Viimeksi kun tapasin Emmyn, pyysi hän, että ottaisin Puten mukaani
seuraavalla kerralla tullessani. Putte ei ollut siihen ensin
halukas, mutta minä puhuin hänelle oikein kauniisti ja vetosin hänen
ritarillisiin tunteisiinsa. Olen vieläkin näkevinäni hänet edessäni
seisomassa, pureskellen lakkinsa syrjää silmät suurina ja kosteina ja
koettaen olla töykeän näköinen kun minä puhuin Emmy-tädistä, joka on
hyvä ja kovin sairas eikä elä kenties enää montaa päivää. Sitten sanoo
hän: »no mennään sitten», ja panee pienen, laihan, mutta voimakkaan
kätensä minun käteeni.
Se tapahtui sunnuntaina. Kirkas auringonpaiste sulatti lunta ja
Putte luisteli puolipohjillaan että vesi roiskui. Minä olin ostanut
heinätorilta muutamia kukkia, jotka Puten olisi pitänyt antaa Emmylle,
mutta Putte ei tahtonutkaan. Oli oikein liikuttavaa nähdä kuinka Emmyn
kasvot kirkastuivat kun hän Puten näki, oli ikäänkuin kauvan salattu
äidinrakkaus olisi hänessä yhtäkkiä virinnyt.
Putte ei tietysti ymmärtänyt kysyä kuinka hän jaksoi eikä osannut
ilmaista enempää sääliä kuin lausua rohkaisevia sanojakaan. Se oli
Emmy, joka puhui hänen kanssaan koulusta ja läksyistä ja opettajista,
mutta sitte Putte pääsi alkuun ja alkoi kertoa juttuja Görelin
miehestä, mutta toisinaan huomasi hän itsekin puhuvansa liian
äänekkäästi ja vilkaisten häpeissään minuun, alensi hiukan ääntään.
Emmy oli hänestä huvitettu. Oli kokonaan häneen kiintynyt. Hänen
katseensa hyväili Puten pientä suuta ja hänen koko kasvonsa paloivat
halusta saada suudella Puttea, silittää Puten lyhyeksi leikattua tukkaa
ja pidellä hänen pientä, likaista, suonikasta kättä omassaan.
Vaikka ei minulla tahtonut olla sydäntä siihen, täytyi minun lopuksi
lähettää Putte pois, ja minä varottelin moneen kertaan, että hän
muistaisi tulla enon luo Rantatielle päivälliselle. Ja samassa kun
Putte oli mennyt, katosi Emmyn kasvoilta loiste, ikäänkuin kynttilä
olisi sammunut, ja minä huomasin, että hän on sairas ja tulee pian
kuolemaan.
— Minä pidän niin paljon siitä nulikasta, sanoi hän, ja minä olen
aikonut antaa hänelle hiukan rahoja, kun en itse enään niitä tarvitse.
Oi, kultani, ei se ole paljon, se on niin äärettömän pikkuisen, mutta
minä säästin joka vuosi muutamia kruunuja, ja nyt olen minä ajatellut
antaa ne Putelle.
Kyyneleet tulivat silmiini ja minun täytyi purra hampaani yhteen,
etten purskahtaisi itkuun. Minua säälitti niin äärettömästi Emmyn
koko yksinäinen, vaivaloinen, iloton ja tarkoitukseton elämä. Jos
minä olisin tuossa ja makaisin, ajattelin minä, niin voimattomassa
katkeruudessani vääntelisin käsiäni enkä tahtoisi kuolla, minä
tahtoisin tietää millä oikeudella minut on pakotettu työskentelemään
kuin kone ja heitetään tunkiolle kun koneisto on kulunut.
Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.
— Kun minä olen valveilla aamusin tai herään öisin ja ajattelen, että
ei tarvitse mennä konttoriin, niin se tuntuu niin _suloiselta_ usko
pois, sanoi hän. — Ja jos sinä tietäisit kuinka ihanaa se on kun saa
olla väsynyt!
Elämä on kalvanut hänet niin luita myöten, että hänellä ei ole jäljellä
muita tunteita kuin väsymys ja levosta nauttiminen. Ruumiillisesti ei
hän kuolemaa pelkää ja tie sinne toiselle puolen on tasainen ja ilman
kauhuja. Elämä ottaa, voidakseen antaa, kiusaa, voidakseen sovittaa ja
suuttuu, voidakseen leppyä. Lopuksi on paras paljastaa päänsä ja vaieta.
Rantatiellä oli perhepäivälliset nuoren parin kunniaksi, koska he
olivat juuri palanneet kotiin häämatkaltaan. Kaikki olivat iloisia,
tärkeän näköisiä ja kovasti touhuissaan, niin että muut eivät
huomanneet minun alakuloisuuttani paitsi eno. Jälkeen puolisen, joka
nähtävästi oli valmistettu silmällä pitäen sitä periaatetta, että sen,
joka ei työtä tee, tulee syödä kovasti, kutsui hän minut luokseen.
— Minä olen huomannut, Elisabet, että sinua jokin vaivaa, sanoi hän
ystävällisesti. — Etkö sinä voisi sitä kertoa?
— Minä en voi mitään kertoa, enokulta, sanoin minä.
— Ei, ei, sanoi hän, ei minulle, mutta hyvälle tädillesi!
Minä taisin vetää suutani hiukan nauruun. Mutta naineet miehet ovat
hiukan yksinkertaisia ja naurettavia kun tulee heidän rouvansa
kysymykseen. Minäkö hyvälle tädilleni! Aivan varmaan joku torimatami
ymmärtäisi minua paremmin. Mutta samassa lähetti joku hyvä henki
minulle loistavan ajatuksen:
— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.
