Kun me hiljaa ja ahkerasti pukeuduimme eilen aamulla ja palelimme,
sillä on edelleenkin pureva kylmä ja tuli sangen kehno, keskeytti Eeva
äkkiä hiljaisuuden ilmoittamalla: tänään on tuomiopäivä.
— Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko taasen maailman loppu, kysyin minä.
— On jotain vielä pahempaa, kuulin Babyn sanovan toisesta huoneesta.
Älä koeta teeskennellä tietämätöntä!
— Tänäänhän sinun täytyy maksaa vero. Vai tahdotko ehkä että
ulosottomies tulee kimppuusi?
— Se riippuu siitä miltä hän näyttää, minä koetin laskea leikkiä,
samalla kun aloin etsiskellä avainnippuani, ottaakseni esille
kirjekuoren palkkoineni kirjoituspöydän laatikosta.
Huoaten laskin minä kymppini. Tytöt olivat oikeassa, tuntui sangen
tuskalliselta. Minä toivoin, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu
kun olin, että useimmat hienot rouvat eivät tiedä edes minkä näköinen
verolippu on.
Eeva ja minä olimme päättäneet mennä ja suorittaa uhrimme yhdessä,
ja kello kuusi marssimme me ulos. Puotirouva seisoi portilla ja
Vaasankaupungin kodikkaaseen tapaan kysyi hän ymmärtävästi ja
osaaottavasti hymyillen, oliko kysymys verosta.
— Kiiruhtakaamme nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten
mennään minun kustannuksellani leipuriin, tulkoon mitä tahansa!
Mutta kun me tulimme uhripaikalle, seisoi siellä pitkä ja ilkeämielinen
jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.
Tämä on liikuttavaa, puhkesi Eeva sanomaan heleällä äänellään, niin
että koko jono käänsi päätään kuin komennon mukaan.
— On kyllä katkeraa, että kynitään ihmiseltä hänen viimeiset lanttinsa,
mutta että tarvitsee seisoa jonossa ja kaiken lisäksi jäätyä polviin
saakka, se on minusta julmaa.
— Oletko koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa,
niinkuin Englannin äänioikeusnaiset, niin kauvan kuin sinulta puuttuu
kansalaisoikeudet?
— Kyllä, jos vaan syy olisi pätevä, niin saisimme me kyllä pitkän
lykkäyksen, mutta nyt ei siitä tulisi mitään muuta kuin että he
ottaisivat jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.
— Ohoh, sanoi eräs mies meidän takanamme. Kyllä ne osaisivat
ahdistaa neitejä. Ei käy päinsä tähän aikaan mutista vastaan tässä
kapitalistiyhteiskunnassa.
Eeva käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi hakkailla kysymyksessä
olevaa miestä, samalla kuin he molemmat kovin kapinallisesti puhuen
panivat viralta nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan
Marxin ja Lassallen mukaan. En ole koskaan voinut kuvitella ketään
Eevan tapaista. Hän olisi aivan varmaan samalla menestyksellä soaissut
valtioministerin, puhumalla järkevästä kehityksestä tahi professori
Kjellenin väittelemällä kolmikamarijärjestelmästä.
Mutta lopulta tuli meidän vuoromme, ja kun me totisina olimme maksaneet
ropomme — niin, kelle oikeastaan? — ja tulimme ulos, huomasimme me
Babyn — huohottavana, epätoivoisena.
— Tytöt, älkää viivyttäkö minua! Minun täytyy päästä kotiin hakemaan
verolippu ja rahaa ja jälleen takaisin, ennen kuin suljetaan! Ja minä
en oikein tiedä missä ne ovat.
— Niin, enkä minäkään, sanoi Eeva, mutta minä löysin sinun
papintodistuksesi eilen Hjalmar Söderbergin Gertrudin välistä.
Mutta tätä ei Baby enään kuullut, hän oli jo monta hevosenpituutta
edellämme.
— Tiedätkö mitä, sanoin minä. — Me emme menekään leipuriin. Mutta me
ostamme neljänneskilon kahvia ja muutamia wienerleipiä, ja sitten
sytytämme me spriikeittiön ja panemme juorupannun tulelle ja kun
toiset tulevat näytämme heille, että mekin voimme kantaa kohtalomme
filosoofeina.
— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipää elämänsä katkerina hetkinä,
kysyi Eeva.
— Minä luulen, että hän meni rakastajattarensa luo. Me menemme
kuitenkin sen sijaan Berlinin leipuriin.
Kun tytöt tulivat kotiin, kohtasi heitä juorupannun leppoisa
kiilto, ja kaakeliuunissa paloi hauskasti Eevan joululahjalaatikko.
Kahvipannu porisi spriikeittiöllä ja leipäkorissa oli täsmälleen
kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi
kaupanpäällisiksi, kun leipurineiti kuuli, että me olimme olleet veroa
maksamassa. Emmynkin kasvot kirkastuivat ja Baby alkoi heti laulaa
lempiballaadiansa:
Kaunis kuin kevätpäivä
Lämmin kuin kesäpäivä
Ompi ruotsalaisen raittiusmiehen tykyttävä sydän...
— Mutta hiljaa, Jumalan tähden Baby, sanoin minä.
— Kuinka sinä sanot Jumala, kun sinä kuitenkin vain tarkoitat notaria
ja notarin mammaa, sanoi Baby nuhdellen ja katsoi silmät pyöreinä
minuun. Sinä olet muuten niin ihastuttava, mutta sinä käytät yhtä päätä
väärin Jumalan nimeä, niin että minä oikein pelkään, kuinka sinun tulee
käymään. Kuinka sinä olet voinut ruveta Jumalan nimeä väärin käyttämään.
