut, että talon emäntä halusi puhua hieman tytön kanssa
ja että tämän piti jättää pikku Jack hänen huostaansa siksi aikaa.
Tyttö sanoi, ettei hän epäillyt ollenkaan miestä, ennenkuin oli tullut
talon sisäänkäytävälle, jolloin hänen mieleensä juolahti varoittaa
Carlia kääntämästä vaunuja siten, että aurinko paistaisi pienokaisen
silmiin.
Kääntyessään huutamaan tätä palvelijalle hämmästyi hän hieman
nähdessään, että mies työnsi vaunuja nopeasti kadunkulmaa kohti, ja
samassa hän näki auton avautuvan ja tummien kasvojen näyttäytyvän
hetkiseksi aukosta.
Hän käsitti vaistomaisesti, että lapsi oli vaarassa, ja syöksyi
huudahtaen portaita alas ja käytävää pitkin autoa kohti, johon Carl nyt
ojensi poikaa tummalle miehelle.
Ennenkuin tyttö ehti ajoneuvojen luo, hypähti Carl autoon
rikostoverinsa viereen ja läimäytti oven kiinni. Samassa koetti
autonajaja saada koneensa liikkeelle, mutta joku paikka oli ilmeisesti
vioittunut -- välitysketju ei ehkä toiminut -- ja kun ajaja työnsi
vipusimen toiseen asentoon ja antoi vaunun kulkea joitakin tuumia
taaksepäin, ennenkuin taas yritti eteenpäin, antoi tästä johtunut
viivytys lapsenhoitajalle aikaa ehtiä auton sivulle.
Hypäten astinlaudalle hän oli koettanut siepata pikku pojan muukalaisen
sylistä ja oli huutaen ja vastaan ponnistellen pysytellyt paikallaan
senkin jälkeen kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Vasta silloin kun kone
oli hyvää vauhtia kulkien sivuuttanut Greystoken talon, oli Carlin
onnistunut tölmäistä hänet katukäytävälle, iskemällä häntä voimakkaasti
kasvoihin.
Hänen huutonsa olivat hälyttäneet paikalle palvelijoita ja
perheenjäseniä naapuritaloista ja myöskin Greystoken talosta. Lady
Greystoke oli joutunut näkemään tytön urhean käyttäytymisen ja itse
koettanut saavuttaa nopeasti kiitävää vaunua, mutta liian myöhään.
Tämä oli kaikki, mitä asiasta tiedettiin, eikä lady Greystoke voinut
aavistaakaan, kuka suunnitelman alkuunpanijana oli, ennekuin hänen
miehensä kertoi hänelle, että Nikolas Rokoff oli paennut ranskalaisesta
vankilasta, johon he olivat toivoneet hänen joutuneen ainiaaksi.
Kun Tarzan ja hänen vaimonsa olivat neuvottelemassa, mitä olisi
viisainta tehdä, soi puhelin kirjastossa heidän oikealla puolellaan.
Tarzan meni itse vastaamaan.
"Loordi Greystoke?" kysyi miehen ääni toisesta päästä.
"Kyllä."
"Teidän poikanne on ryöstetty", jatkoi ääni, "ja minä yksin voin auttaa
teitä hänen pelastamisessaan. Tunnen salaliittolaiset, jotka veivät
hänet. Minä olinkin itse osallisena asiassa, ja minun piti saada osani
palkinnosta, mutta nyt minua koetetaan petkuttaa, ja maksaakseni
toisille samalla mitalla autan teitä saamaan hänet takaisin, mutta
sillä ehdolla, että te ette ahdista minua osanotosta rikokseen. Mitä
sanotte?"
"Jos viette minut sinne, missä poikani on piilotettuna", vastasi
apinamies, "ei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani."
"Hyvä", vastasi toinen. "Mutta teidän on tultava yksin kohtaamaan
minua, sillä siinä on jo kylliksi, että minun täytyy luottaa teihin. En
voi antautua vaaraan, että muut saavat tietää, kuka olen."
"Missä ja milloin voin kohdata teitä?" kysyi Tarzan.
Toinen ilmoitti erään ravintolan nimen ja paikan Doverin rantakadulla
-- paikan, jossa kävi paljon merimiehiä.
"Tulkaa", sanoi hän lopuksi, "noin kello kymmenen tänä iltana. Ei
hyödytä tulla aikaisemmin. Poikanne on sillä välin täydessä turvassa,
ja minä voin sitten viedä teidät salaa hänen piilopaikkaansa. Mutta
tulkaa varmasti yksin älkääkä millään ehdolla ilmoittako asiasta
poliisille, sillä minä tunnen teidät hyvin ja pidän teitä silmällä. Jos
joku toinen seuraa teitä tai jos näen epäilyttäviä henkilöitä, jotka
saattaisivat olla poliisin palveluksessa, en tule kohtaamaan teitä, ja
viimeinen mahdollisuus poikanne takaisin saamiseksi on silloin mennyt."
Sen enempää sanomatta lopetti mies keskustelun. Tarzan kertasi
keskustelun pääkohdat vaimolleen. Jane pyysi päästä mukaan, mutta
Tarzan huomautti, että mies varmaan toteuttaisi uhkauksensa ja
kieltäytyisi auttamasta heitä, jollei hän menisi yksin. Ja niin he
erosivat, mies kiiruhtaakseen Doveriin ja vaimo näennäisesti
odottaakseen kotona, kunnes Tarzan ilmoittaisi hänelle matkan
tuloksista.
Vain vähän saattoivat he aavistaa, mitä kumpikin tulisi kokemaan ennen
kohtaamistaan, tai uneksia kaukaisesta -- mutta miksi rientäisimme
tapausten edelle?
Kymmenen minuutin ajan apinamiehen lähdettyä käveli Jane Clayton
levottomasti edestakaisin kirjaston silkkimatoilla. Hänen
äidinsydäntään kirveli, kun häneltä oli riistetty esikoisensa. Toivo ja
pelko vaihtelivat hänen tuskaisessa mielessään.
Vaikka hänen järkensä sanoi, että kaikki kävisi hyvin, jos Tarzan
lähtisi yksin salaperäisen muukalaisen kehoituksen mukaisesti, ei jokin
sisäinen näkemys päästänyt häntä epäluulosta, että mitä suurimmat
vaarat uhkasivat hänen miestänsä ja poikaansa.
Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli vakuutettu siitä,
että äskeinen puhelinkutsu oli pelkästään sotajuoni, jonka avulla
heidät pidettäisiin toimettomina, kunnes poika olisi varmasti piilossa
tai viety pois Englannista. Kysymyksessä saattoi myöskin vain olla
syötti, jonka avulla Tarzan houkuteltaisiin leppymättömän Rokoffin
käsiin.
Kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä, pysähtyi hän kävelyssään, silmät
kauhusta levällään. Ajatus kävi heti vakaumukseksi. Hän katsahti
suureen kelloon, joka tikitti kirjaston nurkassa.
Oli liian myöhäistä ehtiä siihen Doverin junaan, jossa Tarzan aikoi
mennä. Mutta oli toinen, myöhempi juna, joka veisi hänet sinne
ajoissa, jotta hän ehtisi ennen määrätuntia paikkaan, jonka
muukalainen oli ilmoittanut hänen miehelleen.
Kutsuen kamarineitsyensä ja autonajajansa hän antoi nopeasti
määräyksensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiidätti auto häntä pitkin
tungoksen täyttämiä katuja rautatien asemaa kohti.
Neljännestä vailla kymmenen illalla Tarzan astui likaiseen kapakkaan
Doverin rantakadulla. Kun hän tuli pahalta haisevaan huoneeseen,
kiiruhti muuan olento, kasvot verhossa, hänen ohitseen kadulle.
"Tulkaa, herra!" kuiskasi muukalainen.
Apinamies käännähti ja seurasi toista huonosti valaistuun lehtokujaan,
jota tottumuksen vaikutuksesta kunnioitettiin valtakadun nimellä. Kun
he olivat ulkona, läksi mies kohti pimeyttä, likemmäksi laituria, missä
korkealle pinotut tavarapakat, laatikot ja tynnyrit loivat synkkiä
varjoja. Sinne hän pysähtyi.
"Missä on poika?" kysyi Greystoke.
"Pienellä höyrylaivalla, jonka valot voitte nähdä tuolla", vastasi
toinen.
Tarzan koetti hämärässä päästä selville toverinsa kasvonpiirteistä,
mutta ei voinut sanoa, oliko hän ennen nähnyt miestä. Jos hän olisi
arvannut, että hänen oppaansa oli Aleksis Paulvitsh, olisi hän
käsittänyt, että miehen sydämessä oli vain petosta ja että vaara väijyi
joka askeleella.
"Hän on nyt vartioimatta", jatkoi venäläinen. "Hänen ryöstäjänsä ovat
aivan varmoja, ettei asia tule ilmi, ja lukuunottamatta paria
laivaväkeen kuuluvaa miestä, joille olen antanut tarpeeksi viinaa, että
he pysyvät tuntikausia vaiti, ei _Kincaidilla_ ole ketään. Me voimme
mennä laivaan, ottaa lapsen ja palata ilman vähintäkään vaaraa."
Tarzan nyökkäsi.
"No, ryhdytään toimeen sitten", sanoi hän.
Hänen oppaansa vei hänet pienen veneen luo, joka oli kiinnitetty
laituriin. Nuo kaksi miestä astuivat siihen, ja Paulvitsh souti
nopeasti höyrylaivaa kohti. Musta savu, joka kohosi sen savutorvesta,
ei silloin herättänyt Tarzanissa mitään epäilyjä. Kaikki hänen
ajatuksensa oli vallannut toivo, että hänellä jonkun hetken perästä
olisi taas pikku poikansa sylissään.
Höyrylaivan sivulla he tapasivat köysiportaat, jotka riippuivat heidän
kohdallaan, ja he kiipesivät varovasti niitä ylös. Kannelle päästyään
he kiiruhtivat laivan peräpuoleen, missä venäläinen osoitti muuatta
luukkua.
"Poika on tuolla piilossa", sanoi hän. "Teidän olisi paras itse mennä
hakemaan häntä, sillä silloin on vähemmän luultavaa, että hän huutaisi
pelosta, kuin jos näkisi olevansa vieraan sylissä. Minä jään tänne
vartioimaan."
Tarzan oli niin innoissaan pelastaakseen lapsen, ettei hän vähintäkään
ajatellut, kuinka kummallista kaikki oli _Kincaidilla_. Sen kansi oli
tyhjänä, vaikka se piti täyttä höyryä, ja piipusta nousevan savupilven
nojalla saattoi päättää, että se oli aivan valmis lähtemään matkalle,
mutta nämä seikat eivät vaikuttaneet Tarzaniin ollenkaan.
Ajatellen saavansa seuraavassa hetkessä puristaa rakkaan pienokaisensa
taas syliinsä riensi apinamies alas pimeään. Hän oli tuskin hellittänyt
otteensa luukun reunasta, kun raskas luukku läimähti hänen
yläpuolellaan kiinni.
Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi
pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka
hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän
kyennyt siihen.
Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta
lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain
luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti
varustettu vankikopiksi hänelle.
Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos
lapsi olisi _Kincaidilla_, oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.
Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti,
kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista
ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan
vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.
Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan,
vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla
hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen
vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä
ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.
Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden
jytinä ja potkurin pyöriminen.
Laiva oli liikkeellä! Minne ja minkälaisiin kohtaloihin se vei hänet?
Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui
koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään
kauhusta.
Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä
pelästyneen naisen huuto.
TOINEN LUKU
Autiolle saarelle jätettynä
Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat kadonneet pimeän laiturin
varjoihin, oli tiheään huntuun verhoutunut nainen kiiruhtanut pitkin
ahdasta lehtokujaa sen kapakan ovelle, josta nuo kaksi miestä olivat
juuri lähteneet.
Siinä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja astui sitten rohkeasti
kurjaan luolaan ikäänkuin tyytyväisenä siitä, että oli vihdoinkin
päässyt etsimäänsä paikkaan.
Parikymmentä puolijuopunutta merimiestä ja satamajätkää töllisteli
komeapukuista naista, joka oli odottamaton näky heidän keskellään. Hän
lähestyi nopeasti huolimattomassa ulkoasussa olevaa tarjoilijatarta,
joka tuijotti puolittain kateellisena, puolittain vihaisena
onnellisempaa sisartaan.
"Oletteko nähnyt täällä vain noin minuutti sitten pitkän hyvinpuetun
miehen", kysyi hän, "joka kohtasi toisen ja meni pois hänen kanssaan?"