En minä ollut ehtinyt ajatella mitä minä niillä tekisin, mutta
luullakseni oli minun mielessäni tällainen suunnitelma: rahojen
_kanssa_ tulee sentään paremmin toimeen kuin _ilman_ rahoja.
Minä sain kaksi sataa ja minä olen enolle koko elämäni kiitollinen
siitä, että hän ei sanallakaan asettanut mitään ehtoja tai antanut
määräyksiä miten niitä oli käytettävä.
Minä otin häntä kaulasta kiinni ja suutelin häntä ystävällisesti,
hiukan kunnioittavasti ja säälivästi. Sääliväisyyttä oli tädin vuoksi.
Se on kauheata, kun lahjattomat naiset joutuvat naimisiin, mutta
tietysti vielä kauheampaa, jos he eivät joudu.
Koko sunnuntaiyön olin minä valveilla ja sieluni käveli ikävöiden ja
verisin jaloin aamua kohti.
Eeva, joka oli koko päivän ollut niin perinpohjaisesti kihloissa,
että hänen valkoisen musliinipuseronsa selkäpuoli oli aivan
mustunut sulhasen takin hihasta, makasi ja vikisi unissaan ja sanoi
aina sopivain väliaikain perästä: Gustaf. Baby nukkui hiljaa ja
rauhallisesti ja minä milloin makasin jyskyttävin ohimoin, milloin
nousin istumaan kädet polvien ympärillä ja valitin aivan ääneen.
Toisinaan sanoi järkeni: »Minä en voi turmella koko elämääni miehen
tähden, joka vain leikittelee minun kanssani.»
Toisin ajoin sanoi sydämeni: »Eihän se ole turmelemista, ja jospa
olisikin, niin entä sitte? Ketä varten minä säästäisin itseni, minä,
jolla ei ole muita myötäjäisiä kuin Putte?
Minä en _voi_ jäädä.
Minä en _voi_ matkustaa, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi
kuin ruoka ja ilma.
Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin häntä niin säälinyt, kadehdin
nyt. hänen välinpitämättömyyttään.
Minusta tuntuu aivan kuin olisin pyöreä ja pieni taikinapallo, joka
on kaakuksi muodostumaisillaan, niin ohueksi kaakuksi, että siitä
katoaa kokonaan yksilöllisyys ja kaikki kulmikkaisuudet häviävät
leivinpöydällä niin, ettei sitä huomaakaan. Semmoista on elämän meno ja
mitä taipuisampi on, sitä pikemmin loppuvat riidat, mutta kehitys on
sitä tuskallisempi.
Sillä tavalla kulutin aikaa aamuun saakka.
Varatuomarit eivät koskaan puhu mitään ja ovat siinä suhteessa paljoa
sääliväisempiä kuin naistoverit, jotka eivät voisi olla joka päivä
käyttämättä minun sydäntäni neulatyynynään. Mutta vaikka he eivät
mitään puhukaan, luen minä heidän silmistään kuitenkin, että he näkevät
kaikki ja ymmärtävät kaikki ja ovat sellaista jo kauvan odottaneet.
He ovat nähneet saman pelin uudistuvan jokaisen sievän tytön suhteen,
joka vain on konttoriin tullut — eikä täällä ole kai muita ollutkaan.
He ovat nähneet alun, kehityksen ja huippukohdan. Heitä kai hieman
harmittaa koko asia ja minä olen heidän mielestään sekä surkuteltava
että hieman koomillinen — aivan kuten omastakin mielestäni — toisinaan.
Tuomari itse koettaa olla kärsivällinen ja välittämättä kaikista
arveluista, joita hän kutsuu atavismiksi. Toisinaan loppuu kuitenkin
hänen kärsivällisyytensä. Silloin on hän niin intohimoisen kiihkeä,
että minä olen vähällä menettää tasapainoni, mutta toisinaan hän myös
suuttuu ja kiroaa, että hän ottaa minut joka tapauksessa, vaikka minä
olisin miten jyrkästi vastaan.
Minä jyrkästi vastaan!
Minä lakkasin menemästä konttoriin iltapäivisin, mutta silloin rupesi
hän telefoneerailemaan minulle tänne ja komentamaan minua sinne.
Nyt olen yksin kotona ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän
soittaa. Hän tulee sanomaan, että tänään on vielä lähetettävä hyvin
tärkeä kirje, ja minä vastaan, että kyllä minä tulen, ja asetun
peilin eteen kampaamaan tukkaani, ja tukkani säkenöitsee kammatessani
uhmaavasti ja kun katson kuvani silmiin, loistavat ne mustina ja
vaarallisina, mutta poskeni palavat. Ja käteni vapisevat niin, että
ainoastaan vaivoin saan hattuni päähäni ja hanskat käteeni. Sitten
menen rappuja alas, en tiedä miten, ja raitiovaunussa istun hymyillen,
niin että vieressä istuva herra painautuu likemmäksi. — — — Hst! —
Jokos nyt soi? Ei. — — Hetken päästä olen sitten hänen lumouksensa
alaisena, nöyränä, häpeissäni, mutta vaikka, vaikka — —
Minä tiedän, että tytön tulee olla kuten varmuustulitikku, joka syttyy
ainoastaan laatan sivuun raapastessa. Vaikka miten monta kertaa
pistettäisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, niin ei saa syttyä
— paitsi laatikon sivuun raapastaessa. Jospa saisi olla pienessä
suojelevassa perhelaatikossa, mutta nyt ei ole mitään sellaista.