— Sen tein minä kun lakkasin uskomasta Häneen, kultaseni, sitä paitsi
on se minulta hyvin pahasti, erittäinkin kun tiedän, että se loukkaa
sinua. Kuka tarjoo kahvin: minun korviini kuuluu ikään kuin se olisi jo
valmista!
Mutta ei edes kahvi voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeampiin
asioihin. Hän oli aivan kiihtynyt tuon verokuitin vuoksi ja sitten tuli
muuta vielä lisäksi.
— Tämä elämä on sentään niin raskasta, vai kuinka, sanoi hän.
— Ei se helppoa ole, sanoin minä.
— Toisinaan täytyy oikein ajatellakin, sillä maailmassa on niin paljon
eriskummallista ja väärää, josta ei mitenkään tahdo päästä selville.
— Ei tahdo päästä, Jumala paratkoon, sanoin minä, kokonaan unohtaen
Babyn äskeisen varoituksen, ja silloin ei pidäkään mitään ajatella.
Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella.
— Anna lapsen ajatella, sanoi Eeva päättävästi ja kuumensi vanhaa
leipää lampun päällä. — Minun mielestäni ihmisen pitää ajatella, ainoa
meistä neljästä on Eeva, joka kykenee siihen, mutta hänenkin kykynsä
loppuu silloin kun hän on pakotettu maksamaan kunnallisveroja ilman
että hän voi pienimmälläkään tavalla vaikuttaa siihen, miten nämä
rahat tuhlataan. Ja minkä tähden, Herra siunatkoon, niitten, jotka
eivät kykene mitään ajattelemaan, pitää olla juuri kahdeksanluokkaisen
oppikoulun käyneitä tyttöjä. Katsoppas vain työläisiä. Etkö sinä luule,
että ne ajattelevat, sekä miehet että naiset ja sitä paitsi he toimivat
myös.
— No emmekö me sitten toimi?
— Toimimme kylläkin, mutta näetkö sinä mitenkä se käy. Yhtähyvin voisi
järjestää Tukholman issikkahevoset. Ei meillä ole niinkään paljon
yhtenäisyystunnetta kuin niillä. Niillä on sentään joku ystävällinen
sana sanottavana toisilleen, kun ne tapaavat toisensa. Mutta meillä!
Voi helvetti!
Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kasvoiltaan vallan valkoinen ja syvästi
loukkaantunut.
— Mutta sinä poltat itsesi, Eeva, sanoin minä. Joka oli kylläkin aivan
oikein, sillä ranskanleipäkin oli jo vallan musta altapäin.
Emmy nousi ylös.
— Kyllä se on parasta, että minä sanon nyt sen heti paikalla. Minä aion
muuttaa ensi päivästä huhtikuuta yksistäni asumaan, virkkoi hän ja meni
toiseen huoneeseen. Minä seurasin häntä.
— Särkeekös sinun selkääsi taas, Emmy?
— Sitä särkee aina, niin kuin tiedät. Mutta usein on vielä pahempaakin.
— Voinko minä auttaa sinua?
— Ei kiitos! Minä otan pulverin ja menen sänkyyn. Katsoimme toisiimme
minun ulostullessani.
— Se viittaa vähän maailman loppuun päin, sanoin minä.
— Oh, Balder ei ole vielä kuollut, vastasi Baby ja katsoi
rakastettavasti minuun.
— Mutta nyt ammuin minä nuolen, deklameerasi Eeva ja viskasi lämpimän
puolipalaneen ranskanleivän minun polvelleni.
— Mutta illalla, ennen kuin me olimme tulen sammuttaneet, hätkähdin
minä yhtäkkiä tuntiessani, että joku hellästi ja varovaisesti
kosketteli minua. Se oli Baby, joka asetti suunsa aivan minun korvaani
ja kuiskasi:
— Mutta uskothan sinä kuitenkin Jumalaan, Pegg?
— Uskotkos sinä, kysyin minä ja heitin peitteen hänen ympärilleen.
Hän painautui aivan minun likelleni ja pani kätensä minun kaulalleni.
— Uskon kyllä, kuiskasi hän hiljaa, niin hiljaa, että minä tuskin
kuulin sitä. Minä uskon, kuten minä olen aina tehnyt, jokaikiseen
kirjaimeen koko pipliassa, Pegg, enkä minä ymmärrä kuinka minä voisin
uskomatta olla. Mutta etkös sinäkin usko?
— En minä voi sitä tehdä, Baby. En ole pitkään aikaan voinut.
— Mutta miltä se tuntuu, kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole
edes äitiä.
— Yksinäiseltä kylläkin, Baby, mutta täytyy luottaa itseensä. Mutta
minä en kertonut Babylle mitenkä surullista se minun mielestäni oli.
— Mutta etkö sinä luule uudelleen voivasi ruveta uskomaan, Pegg?
— En tiedä, Baby kulta, mahdollisesti silloin kun minä tulen vanhaksi
ja pelkään kuolevani.
— Niin minäkin luulen, sanoi Baby mieli keventyneenä ja suuteli
minua. Sinä olet aivan liian rakastettava joutuaksesi kadotukseen.
Ajatteleppas, että sinä kuitenkin voit olla niin herttainen.
— Ei mutta, sanoin minä, nyt sinun täytyy mennä nukkumaan, pikku
raukka, sinä kylmetyt muuten.
14.
Aina vaan helmikuussa.