Tyttö vastasi myöntäen, mutta ei voinut sanoa, mihin päin he olivat
menneet. Muuan merimies, joka tuli kuuntelemaan keskustelua, vakuutti
tiedon oikeaksi: vähän ennenkuin hän oli aikonut kapakkaan, oli hän
nähnyt sieltä lähtevän kaksi miestä, jotka kulkivat laiturille päin.
"Osoittakaa minulle, minne päin he menivät", huudahti nainen, pistäen
miehen kouraan rahan.
Mies vei hänet pois, ja he kävelivät yhdessä nopeasti laiturille ja
sitten sitä pitkin, kunnes näkivät vedessä pienen veneen, joka juuri
oli katoamassa lähellä olevan höyrylaivan varjoihin.
"Siellä he ovat", kuiskasi mies.
"Kymmenen puntaa, jos hankitte veneen ja soudatte minut tuohon
höyrylaivaan", huudahti nainen.
"Nopeasti sitten", vastasi toinen, "sillä meidän täytyy pitää kiirettä,
jos aijomme ehtiä _Kincaidille_ ennenkuin se lähtee. Se on ollut
lähtövalmiina kolme tuntia ja odottanut vain tuota yhtä matkustajaa.
Puhuin erään sen laivamiehen kanssa puoli tuntia sitten."
Puhuessaan ohjasi hän kulun laiturin päähän, jossa hän tiesi toisen
veneen olevan kiinnitettynä. Autettuaan naisen siihen hyppäsi hän itse
perässä ja työnsi veneen rannasta. He kiitivät pian pitkin veden
pintaa.
Höyrylaivan sivulla mies pyysi palkkaansa ja nainen työnsi hänen
ojennettuun käteensä kourallisen seteleitä välittämättä edes laskea
summan suuruutta. Yksi ainoa silmäys seteleihin sai miehen vakuutetuksi
siitä, että hän oli saanut erinomaisen runsaan hyvityksen. Sitten hän
auttoi naista köysiportaita ylös ja jäi aluksineen laivan kupeelle
odottamaan, tahtoisiko tämä antelias matkustaja ehkä päästä myöhemmin
taas maihin.
Mutta pian ilmaisi koneen jyskytys ja teräsköyden ratina vinttureilla,
että _Kincaidin_ ankkuria hinattiin ylös, ja hetkeä myöhemmin odottaja
kuuli potkurien rupeavan pyörimään, ja pieni höyrylaiva lähti hitaasti
hänestä poispäin Kanaalia kohti.
Kääntyessään soutamaan taas rannalle kuuli hän naisen huudon laivan
kannelta.
"Tätä minä sanon kirotuksi onneksi", puheli hän itsekseen. "Olisinhan
yhtä hyvin voinut saada koko tuon penteleen setelitukon."
Kun Jane Clayton kiipesi _Kincaidin_ kannelle, huomasi hän laivan
näköjään tyhjäksi. Missään ei ollut merkkiäkään hänen etsimistään
miehistä eikä kenestäkään muusta, joten hän alkoi etsiä miestään ja
lastaan, jotka hän toivoi kaikesta huolimatta heti löytävänsä.
Hän kiiruhti nopeasti kajuuttaan, joka oli puoleksi kannen yläpuolella
ja puoleksi sen alla. Rientäessään lyhyitä kajuutanportaita alas
salonkiin, jonka kummallakin puolella oli laivan päällystön käyttämiä
pienempiä huoneita, ei hän huomannut, että eräs ovi suljettiin äkkiä
hänen edessään. Hän kulki salongin päästä päähän ja kääntyen sitten
takaisin pysähtyi joka ovelle kuuntelemaan ja koetti varovasti jokaista
lukkoa.
Kaikki oli hiljaista, aivan hiljaista, ja hän luulotteli rasittuneessa
mielikuvituksessaan, että hänen oman pelästyneen sydämensä jyskytys
täytti koko laivan äänekkäällä pauhullaan.
Ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen hänen kosketuksestaan, mutta
kaikki paikat olivat tyhjinä. Hän ei huomannut innokkaassa puuhassaan
äkkiä syntynyttä liikettä laivalla, koneitten tärinää ja potkurin
jyskytystä. Hän oli tullut viimeiselle ovelle oikealla puolella, ja kun
hän työnsi sen auki, tarttui häneen kiinni huoneessa ollut voimakas,
tummakasvoinen mies, joka veti hänet nopeasti ummehtuneeseen, pahalta
haisevaan hyttiin.
Odottamattoman hyökkäyksen aiheuttamassa äkillisessä säikähdyksessä hän
oli päästänyt yhden ainoan läpitunkevan huudon, sitten mies pani
pitemmittä mutkitta kätensä hänen suunsa eteen.
"Ei ennenkuin olemme kauempana maasta, ystäväiseni", sanoi mies.
"Sitten voitte ulvoa niin paljon kuin jaksatte."
Lady Greystoke kääntyi ja näki ivalliset, parrakkaat kasvot aivan
likellä omiaan. Mies otti puristavan kätensä hänen huuliltaan, ja nuori
nainen päästi kauhistuneen parahduksen tuntiessaan vangitsijansa ja
vetäytyi poispäin miehestä.
"Nikolas Rokoff! Monsieur Thuran!" huudahti hän.
"Nöyrin ihailijanne", vastasi venäläinen kumartaen syvään.
"Entä pikku poikani", jatkoi Jane Clayton välittämättä Rokoffin
sanoista -- "missä hän on? Antakaa hänet minulle. Kuinka saatoitte olla
niin julma -- koska tekään -- Nikolas Rokoff -- ette voi olla aivan
armoa ja sääliä vailla? Sanokaa minulle, missä hän en! Onko hän
laivassa? Oi, kuulkaa, jos teillä on sydän rinnassanne, viekää minut
poikaseni luo!"
"Jos teette kuten teille sanotaan, ei hänelle tapahdu mitään pahaa",
vastasi Rokoff. "Mutta muistakaa, että on oma syynne, että olette
täällä. Te tulitte vapaaehtoisesti laivaan ja saatte kärsiä
seuraukset." -- Enpä juuri osannut ajatella, -- lisäsi hän itsekseen,
-- että minua kohtaisi sellainen onni.
Hän meni sitten kannelle ja lukitsi kajuutan oven jälkeensä, eikä Jane
Clayton nähnyt häntä moneen päivään. Asianlaita oli se, että Nikolas
Rokoff oli huono merimies; korkea aallokko, johon _Kincaid_ joutui heti
matkan alussa, tuotti hänelle pahanlaatuisen meritaudin kohtauksen,
pakottaen hänet pysymään vuoteessaan.