Görel on miehensä kanssa Nizzassa. Ja minä olin kaikkea sitä
hommaamassa Grand Hotellissa.
Minä olin oikein kutsuttu, vaikkakin minulla oli suuria epäilyksiä
sellaisten mailmallisten huvien suhteen, sillä ajat ovat huonot. Ja
vaikkakin se oli sellainen tilaisuus, kun toisen häät, ei tuntunut
olevan ollenkaan oikeutettua sinne mennä, sillä lakkokin oli onnistunut
huonosti ja Baby oli leipurissa Stuurekadulla ja öljy oli noussut 18
äyriin litralta.
Mutta liitto oli päättänyt, että minun täytyy mennä, ja vaikka minä
selitin, että minulla ei ole pienintäkään halua esiintyä noitten
loistavain, ylhäisten, seurapiireihin kuuluvain kanojen joukossa,
minä kun olin vain köyhä sukulainen, jonka paras vaate oli uudestaan
silitetty musliinihame sekä kaulan ympärille pantava, pari kertaa
pantattu ja uudelleen lunastettu samettinauha kultasydämineen,
vastasivat he, että pukuni suhteen saisin olla aivan rauhassa.
— Kyllä sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, minä takaan sen Liiton
kunnian kautta.
— No et sinä ainakaan siitä paljoa pantissa saisi, vastasin minä
epäillen.
— Älä epäile vaan usko pois, kehoitti Eeva, se kyllä järjestyy, ellet
sinä vain ole itsepäinen vaan suostut lainaamaan kuten me muutkin
teemme, silloin kuin joka toinen vuosi on jokin juhlatilaisuus.
Ja aivan oikein. Päivää ennen häitä tuli Baby kotiin mukanaan silkkinen
alushame, jonka hän oli lainannut en tiedä keneltä, ja Eevalla oli
pitkä komea liina, jossa oli pitsejä, ja viuhka. Itse olin minä
ostanut parin ihania, pitkiä hanskoja ja säästänyt niin paljon että
olin saanut myös tukkaani pienen kultaperhosen.
Gerda, se joka itselleen rakastajaa haluaa ja joka pitää äärettömästi
vaatetusseikoista, tuli, kiltisti kyllä, meille eräänä iltana ja hänen
kanssaan neuvoteltiin heti myös näistä. Hän on suorastaan nero ja voi
vielä tulla erinomaiseksi ompelijaksi, jos vain jättää konttorialan.
Kaikki tytöt auttoivat minua pukemisessa ja kuitenkin kävi niin
hullusti, että Eevan täytyi neuloa nappi minun leninkiini vielä sen
jälkeen, kun olin jo puettu, enkä minä sitä huomannut ollenkaan
ennen kuin oli vaatteet ylläni. Ja nyt en pääse ensinkään naimisiin,
ajattelin enoni vaunuihin mennessäni. Lähtiessäni oli Liitto minua
suudellut ja sanonut kehottavasta »Voi voi kun sinä olet herttainen;
koeta nyt saada sopiva henttu sieltä ja ajattele meitä sitten kun tulet
Grand Hotelliin!» mutta siitä huolimatta olin minä sangen liikutettu ja
tuntui tuskalliselta.
Kiusallista oloa ei kestänyt sentään kauvaa, kello 11 olin jälleen
kotona.
Koko Liitto tuli eteiseen yöpuvuissaan ja sanoi:
— No?
— Häät, sanoin minä ärsyttävästi, ovat naurettavia, kiusallisia
tilaisuuksia. Onhan minulla sentään se lohdutus, vaikka en pääsekään
naimisiin, ettei tarvitse semmoista komediaa sietää.
— Minä olen samaa mieltä kuin sinä — teoreettisesti, sanoi Eeva. Mutta
ajatteleppas sen sijaan:
»Kun kaksi kuuluu toisilleen ja muut ei siitä tiedä
Ei heillä kotia ei perhettä ei arkisuruja.»
Babyn silmät loistivat hänen kuullessaan Levertiniänsä ja hän lausui:
»Kun lankes hämy kesä-illan vieno,
hää-illan hauras, hento valkohuntu,
mi kattoi kaupungin kuin kudos hieno,
ol' ikkunoissa heillä lemmen tuntu,
he kodittomat lempi toisiaan,
sen peittivät he muilta päällä maan,
mies yksinäinen, yksinäinen nainen,
salainen matkaseura samoovainen.»
Baby, joka pariin kuukauteen ei ollut puhunut muista kuin yleisistä
asioista, oli yhtäkkiä tullut runolliseksi. Hän istui sohvansa
kulmassa mykkyräisissään, paidan lieve vedettynä yli paljaitten
jalkojen ja tukka hajallaan. Kun minä käännyin katsomaan häntä,
huomasin minä hänen sulkeneen silmänsä, mutta hänen suunsa hymyili
ja hän oli niin onnellisen näköinen. Ja minä luulin kuulevani
hänen hiljaa tanskankielellä kuiskaavan: »Oi ihmiset — — —.» Baby
puhuu aina tunteellisena ollessaan tanskaa. Milloin se on jotain
Blicher-Clausenilta, milloin Ingeborg Maria Sickiltä.
Minä kyllä pidän Babysta, mutta nyt juuri inhoitti hän minua. Mutta
kun Eeva alkoi kerrata: »he kodittomat lempi toisiaan —» sekottaessaan
vademekumia vesilasiin, tipahuttaen pisaran jokaisen korostuksen
kohdalla, en voinut enää pysyä vaiti.