Tänä aikana kävi Jane Claytonia katsomassa vain eräs kömpelö
ruotsalainen, _Kincaidin_ likainen kokki, joka toi hänelle ruokaa.
Kokin nimi oli Sven Andersson, ja hän ylpeili siitä, että hänen
sukunimensä kirjoitettiin kahdella s:llä.
Mies oli pitkä ja luiseva, hänellä oli pitkät, keltaiset viikset,
sairaalloisen näköiset kasvot ja likaiset kynnet. Vain hänen
näkemisensäkin -- likainen peukalo syvällä haaleassa muhennoksessa,
joka näytti olevan hänen keittotaitonsa korkein saavutus sen tiheästä
esiintymisestä päättäen -- oli kylliksi viemään vangilta ruokahalun.
Kokin pienet siniset, likekkäiset silmät eivät milloinkaan katsoneet
suoraan hänen silmiinsä. Miehen koko olemuksessa oli salakavaluutta,
joka kuvastui hänen kissaa muistuttavassa kävelemistavassaankin.
Synkkää vaikutelmaa lisäsi pitkä kapea veitsi, joka oli aina hänen
kupeellaan, ryvettyneen esiliinan likaiseen kannatusnuoraan pistettynä.
Näennäisesti se oli vain hänen ammatissaan tarvittava työase, mutta
Jane Clayton ei voinut päästä vakaumuksesta, että sitä hyvin vähäisen
aiheen sattuessa käytettäisiin toiseen, paljon arveluttavampaan
tarkoitukseen.
Kokki oli vankia kohtaan äreä, mutta tämä soi hänelle aina ystävällisen
hymyn ja kiittävän sanan, kun sai ruokansa, vaikka useimmiten
viskasikin suurimman osan ruoka-astian sisällöstä kajuutan pikkuruisen
ikkunaluukun kautta mereen heti kun ovi sulkeutui kokin takana.
Vangitsemista seuraavina tuskan päivinä oli kaksi kysymystä Jane
Claytonin mielessä etualalla -- hänen miehensä ja poikansa olopaikka.
Hän uskoi täydesti, että pienokainen oli _Kincaidilla_, jos se vielä
oli elossa, mutta hän ei voinut sanoa, oliko Tarzanin sallittu elää sen
jälkeen kun hänet oli houkuteltu salaperäiseen laivaan.
Lady Greystoke tunsi tietystikin venäläisen sammumattoman vihan
Tarzania kohtaan ja tiesi vain yhden syyn, miksi tämä oli viekoiteltu
laivaan -- Tarzan raivattaisiin verrattain vähäisenkin vaaran uhatessa
tieltä pois kostoksi siitä, että hän oli tehnyt tyhjiksi Rokoffin
mielisuunnitelmat ja avustanut venäläisen joutumista ranskalaiseen
vankilaan.
Tarzan puolestaan makasi koppinsa pimeydessä tietämättä, että hänen
vaimonsa oli vankina kajuutassa melkein hänen päänsä päällä.
Sama ruotsalainen, joka palveli Janea, toi hänellekin ruokaa, mutta
vaikka Tarzan oli usean kerran koettanut päästä keskusteluun miehen
kanssa, ei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Hän oli toivonut saavansa tältä mieheltä tietää, oliko hänen pikku
poikansa _Kincaidilla_, mutta tähän ja muihin samansuuntaisiin
kysymyksiin oli miehellä vain yksi vastaus: "Mine luule, rupe tuulema,
hyvin pian, hyvin kova." Monen yrityksen jälkeen heitti Tarzan asian
sikseen.
Viikkomääriä, jotka tuntuivat vangeista kuukausilta, ponnisteli pieni
höyrylaiva eteenpäin, heille tuntematonta päämäärää kohti. Kerran
_Kincaid_ pysähtyi ottamaan hiiliä, mutta lähti heti taas loputtomalta
näyttävälle matkalleen.
Rokoff oli vain kerran käynyt Jane Claytonin luona teljettyään hänet
pikkuruiseen hyttiin. Hän oli tullut laihana ja silmät kuopalla
pitkällisen meritaudin jälkeen. Hänen tarkoituksenaan oli saada lady
Greystokelta suurelle summalle asetettu henkilökohtainen maksuosoitus
palkkioksi siitä, että lady saisi kaikessa turvassa palata Englantiin.
"Kun laskette minut täysin turvassa maihin poikani ja mieheni kanssa
jonkun sivistysmaan satamaan", vastasi Jane Clayton, "maksan teille
kullassa kaksin verroin pyytämänne summan, mutta sitä ennen ette saa
penniäkään, -- en lupaakaan teille mitään muulla ehdolla."
"Te annatte minulle pyytämäni maksuosoituksen", vastasi venäläinen
ivallisesti hymyillen, "muutoin ette te eikä lapsenne ja miehenne pääse
milloinkaan mihinkään satamaan, ei sivistysmaan eikä muunkaan."
"En luottaisi teihin", vastasi Jane. "Kuinka voin olla varma siitä,
että te ette ota rahojani ja menettele sitte minun ja omaisteni kanssa
niinkuin tahdotte, välittämättä lupauksestanne?"
"Luullakseni teette niinkuin sanon", väitti Rokoff ja kääntyi
lähteäkseen. "Muistakaa, että minulla on teidän poikanne -- jos
sattumalta kuulette kidutetun lapsen tuskanvalituksia, saattaa teitä
lohduttaa ajatus, että pienokainen kärsii teidän itsepäisyytenne takia
-- ja että kysymyksessä on teidän pienokaisenne."
"Siten ette voi tehdä!" huudahti nuori nainen. "Te ette voi -- ette vei
olla niin pirullisen julma!"
"Minä en ole julma, vaan te", vastasi venäläinen, "sillä te annatte
kurjan rahasumman takia pienokaisenne alttiiksi kärsimyksille."
Tulos oli se, että Jane Clayton kirjoitti maksuosoituksen suurelle
summalle ja antoi sen Nikolas Rokoffille, joka lähti hänen hytistään
tyytyväinen irvistys huulillaan.
Seuraavana päivänä nostettiin Tarzanin kopin kattoluukku syrjään, ja
katsahtaessaan ylöspäin, näki hän valoisassa aukossa Paulvitshin pään.
"Tulkaa ylös!" komensi venäläinen. "Mutta muistakaa, että teidät
ammutaan, jos teette yhdenkään liikkeen käydäksenne minun tai jonkun
muun kimppuun laivalla."