— Älkää ensinkään olko olevinanne epämoraalisia, sanoin minä. Sinä olet
kuitenkin samanlainen raukka kuin me muutkin, joka olisit mahdottoman
iloinen jos joku tahtoisi rehellisesti naida sinut, ettei sinun
tarvitsisi pitää nimenäsi Gustafsonia ja että saisit nukkua niin kauvan
kuin tahtoisit aamusilla.
Ainoat kerrat elämässään on Eeva ollut äänettömänä silloin kuin hänen
suussaan on vettä, ja juuri silloin olen minä aina koettanut ilmoittaa
hänelle sisimmät ajatukseni. Silloin tanssii hän tavallisesti hurjasti
ympärilläni ja uhkaa hammasharjalla aivan tukehtumaisillaan, kunnes
vihdoinkin saa sanoja suustaan. Mutta silloin.
— _Kuinka sinä sen tiedät_, että kukaan sitte ei tahdo? tiuskasi hän
vihdoin.
Baby heräsi.
— _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.
— Se on vain roskaa Baby, sanoin minä ylhäisesti. — Mutta ettehän te
ole vielä kysyneet mitään häistä.
— Oliko siellä kauniita naisia? Oliko niillä kauniita vaatteita?
sanoi Eeva, ja minä huomasin hänen olevan iloissaan päästessään
eheänahkaisena pakoon äsken tapaturmassa lausumaansa tuhmuutta.
— Missä on kauniita naisia, siellä on aina myös vielä kauniimpia
vaatteita, sanoin minä, ja siellä oli kumpiakin. Mutta kaikki ne oli
niin kuivia kuin tapeetit. Minä oikein ihmettelin kuinka me, joilla
ei ole aikaa edes kunnolleen kynsiämme hoitaa, vielä vähemmän aikaa
ajatella korkeampia asioita, keskimäärin kuitenkin olemme paljoa
huvittavampia ja hauskempia. Ja niin me olemme. Minusta me olemme
oikein miellyttäviä ja vilkkaita. Jota ei suinkaan voi sanoa kaikista
naisista.
— Niin kyllä, sanoi Eeva ajattelevasti. Mutta sanoppas se muille.
Konttoristit! Ihmisten mielestä ne eivät ole muuta kuin tärkkikaulus,
vahakangashihat, mustetahroja, ikävyyttä ja epänaisellisuutta. Me
olemme ruusuja, mutta ruusuja, jotka kukkivat pimeässä. Mutta jos
ihmiset tietäisivät miten meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja
vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, niin hakisivat he
meitä kovastikin.
— Niinkös luulet? sanoi Baby hieman painokkaasti.
— Tietysti minä luulen niin. Minun mielestäni konttoristina harjaantuu
äärettömän hyvin avioliittoon. Paljoa paremmin kuin perhetyttönä. Sillä
perhetytöt ovat aina sentään hieman semmoisia ja tämmöisiä.
— Olet sinäkin kapine, joka et tuohon elettyyn ikääsi vielä tiedä, että
miehet juuri semmoisia tahtovatkin — sanoin minä häntä ärsyttääkseni.
Etkö sinä pikkuinen nautaraukka tosiaan tiedä, että miehet rakastavat
juuri sellaisia naisia, jotka eivät osaa edes oikealta puolelta nousta
raitiovaunuun, eivät osaa muuttaa vaunua kun pitäisi mennä toiselle
linjalle eivätkä osaa panna omia tavaroitaan pakaasiin?
— No ei juuri minulla ole semmoisia kokemuksia, sanoi hän hieman
salaperäisesti hymyillen, jonka vuoksi minä rupesin ajattelemaan, että
jotain kenties oli tapahtumaisillaan. Ajattelin jo kysyäkin, mutta
sitte tuumasin: kuuleehan sen myöhemminkin.
Sitten hän yhtäkkiä siirtyi aineesta toiseen.
— Olikos serkkusi kylläkin tyyriissä kapselissa?
— Sinähän puhut aivan kuin hän olisi puolen grammaa aspiriinia,
vastasin minä. Oli kylläkin, voit olla vakuutettu siitä! Laskeppas
meitin kaikkien tämän kuukauden palkat yhteen, niin tulee noin puolet
siitä mitä kapseli maksoi.
— Itkusteliko se?
— Itkusteli kylläkin ja hänellä oli niin ihastuttava nenäliina, joka
oli ollut minun muorillani ennen vanhaan. Eikös se ollut kuolemansynti?
Tietysti minä olisin perinyt sen. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen
ajan.
— Ettes häpeä puhuessasi semmoisesta, sanoi Baby. Olikos hyvää ruokaa?
Joitko paljon samppanjaa? Kun tänään kolmatta ateriaa syödessämme taas
ajoimme vain pelkkää leipää mahaamme, ajattelimme me sinua.
Ikkunalla olikin, Dagens Nyheterin päällä, leipäkori, voirasia ja
pari tyhjää putelia, ja kun minä sitä kaikkea katselin ja muistelin
kristallisten samppanjalasien kilinää, tuntui hiukan liikuttavalta.
— Oh, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä? Ja voileipä? Taikka
edes kappale leipää? Minä tahdon syödä ruokaa, joka minulle kuuluu.
Enkä minä niiltä roskilta kadehti heidän tryffeleitään ja timanttejaan.
Minä kyllä tyydyn itseeni ja kohtalooni ja pilsneriini.
— Ei olekaan muuta kuin yksi pullo olutta, sanoi Baby ovelta pullo
kädessä. Ja puolet ranskanleivästä voit saada, mutta et enempää, sillä
toinen puoli täytyy säästää huomiseksi.
— Mutta et sinä ole vielä sanaakaan sanonut herroista, sanoi Eeva.
— Sokerit pohjalla. Ajatteleppas! Minut esitettiin siellä viimekesäisen
henttuni kanssa. Meillä oli oikein hauskaa.
— Vieläkö hän ihaili sinua?
— No mahdottomasti. Vallankin kun minä esiintulleesta syystä tulin
sanoneeksi rakastavani toista.
— Päällikköäsikö?!
— Ja hänen mielestään oli silloin sopiva tilaisuus alottaa uudelleen.
— No alotitteko te?
— Alotimme. Minä sanoin hänelle etten ollenkaan hänestä välitä ja
hän selitti minulle, että minä välitän kaikista miehistä, jopa
semmoisistakin, jotka ovat minua ennen rakastaneet. Mutta minä
sanoin, että hänen ei sentään tule toivoa mahdottomia. — Eikö teillä
tosiaankaan ole enään leipää?
— On kyllä, jos sinä vaan sitte lupaat mennä aamulla aikaiseen puotiin,
ennenkuin minä kotoa lähden, sanoi Baby, voit kyllä saada minun
suurusleipäni, ja meni vuoteestaan lattialle, hyräillen:
»sinä olet mun ja minä olen sun
ja kukaan ei sitä tiedä — — —.»
Eeva ja minä katselimme hänen jälkeensä. Hän on sentään liian sievä
ollakseen leipurissa, ajattelimme me. Samassa huusi Emmy minua ja minä
menin ulos.
— En viitsinyt sinulta niittenkään aikana kysyä, mutta _mitä_ sinun
tädilläsi oli päällänsä?
Ja minun täytyi, vaikka olinkin väsynyt, istua kertomaan Emmyn
neuloessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja väsyneet kasvonsa minuun päin.
— Katsos, nyt on minun tyynyni valmis, sanoi hän. Opi kärsimään
valittamatta! Ja huomenna menen lääkäriin. Eilen maksoin sairaus-
ja hautausapukassaan koko neljännekseltä. Kaikki on siis hyvin nyt;
ajatteleppas että sinun tätisi, joka on niin paksu, viitsi panna
päälleen niin vaaleata pukua!
Kun vihdoin olimme päässeet sänkyyn, ja Eeva ja minä olimme
kahdenkesken, sanoi hän:
— Pegg, elä suutu, mutta kun sellaisella tytöllä kuin sinä olet, on
ikävää häissä, niin on se vain sentähden, että se, josta sinä pidät, ei
ollut muassa.
Minä hätkähdin, niinkuin ihminen aina tekee jos joku tietäen tai
tietämättään osuu oikeaan.
— Hyvin paljon niitä, joista minä pidän, oli sieltä pois, sanoin minä
lyhyesti. Mutta itsekseni kuitenkin tiesin hänen olevan oikeassa.
Tiedän kyllä asioiden kehittyneen siihen suuntaan että minä, kuten
maapallokin, lainaa lämpönsä muualta.
— Pegg, varo vain, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä
jotain on. Sinä olet niin muuttunut.
— Niinkuin monet muutkin.
— Niin kyllä. Niinkuin monet muutkin. Mutta ei samasta syystä.
Minun mielestäni voi konttoristi, jonka päällikkö on tullut hänen
jumalakseen, lähettää kotiinsa terveisiä. Minä olen tässä ammatissa
ollut enemmän aikaa kuin sinä.
— Kaikesta päättäen oletkin, sillä en minä ymmärrä yhtään sanaa siitä,
mitä sinä puhut.
— Kyllä sinä ymmärrät! Mutta jos tahdot kuulla suoraa puhetta, niin
voin minä sanoakin, että hyvinkin moni konttoripäällikkö tahtoisi
sangen mielellään liittää perhejuttuihinsa nuorten ja kauniitten
konttorityttöjensä elämäkertoja.
— Jos sinä tarkoitat minun päällikköäni, niin voin sinulle ilmoittaa,
että hän ei ole naimisissa, sanoin minä.
— Mutta ei sinusta siitä huolimatta tule koskaan hänen rouvaansa, sanoi
Eeva. Hänen tuleva rouvansa, joka tulee hänen rouvakseen silloin kun
hän harppaa viiskymmenluvulle, mahtaa nykyään olla Sveitsissä jossain
hienossa täysihoitolassa ja sen papalla pitää olla talo Rantatien
varrella.
— Aina sinä olet yhtä viisas, sanoin minä.
15.
Emmy ei mennytkään lääkärin luo. Mutta lääkäri tuli hänen luokseen.
Ja kun hän oli järjestänyt kotinsa, lopettanut tyynyompeluksensa,
maksanut kaikkiin sairasapukassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla
sairaaksi, niin samassa olivat myöskin hänen voimansa lopussa. Aamulla
emme enää voineet saada häntä sängystä pois. Hän makasi siinä aivan
tahdottomana, toisinaan vain hieman vaikeroiden selkäsärkyään.
— Meidän pitää lähettää lääkäriä hakemaan, sanoi Eeva.
— Niin kyllä, sanoin minä, mutta sehän on kallis juttu. Eikö sinunkin
mielestäsi olisi syytä odottaa huomiseen, kenties hän voisi silloin
itsekin mennä lääkäriin.
— Minähän puhunkin meidän tohtoristamme, vastasi Eeva, eikä se mitään
maksa. Eeva oli oikein ihmeissään, etten minä niin yksinkertaista asiaa
hoksannut. Etkö sinä sitten tiedä kuka meidän lääkärimme on.
— En.