Apinamies heilautti itsensä keveästi kannelle. Hänen ympärillään oli,
tosin kunnioittavan välimatkan päässä, puolitusinaa merimiehiä
kivääreillä ja revolvereilla asestettuina. Hänen edessään oli
Paulvitsh.
Tarzan katseli ympärilleen nähdäkseen Rokoffin, jonka hän varmasti
tiesi olevan laivassa, mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään.
"Loordi Greystoke", aloitti venäläinen, "häiritsemällä jatkuvasti ja
ilkivaltaisesti monsieur Rokoffia ja hänen suunnitelmiaan olette
lopuksi saattanut itsenne ja perheenne tähän onnettomaan asemaan.
Saatte kiittää siitä vain itseänne. Kuten saatatte käsittää, on
monsieur Rokoffilta mennyt suuri summa rahaa tämän retken
varustamiseen, ja kun te olette sen ainoana aiheena, odottaa hän
luonnollisesti, että te korvaatte kustannukset. Lisäksi voin sanoa,
että vain tyydyttämällä monsieur Rokoffin oikeudenmukaiset vaatimukset
te kykenette torjumaan mitä epämieluisimmat seuraukset vaimoltanne ja
lapseltanne, samalla kun voitte säilyttää oman henkenne ja saavuttaa
vapautenne."
"Kuinka suuri summa on kysymyksessä?" tiedusti Tarzan. "Ja minkä
vakuuden saan siitä, että te puolestanne noudatatte sopimusta? Kuten
tiedätte, on minulla hyvin vähän aihetta uskoa kahta sellaista lurjusta
kuin teitä ja Rokoffia."
Venäläinen punastui.
"Te ette ole sellaisessa asemassa, että voisitte syytää herjauksia",
sanoi hän. "Teillä ei ole muuta vakuutta siitä, että me noudatamme
sopimusta, kuin minun sanani, mutta siitä saatte olla varma, että
voimme hyvin pian selvittää välimme teidän kanssanne, jollette kirjoita
pyytämäämme maksuosoitusta. Jollette ole suurempi hullu kuin
luulenkaan, pitäisi teidän tietää, ettei mikään tuottaisi meille
suurempaa nautintoa kuin että käskisimme näiden miesten ampua teidät.
Me emme tee siten syystä, että meillä on teidän rankaisemiseksenne
toisia suunnitelmia, jotka teidän kuolemanne saisi raukeamaan."
"Vastatkaa yhteen kysymykseen", sanoi Tarzan. "Onko poikani tässä
laivassa?"
"Ei", vastasi Aleksis Paulvitsh, "poikanne on muualla ja aivan
turvassa, eikä häntä tapeta paitsi jos kieltäydytte myöntymästä
kohtuullisiin vaatimuksiimme. Jos käy välttämättömäksi tappaa teidät,
ei ole mitään syytä jättää lasta eloon, koska teidän poistuessanne
poistuu juuri se, jota me tahdomme pojan kautta rangaista, ja hän tulee
senjälkeen meille vain alinomaisen vaaran ja huolen aiheeksi. Huomaatte
siis, että voitte pelastaa poikanne hengen ainoastaan pelastamalla
omanne, ja että voitte pelastaa omanne ainoastaan antamalla meille
pyytämämme maksuosoituksen."
"No hyvä", vastasi Tarzan, sillä hän tiesi, että he hyvinkin saattoivat
täyttää Paulvitshin katalan uhkauksen. Oli ehkä mahdollista saada poika
pelastetuksi suostumalla heidän vaatimuksiinsa.
Hänestä näytti aivan mahdottomalta, että he sallisivat hänen elää
senjälkeen kun hän oli kirjoittanut nimensä maksuosoitukseen. Mutta hän
oli päättänyt taistella heitä vastaan tavalla, jota he eivät
milloinkaan unohtaisi, ja mikäli mahdollista viedä Paulvitshin mukanaan
hautaan. Hän oli vain pahoillaan, ettei häntä vastassa ollut Rokoff.
Hän otti taskustaan shekkikirjan ja säiliökynän.
"Kuinka iso summa?" kysyi hän.
Paulvitsh mainitsi ylettömän rahamäärän. Tarzan kykeni tuskin
pidättämään hymyänsä.
Juuri heidän ahneutensa koitui heidän tuhokseen, ainakin lunnaiden
suhteen. Tarzan epäröi tahallaan ja tinki summaa, mutta Paulvitsh oli
itsepäinen. Lopuksi apinamies kirjoitti maksuosoituksen suuremmalle
summalle kuin hänellä oli pankissa käytettävänään.
Kun hän kääntyi antaakseen arvottoman paperipalan venäläiselle, sattui
hänen katseensa suuntautumaan _Kincaidin_ kokan yli ylähangan puolelta.
Hän näki hämmästyksekseen, että laiva oli vain muutaman sadan metrin
päässä maasta. Melkein vedenrajaan asti ulottui troopillinen viidakko,
ja taustalla oli ylempänä oleva maa metsän peitossa.
Paulvitsh huomasi hänen katseensa suunnan.
"Sinne teidät päästetään vapauteen", sanoi hän.
Tarzan luopui aikeesta kostaa venäläiselle heti paikalla. Hän luuli,
että edessä oleva maa oli Afrikan mannerta, ja hän tiesi, että jos he
vapauttaisivat hänet, voisi hän epäilemättä päästä verrattain helposti
takaisin sivistyneihin seutuihin.
Paulvitsh otti maksuosoituksen.
"Riisukaa vaatteenne", sanoi hän apinamiehelle. "Te ette tarvitse niitä
täällä."
Tarzan hidasteli. Paulvitsh osoitti asestettuja merimiehiä. Silloin
englantilainen riisuutui vitkallisesti.
Vene laskettiin vesille ja apinamies soudettiin maihin yhä ankarasti
vartioituna. Puoli tuntia myöhemmin olivat merimiehet palanneet
_Kincaidiin_ ja höyrylaiva lähti hitaasti liikkeelle.
Kun Tarzan seisoi kapealla rantakaistaleella tarkaten aluksen lähtöä,
näki hän, että kaiteen luo ilmestyi jokin hahmo, joka päästi kovan
huudon herättääkseen hänen huomiotaan.
Apinamies aikoi juuri ruveta lukemaan kirjettä, jonka eräs merimiehistä
oli hänelle antanut, kun häntä kuljettanut vene oli palaamaisillaan
laivalle, mutta kuullessaan huudon aluksen kannelta hän katsahti ylös.