— Sehän on hullunkurista. Hän oli Tukholman kiltein lääkäri. Meitä on
suuri joukko, jotka aina menemme hänen luokseen, kun meitä jokin vaivaa
ja hän sanoo, ettei hän meiltä, jotka olemme köyhiä konttorityttöjä,
ota yhtään mitään. Minä soitan hänelle ja sinä voit kai olla kotona ja
ottaa hänet vastaan.
Niin minä olinkin, ja hän tuli siinä puoli yhdeksän ajoissa. Minä
aukaisin eteisen oven hänelle juhlallisesti ja hartaasti, jonka hän
toivoakseni huomasikin. Minua aivan hämmästytti, että hän oli vallan
tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka aivan ilmaiseksi antoi meille
jotain, vaatimatta siitä hyvästä meidän työtämme, tai mitään muuta
hyvää! Joka aivan omasta alotteestaan ajatteli, että meillä oli
vaikeuksia ja puutetta ja vaivautui meidän tähtemme. Hänen täytyy
olla aivan erikoinen ihminen. Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, että
semmoinen ihminen on olemassa, ja aina katkerana ollessani tulen minä
ajattelemaan häntä.
Hän tutki Emmyä kauvan. Minun täytyi vastailla tohtorin kysymyksiin,
sillä Emmy ei jaksanut. Tulos oli, että hänet täytyy heti viedä
Sabbatsbergiin leikattavaksi. Selkäsärky oli ollut jonkun
vaarallisemman taudin oire.
— Tämä on kylläkin ikävä tapaus, mutta ei mikään tavaton, sanoi
tohtori. Se tulee tuosta luonnottomasta paikallaan istumisesta, johonka
naisen ruumis ei ensinkään sovellu, ja sitte liikarasituksesta ja
heikosta ruuasta. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt tulla minun luokseni.
Minä en voi ymmärtää, miksi hän on sitä viivytellyt, sillä kaikesta
päättäen on hän siitä paljon kärsinyt.
Minä kyllä sen tiedän, ajattelin minä.
— Tuleeko hän koskaan terveeksi, mitäs tohtori siitä luulee?
Hän sanoi ettei hän uskalla sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitten katsoi
hän minuun ja lausui:
— Ei neiti itsekään niin erikoisen virkeä ole.
— Herran tähden, sanoin minä, minähän olen vasta vähän aikaa ollut
tässä toimessa, niin että minulla ei ole oikeutta olla pienimmässäkään
määrässä heikko.
(Mutta minulla on kylläkin jo ammattisärky selässä. Se tuntuu vallankin
silloin kun olen liian paljon kirjoittanut koneella.)
— Hoitakaa ajoissa itseänne kuitenkin, sanoi tohtori hieman käskevästi.
Sillä, uskokaa minua, muuten ette kestä kauvan.
Minä kohautin olkapäitäni.
— Ei se mitään tee.
— Moni nuori tyttö on vastannut minulle siten, sanoi hän hiljakseen
sellaisella äänellä kuin jos minä olisin ollut pieni lapsi.
— Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Eikö teillä ole minkäänlaista
elämänhalua? Ilman sitä ei ruoka sula, kuten ehkä tiedätte.
— Oh, sanoin minä, meidän ruokamme sulattamiseen ei niin varsin paljon
elämänhalua tarvita.
Nyt täytyi minun tehdä selkoa hänelle mitä me oikein söimme: kahvia ja
voileipiä, suklaata ja voileipiä, päivällistä talouskoululla, teetä eli
olutta ja voileipiä.
Hän hämmästyi ja päivitteli, selitti minkälaisen ruokajärjestyksen
pitää olla ja lupasi kirjoittaa asiasta sanomalehtiin. Luullakseni
puhui hän myös jotain tulevasta sukupolvesta, eli oli hieman
tunteellinen. Kun hän poistui, tunsin minä saaneeni yhden ihailijan
entisten lisäksi. Minä toivon, että taivasta varten pitää koota
aarteita.
Niin joutui Emmy Sabbatsbergiin ja jälleen tuli Liittoon jonkinlainen
kaipauksen sekainen sopusointu. Me käymme häntä tervehtämässä niin
usein kuin voimme, sillä hän on vielä liian heikko voidakseen tulla
leikatuksi. Minua hirveästi pelottaa ajatella hänen kohtaloansa.
Sen jälkeen kuin olin tohtorin kanssa puhunut, tuntuu minusta kuin
oma kohtaloni olisi kenties samanlainen. Se on tietysti vaikeata.
Minun oma elämäni näyttää minusta niin tärkeältä ja oikein elämisen
arvoiselta. Ajatus kuolemasta rasittaa minua kylmän varjon tavoin ja
toiselta puolen taas tunkee esiin halu elää hieman voimakkaammin ja
nopeammin tästä lähtien. Minä lasken vuosiani ja minulle tulee niin
sanomaton halu painaa elämääni sydäntäni vastaan, vaikka se olisi
minulle turmioksikin. Se on aivan sama miten käyttäydyn, kolmenkymmenen
viiden ikäisenä olen kuitenkin pakoitettu menemään lopen kuluneena
Sabbatsbergiin.
Ja juuri ollessani tässä välinpitämättömässä tunnelmassani, olen
pakotettu sanomaan itselleni, että minä olen rakastunut häneen ja että
hän sen tietää. En ymmärrä, miten se on niin pitkälle mennyt, enkä
myös tiedä miten voi olla rakkautta, johon ei yhdisty mitään etuja
eikä toivomuksia. Tiedän vain sen, että näin on aivan sietämätöntä
olla ja että elän ainaisessa jännityksessä. Yhäti on kaikenlaisia
kohtauksia, joita ilman tilinpäätös olisi tapahtunut paljoa nopeammin.