Hän näki mustapartaisen miehen, joka nauroi hänelle pilkallisesti
pitäessään korkealla päänsä päällä pientä lasta. Tarzan liikahti äkkiä
ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä hyrskyjen läpi ja rientää laivaan,
joka jo oli liikkeessä, mutta käsittäen niin äkkipikaisen teon
hyödyttömyyden hän pysähtyi veden partaalle.
Siinä hän seisoi katse kiintyneenä _Kincaidiin_, kunnes se katosi
rannikolta esiinpistävän vuoriniemekkeen taakse.
Viidakosta hänen takaansa tuijottivat villit, verestävät silmät häneen
tuuheitten, riippuvien silmäkarvojen alta.
Pienet marakatit rupattelivat ja riitelivät puiden latvoissa, ja kaukaa
sisämaan metsästä kuului leopardin kiljunta.
Mutta John Clayton, Greystoken loordi, seisoi yhä kuurona ja sokeana,
tuntien kovaa tuskaa ja katumusta, kun oli päästänyt käsistään
otollisen tilaisuuden, oltuaan niin herkkäuskoinen, että oli luottanut
perivihollisensa uskotuimman apurin pelkkään tiedonantoon.
-- Minulla on ainakin, -- ajatteli hän, -- yksi lohdutus -- tieto siitä,
että Jane on täysin turvallisena Lontoossa. Jumalan kiitos, ettei hän
joutunut noiden roistojen kynsiin.
Hänen takanaan hiipi varovasti häntä kohti se karvainen otus, jonka
ilkeät silmät olivat tarkanneet häntä kuten kissa tarkkaa hiirtä.
Missä olivat villin apinamiehen harjaantuneet aistit?
Missä oli hänen terävä kuulonsa?
Missä hänen ihmeellinen hajuaistinsa?
KOLMAS LUKU
Viidakon otteluita
Tarzan aukaisi hitaasti kirjeen, jonka merimies oli pistänyt hänen
käteensä, ja luki sen. Alussa se vaikutti vain vähän hänen surun
turruttamaan mieleensä, mutta lopulta hänelle selvisi Rokoffin kauhea
kostosuunnitelma täydelleen.
"Tämä kirje selittää teille tarkalleen ne suunnitelmat, joita
minulla on jälkeläisenne ja teidän itsenne suhteen.
Te olette syntyänne apina. Te elitte alastonna viidakoissa --
olemme palauttaneet teidät omaistenne luo, mutta poikanne kohoaa
askeleen isäänsä ylemmäksi. Se on kehityksen järkkymätön laki.
Isä oli eläin, mutta pojasta tulee ihminen -- hän astuu ensimmäisen
askeleen ylöspäin kehityskulussa. Hän ei joudu olemaan viidakon
alaston eläin, vaan hän saa verhon vyötäisilleen ja vaskirenkaat
nilkkoihin ja mahdollisesti renkaan nenäänsäkin, sillä häntä
tulevat kasvattamaan maan ihmiset -- villin ihmissyöjäheimon
jäsenet.
Olisin voinut tappaa teidät, mutta silloin ette olisi täydelleen
kärsinyt sitä rangaistusta, jonka olette ansainnut.
Kuolleena te ette voisi kärsiä tietäessänne poikanne kohtalon,
mutta kun elätte ja olette paikassa, josta ette voi päästä hakemaan
tai auttamaan lastanne, -- kärsitte te jälellä olevan elämänne
aikana kuolemaakin pahempia tuskia ajatellessanne poikanne kauheata
elämää.
Tämä siis on osa rangaistustanne, jonka kärsitte siksi, että olette
uskaltanut asettua minua vastaan. N.R.
J.K. -- Muu rangaistuksenne on yhteydessä sen kanssa, mitä pian
tapahtuu vaimollenne -- asian jätän teidän kuviteltavaksenne."
Kun hän oli lukenut kirjeen loppuun, kuului hänen takaansa heikko ääni,
joka yhtäkkiä toi hänet takaisin todellisuuteen.
Hänen aistinsa heräsivät heti, ja hän oli taas Apinain Tarzan.
Käännähtäessään päin oli hän itsesäilytysvaistoa uhkuva, vastarintaan
ryhtyvä villieläin. Häntä vastassa oli valtava urosapina, joka jo oli
hyökkäämässä hänen päälleen.
Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kun Tarzan pelastettuaan
puolisonsa oli tullut aarniometsästä, olivat vain hiukan vähentäneet
mahtavia voimia, jotka olivat tehneet hänet viidakon voittamattomaksi
herraksi. Hänen suuret tiluksensa Uzirissa olivat vaatineet paljon
hänen aikaansa ja tarkkaavaisuuttaan, ja siellä hänellä oli ollut
mainio tilaisuus käytännöllisen harjoittelun avulla säilyttää melkein
yli-inhimilliset voimansa. Mutta nyt piti alastomana ja aseitta
taistella vastaan tulevan karvaisen ja paksuniskaisen pedon kanssa, ja
se oli voimainkoetus, joka tuskin milloinkaan olisi ollut apinamiehelle
mieluinen.
Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin mennä raivosta mieletöntä petoa
vastaan luottaen vain niihin aseihin, jotka luonto oli hänelle antanut.
Apinan olkapään yli Tarzan saattoi nyt nähdä lisää noiden alkuajan
ihmisen mahtavien edeltäjien päitä ja hartioita -- kaikkiaan ehkä
tusinan verran.
Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut todennäköistä, että ne kävisivät hänen
kimppuunsa, koska ihmisapinan äly ei ole kyllin suuri, jotta se voisi
käsittää ja pitää arvossa yhteistoiminnan tehoa vihollista vastaan --
muutoin ne olisivat jo aikoja sitten tulleet yksinvaltiaiksi
olopaikoillaan: niin hirveä hävitysvoima kätkeytyy niiden mahtaviin
lihaksiin ja raateleviin torahampaisiin.
Peto hyökkäsi kumeasti muristen Tarzanin kimppuun, mutta apinamies oli
muun ohella oppinut sivistyneitten ihmisten asuinsijoilla muutamia
tieteellisiä sodankäyntitapoja, joita viidakon asukkaat eivät tunne.
Kun hän muutamia vuosia sitten olisi koettanut torjua pedon hyökkäyksen
pelkällä voimallaan, väistyi hän nyt sivulle vastustajansa raivoisasti
rynnistäessä, ja eläimen syöksyessä hänen ohitseen hän tähtäsi
voimakkaan iskun suoraan apinan sydänalaan.