Nyt se tapahtui vasta eilen. Olin siellä eilen iltapäivällä, kuten
tavallisesti, ja tuomari oli myös. Ja kun minä lopultakin sain
selville, että tilinpäätökseni oli oikein, hyppäsin ylös ja aloin
riemuissani laulaa:
Tulipa valmiiks' kuitenkin
Vaikka se kauvan kestikin.
Silloin näin yhtäkkiä hänen seisovan ovella ja minä peräännyin
vaistomaisesti seinää vasten. Seisoin siinä sitten hiljaa ja katsoin
häntä silmiin ja ajattelin nopeasti mutta kuitenkin selvästi: _nyt kävi
hullusti_, sillä minä olen kuitenkin suuri raukka.
Siihen aikaan kuin minun äitini oli nuori, oli paljoa helpompi
selviytyä miehistä ja heidän rakkaudestaan. Siihen aikaan
merkitsi käden vyötäisille paneminen kihlasormusta, suudelma oli
kihlausilmoitus, eikä silloin tytöstä välitetty paitsi jos hänestä
tykättiin.
Ja nyt!
Sanaakaan sanomatta otti hän minut syliinsä ja suuteli minua, enkä minä
voinut ääntäkään päästää, vielä vähemmin tehdä mitään liikettä. (—
»Sitten minä kyllä hänelle sanon, sitten — — —.»)
Sitten otti hän minut, edelleenkin sanaa sanomatta, huoneeseensa ja
asetti minut matalalle nahkatuolille, mutta itse istui hän tuolin
nojalle käsi minun kaulani ympärillä.
— Antakaa minun mennä, sanoin minä veltosti.
— Vai niin, sanoi hän lihastakaan liikuttamatta, nyt!
Hänen äänenpainossaan oli sellainen varmuus, että se kiukutti minua, ja
se, tavallisen moraali näkökannan mukaan, tilapäisesti pelasti minut.
— Niin juuri, sanoin minä. — On turhaa olla sentään vielä noin varma.
— Jo ensi hetkestä olen ollut sinusta varma! sanoi hän kiusoittaakseen
minua.
Minä muistin hänen kerran sanoneen, että hänen oli äärettömän
hauskaa nähdä minua silmät vihasta välkkyvinä ja siksi minä nauroin
niin kiusoittavasti kuin mahdollista ja koetin nousta ylös.
Mutta koettakoonpas vaan kuka hyvänsä nousta matalasta, nahalla
päällystetystä tuolista ylös, kun toinen, joka on vahva, istuu vieressä
eikä laske! Nyt täytyy käyttää kieltään, ajattelin minä, mutta
huutamaan minä en rupea ennenkuin ei mikään muu auta.
Ja koko ajan tiesin, että lopputulos ei riipu hänestä vaan minusta,
vaikkakin näytti siltä kuin hän olisi tilaisuuden herrana. Mutta minä
hullu kun rakastin häntä.
Kuinkahan monta kertaa olen nähnyt painettuna fraasin: tahdotko tulla
vaimokseni? Usein olen ajatellut, että mahdetaanko sitä käyttää niin
monta kertaa todellisuudessakin, mutta nyt se tapahtui kuitenkin, t.s.
ei sentään juuri niin, sillä hän jätti tahallaan pois sanan vaimo.
Minä ravistin päätäni.
Se ei ensinkään vaikuttanut häneen.
— No miksei sitte? sanoi hän hieman ylimielisesti.
— Minulla on siihen pikkuinen hassunkurinen syy, sanoin minä. Te ette
rakasta minua.
— Oh! Sanoi hän. — Sitä minä juuri odotinkin. Mutta entä jos minä nyt
»rakastaisin» teitä?
Hän lausuu sen tekosanan aina selvin ja halveksumista osottavin tavoin.
— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, niin olisin luullakseni valmis
kaikkeen!
— No mistäs sinä tiedät, että minä en sitä tee?
— Siitä että te kohtelette minua niinkuin kohtelette, sanoin minä. —
Niin ette te silloin koskaan tekisi.
Samalla minä huomasin kuinka asia oli ja se varmuus herätti minun
naisellisen ylpeyteni.
— Jos minä rakastaisin (taas sama äänenpaino) teitä, niin te tekisitte
siis sen, mitä minä silloin teiltä en pyytäisi? sanoi hän. — Vai
kuinka? On sekin johdonmukaisuutta. Te pyristelette. Ette pysy asiassa.
Olette yhtä arka kuin muutkin. Taikka — kenties se on vain sotajuoni.
Se oli ainoa minkä minä voitin. Hän ei ollut vielä koskaan suonut
minulle sentään niin pientä arvonantoa. Rohkeuteni petti minut.
— Antakaa minun mennä, sanoin uudelleen, mutta jonkun verran
surkeammalla äänellä.
— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi. Ei ollut mitään esteitä. —
Mutta oli kuitenkin, sillä juuri noustessani huomasin, että hänen takin
hihassaan oleva nappi oli tarttunut tukkaani.
— Katsokaas nyt, sanoi hän, te olette kuitenkin minuun kiintynyt.
— Minulla on aina ollut huono onni, vastasin minä ja nauroin vastoin
tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikenlaisiin hirviöihin, jotka eivät
ole sen arvoisia, että niistä ensinkään välittäisi.
— Kiitos, sanoi hän.
— Ei mitään, vastasin minä helpottuneena ja menin ovea kohti.
— Ettekö te edes hyvästi sano?