Päästäen raivon ja tuskan huudon suuri ihmisapina koukistui kaksin
kerroin ja vaipui maahan, vaikka melkein heti paikalla ponnisteli taas
jaloilleen.
Mutta ennenkuin se pääsi pystyyn, oli valkoihoinen vihollinen kääntynyt
ja syöksynyt sitä vastaan. Tällöin hävisi englantilaisesta loordista
viimeinenkin pinnallisen sivistyksen jäännös. Hän oli taas viidakon
villieläin, joka riemumielin iski yhteen kaltaistensa kanssa. Hän oli
taas Tarzan, naarasapina Kaalan poika.
Hänen vahvat, valkoiset hampaansa upposivat vihollisen karvaiseen
kurkkuun, kun hän etsi sykkivää valtasuonta.
Voimakkaat sormet pitivät mahtavia torahampaita kaukana hänen omasta
ruumiistaan tai puristuen takoivat höyryvasaran voimalla vastustajan
murisevaa ja vaahtoavaa naamaa.
Piirissä heidän ympärillään olivat apinaheimon muut jäsenet katsellen
ottelua ja nauttien siitä. He päästivät matalia kurkkuääniä
hyväksymisen osoitukseksi, kun valkoisen ihon tai karvaisen, veren
tahriman nahan kappaleita raastettiin jommankumman taistelijan
ruumiista. Mutta he vaikenivat kummastuksen ja jännityksen valtaamina,
kun näkivät, että voimakas valkea apina vääntäysi heidän kuninkaansa
selkään ja teräslihaksin, jotka oli jännitetty vastustajan kainaloiden
alle, voimakkaasti painoi kämmenillään paksua häränniskaa, niin että
kuningasapina saattoi vain kiljua tuskissaan ja kierittää itseään
avuttomana paksulla viidakkoruoho-peitteellä.
Kuten Tarzan oli voittanut mahtavan Terkozin monta vuotta sitten
aikoessaan lähteä etsimään omanlajisiaan ja -värisiään olentoja, siten
hän nujersi nyt tämän toisen suuren apinan samalla otteella, jonka oli
sattumalta keksinyt tuon toisen ottelun aikana.
Ottelun kulkua tarkannut villien ihmisapinain pieni joukko kuuli
kuninkaansa niskan rätisevän, ja tämä ääni sekoittui apinan
tuskanhuutoihin ja kauhistavaan karjuntaan. Sitten kuului äkkiä pamaus
ikäänkuin raivoisa tuuli olisi katkaissut paksun oksan. Apinan pyöreä
pää retkahti suurta karvaista rintaa vasten -- karjunta ja ulvonta
lakkasivat.
Katselijain pienet porsaansilmät siirtyivät kuninkaan liikkumattomasta
hahmosta valkoiseen apinaan, joka nyt kohosi pystyyn voitetun
vastustajan vierestä, ja sitten taas kuningasapinaan ikäänkuin
ihmetellen, ettei tämä noussut ja tappanut röyhkeätä muukalaista.
He näkivät voittajan laskevan jalkansa maassa olevan liikkumattoman
hahmon kaulalle. Sitten hän heilautti päänsä taaksepäin ja päästi
ilmoille vastustajansa tappaneen urosapinan villin, kauhean huudon.
Silloin he tiesivät, että heidän kuninkaansa oli kuollut.
Voitonhuudon hirveät äänet vierivät kautta viidakon. Puiden oksilla
olevat pienet marakatit lakkasivat rupattamasta. Kimakkaääniset,
loistavasulkaiset linnut olivat hiljaa. Kaukaa kuului vastaukseksi
leopardin valittavaa huutoa ja leijonan kumeata kiljuntaa.
Entisten aikojen Tarzan käänsi nyt kysyen silmänsä edessään olevaan
pieneen apinajoukkoon. Entisten aikojen Tarzan pudisti päätänsä
ikäänkuin heittääkseen taaksepäin raskaan hiuspaljoutensa, joka oli
valahtanut hänen kasvoilleen -- vanha tapa, joka polveutui niiltä
ajoilta, jolloin hänen paksu, musta tukkansa oli valtavana harjana
laskeutunut hänen hartioilleen ja usein luisunut hänen silmilleen
silloin kun elämä tai kuolema riippui siitä, saattoiko hän nähdä
esteettömästi.
Apinamies tiesi voivansa odottaa heti paikalla hyökkäystä sen elossa
olevan urosapinan puolelta, joka tunsi olevansa pätevin taistelemaan
heimon kuninkuudesta. Hän tiesi oman heimonsa apinoiden kesken olevan
tavallista, että ventovieras saattoi tulla yhteiskunnan jäseneksi ja
raivattuaan kuninkaan tieltään ryhtyä itse heimon johtajaksi kaatuneen
yksinvaltiaan vaimojen isäntänä.
Jos hän taasen ei yrittäisi seurata heitä, lähtisivät he ehkä
vähitellen hänen luotansa taistellakseen myöhemmin keskenään
ylivallasta. Hän uskoi voivansa tulla heidän kuninkaakseen, jos
tahtoisi, mutta hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan tähän asemaan
kuuluvat, joskus vaivaloiset velvollisuudet, sillä hän ei nähnyt siinä
mitään erikoista etua.
Muuan nuoremmista apinoista, suuren suuri, voimakaslihaksinen eläin,
läheni uhkaavasti apinamiestä. Hänen paljaiden torahampaittensa takaa
kuului matalaa vihamielistä murinaa.
Tarzan tarkkasi hänen jokaista liikettään seisoen jäykkänä kuin patsas.
Jos hän olisi peräytynyt askeleen, olisi se aiheuttanut hyökkäyksen
heti paikalla; jos hän olisi syöksynyt eteenpäin, olisi tulos ollut
sama tai sitten olisi sotaisa vastustaja lähtenyt pakoon -- kaikki
riippui nuoren apinan rohkeudesta.
Äärimmäisten menettelytapojen keskivälillä oli se, että seisoi
aivan hiljaa. Silloin apina tulisi tavan mukaan aivan likelle
tarkkaavaisuutensa esinettä karjuen hirveästi ja paljastaen kuolaa
valuvat hampaansa. Hän kiertelisi hitaasti vastustajaansa ikäänkuin
miettien vain hyvää mielessään. Ja näin hän tekikin, kuten Tarzan oli
arvannut.
Kaikki saattoi olla vain petkutusta, mutta toisaalta -- apinan mieli
kun oli niin epävakainen -- ohimenevä mielijohde voisi singota tuon
karvaisen hahmon repivänä ja raastavana valkoisen miehen kimppuun ilman
vähintäkään varoitusta.
Eläimen kierrellessä Tarzanin ympärillä kääntyi tämä hitaasti suunnaten
aina silmänsä vastustajansa silmiin. Hän oli arvioinut nuoren koiraan
vallantavoittelijaksi, joka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin
voimakkaaksi syöstäkseen kuninkaansa vallasta, mutta olisi jonakin
päivänä siten tehnyt. Tarzan näki, että eläin oli ihailtavan
sopusuhtainen, yli seitsemän jalan pituinen seisoessaan lyhyitten
väärien säärtensä varassa.
Hänen jykevät karvaiset käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti
silloin kun hän seisoi suorana, ja hänen torahampaansa, jotka nyt
olivat aivan likellä Tarzanin kasvoja, olivat erittäin pitkät ja
terävät. Kuten muutkin heimon jäsenet erosi hän useissa pikkuseikoissa
niistä apinoista, joiden joukossa Tarzan oli viettänyt lapsuutensa.
Alussa oli apinamiehessä herännyt toivon kipinä, kun hän oli nähnyt
ihmisapinain karvaiset ruumiit -- toivon, että hän jostakin omituisesta
kohtalon oikusta oli taas palannut oman heimonsa luo; mutta lähempi
tarkastelu oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että nämä apinat olivat
toista lajia.
Kun uhkaava koiras yhä kierteli itsepintaisesti loikkien apinamiehen
ympärillä jokseenkin samaan tapaan kuin koirat, joiden joukkoon on
tullut vieras koira, pisti Tarzanin päähän koettaa, puhuiko hänen oma
heimonsa samaa kieltä kuin tämäkin, ja niin hän puhutteli eläintä
Kerchakin heimon kielellä.
"Kuka olet sinä", kysyi hän, "joka uhkaa Apinain Tarzania?"
Karvainen peto näytti hämmästyneeltä. "Olen Akut", vastasi se samalla
yksinkertaisella, alkeellisella kielellä, joka puhuttujen kielten
asteikossa on niin alhaalla että se oli, kuten Tarzan oli otaksunut,
samaa kuin sen heimon kieli, jonka keskuudessa hän oli viettänyt
kaksikymmentä ensimmäistä elinvuottaan.
"Olen Akut", sanoi apina. "Molak on kuollut. Olen kuningas. Mene
tiehesi, muutoin tapan sinut!"
"Sinä näit, kuinka helposti minä tapoin Molakin", vastasi Tarzan.
"Siten voisin tappaa sinutkin, jos tahtoisin kuninkaaksi. Mutta Apinain
Tarzan ei tahdo Akutin heimon kuninkaaksi. Hän haluaa vain elää levossa
tässä maassa. Olkaamme ystäviä. Apinain Tarzan voi auttaa sinua ja sinä
voit auttaa Apinain Tarzania."
"Et pysty tappamaan Akutia", vastasi toinen. "Ei kukaan ole niin suuri
kuin Akut. Jollet sinä olisi tappanut Molakia, olisi Akut tehnyt sen,
sillä Akut oli valmis tulemaan kuninkaaksi."
Vastaukseksi apinamies heittäytyi pedon kimppuun, jonka valppaus oli
keskustelun aikana hieman vähentynyt. Silmänräpäyksessä oli Tarzan
tarttunut ison apinan ranteeseen, ja ennenkuin toinen saattoi päästä
käsiksi häneen, oli hän pyöräyttänyt eläimen ympäri ja hypännyt sen
leveälle niskalle.
He tuiskahtivat molemmat maahan, mutta Tarzanin suunnitelma oli
onnistunut niin hyvin, että ennenkuin he koskettivat maankamaraa, oli
hän saanut Akutista saman otteen, joka oli katkaissut Molakilta niskan.
Hän antoi puristuksen vaikuttaa hitaasti, ja samoin kuin hän menneinä
päivinä oli suonut Terkozille tilaisuuden antautua ja jäädä eloon, soi
hän nyt Akutille -- hän näki apinassa vastaisen liittolaisen, hyvin
voimakkaan ja neuvokkaan, -- vapauden valita, tahtoiko tämä elää
ystävyydessä hänen kanssaan vai kuolla kuten oli juuri nähnyt rajun ja
siihen asti voittamattoman kuninkaansa kuoleman.
"_Ka-go-da_?" kuiskasi Tarzan allansa olevalle apinalle.
Saman kysymyksen hän oli kuiskannut Terkozille, ja apinain kielessä se
merkitsee: "Antaudutko?"
Akut ajatteli ritisevää ääntä, jonka hän oli kuullut juuri ennenkuin
Molakin paksu niska oli taittunut, ja tunsi väristystä.
Hän ei kuitenkaan tahtonut luopua kuninkuudesta ja teki taas
ponnistuksen vapautuakseen, mutta äkillinen kiduttava puristus
kaulanikamia vastaan pakotti hänen huuliltaan valittavan vastauksen
_ka-go-da_!
Tarzan hellitti otettaan hieman. "Sinä voit vielä tulla kuninkaaksi,
Akut", sanoi hän. "Tarzan sanoi sinulle, ettei hän välitä
kuninkuudesta. Jos joku nousee vastustamaan oikeuttasi, auttaa Apinain
Tarzan sinua taisteluissasi."
Apinamies nousi, ja Akut teki hitaasti samoin. Pudistaen pyöreätä
päätänsä ja muristen vihaisesti tallusti hän vaappuen heimonsa luo ja
katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen niistä suurimmista uroksista,
jotka mahdollisesti ryhtyisivät kiistelemään hänen kanssaan
johtoasemasta.
Mutta kukaan ei tehnyt sitä. Sensijaan he vetäytyivät pois hänen
lähestyessään, ja pian koko joukko meni viidakkoon ja Tarzan jäi taas
yksin rannikolle.
Apinamiestä vaivasivat haavat, jotka Molak oli tuottanut, mutta hän oli
tottunut ruumiillisiin kärsimyksiin ja kesti kaikki tyynesti ja
urheasti kuten villieläimet, jotka olivat opettaneet häntä elämään
viidakon elämää ikäänkuin hänkin olisi syntynyt siihen.