Minä käännyin ympäri. Hänen äänensä oli väsynyt ja hänen katseessaan
näkyi ainakin pettymystä ja hellyyttä.
Ja silloin minä tein sen.
Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä.
— Elisabet, minähän tiesin sen.
En tiedä, miten kauvan me siinä seisoimme, lopuksi kuiskasi hän jotain
minun korvaani, ja se teki minut aivan kylmäksi sellaisesta pelosta,
jollaista en ollut ennen tuntenut.
Ja minä pakenin, ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, aivan ajattelematta
ja kiihtyneenä.
Menin sitten kotiin vapisten kuten galvaniseerattu sammakko ja
ajattelin.
— Mitä minun nyt pitäisi tehdä?
Ja mielessäni näin hänen menevän automobiilissaan jonnekin pelaamaan
pokeria ja ajattelevan: nyt ei minulla ole siinä suhteessa muuta vaivaa
kuin olla hiukan kärsivällinen, niin — — —
Mutta kesken kaiken en kuitenkaan voinut olla sitte illalla nauramatta
Eevalle. Hän käveli kuten unissa ympäri huonetta huomaamatta minua ja
ajattelematta missä oli tai mitä teki.
— Eeva! sanoin minä lopuksi. — Herää. Silloin hyppäsi hän ylös ja
katsoi minuun silmät suurina.
— Ripustanko minä sinun leninkisi naulaan vai...?
— Kiitos, sanoin minä vavisten. — Ei tarvitse, mutta istu tänne minun
sänkyni viereen ja anna minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen
niin onneton ja jos minä tästä onnellisesti pääsen, on se vain sattumus!
16.
Neljäntenätoista, mutta kylmänä päivänä maaliskuuta.
— No nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.
— Sitä minä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.
Hän meni oven luo ja sulki sen.
— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä aion lähteä pois
hautaustoimistosta.
— Mutta mihinkäs sinä sitten aiot mennä? kysyin minä.
— Minä aion lopettaa koko konttoripalveluksen, sanoi hän ylpeästi.
Minulla on eräs, joka palvelee minua sensijaan.
— No ystävä kulta, kerroppas, sanoin minä huoaten hiljaa kateellisena.
Miksi, miksi, ajattelin minä, se toisille on niin helppoa ja minulle
niin saakelin vaikeata?
— Se on oikein satu, sanoi hän.
— Niin niin, tietysti, sanoin minä, ja aivan uusi.
— Ajatteleppas, me tapasimme toisemme jo viisi vuotta takaperin. Me
kävimme kauppakoulua Göteborgissa ja olimme yhtä hyviä. Ja nyt sillä
on, kuvitteleppas, 4,600 vakinainen palkka ja minulla on 1,000 eikös se
ole merkillistä.
— On, sanoin minä, sangen merkillistä. Mutta entäs sitten?
— Niin, no niinkuin nyt arvaat, niin ei sitä ihminen sentään juuri
kihloihin mene kauppakoulussa, vaikka tarpeeksi tykkääkin toisistaan.
Ajattele vain, että voihan sitä tulla vaikka joku prinssi, ja niin
mekin erosimme ilman, että oli mitään muuta kuin lupaukset. Minä sain
paikan ja muutin yhtä päätä ja niin hänkin teki ja siten kadotimme
toistemme jäljet. Kyllähän sinä sen tiedät miten se käy.
— Tiedän kyllä, Jumala paratkoon, sanoin minä. Se menee rikki.
Eteenpäin.
— Ei sinun kuitenkaan tule luulla, että minä kokonaan unohdin, sanoi
Eeva ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, vaikkakaan minä en niin
hyvin muistanut kuin hän. Ja kun minulla oli niin paljon leipähuolia!
— Sinulla, niin! Sinähän olet tunnettu siitä. No; tuliko hän sitte
Tukholmaan sinua hakemaan?
— Minähän jo sanoin, että se on kokonainen romaani, sanoi Eeva
loukkaantuneena. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut; hän tuli
kyllä Tukholmaan, mutta ei minua hakemaan. Hän ei näet tiennyt, että
minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla hänen olevan kaupungissa,
ja sen minä kuulin eräältä meidän yhteiseltä ystävältämme, joka oli
nähnyt hänen kävelevän Engelbrektinkadulla harmaa palttoo päällä. Siitä
tulee nyt keväällä kaksi vuotta, ja jonkun aikaa minä haeskelinkin
häntä pitkin katuja, mutta kaikilla herroillahan on harmaa palttoo!
Toisinaan, kun minun oli ikävä, selailin minä puhelinluetteloa ja
katselin hänen nimeään.
— Ei mutta kuuleppas, sanoin minä, nyt sinä tietysti luulet koko ajan
ajatelleesi häntä! Etkö sinä muista niitä, herroja klubissa, jossa minä
tapasin sinut ensimäisen kerran, tai sitä edellisessä konttorissa,
josta sinä minulle niin usein puhuit. Mutta tästä et sinä ole koskaan
sanaakaan maininnut. Elä ensinkään luulottele, että hän on sinun ainoa
rakkautesi.
— Sinun mielestäsi ei kenelläkään ihmisellä saisi olla ihanteita, sanoi
Eeva ja heitti niskojaan. Sinulla niitä sitte ei ole ollenkaan, kun
itse pääset sanomaan. Paljonko kello on? Miksi ei Baby tule?
— Odotatko sinä tosiaankin _Babya_? kysyin minä. Sinä tiedät sen yhtä
hyvin kuin minä, että hän on pikakirjoituskursseilla. Mutta kerro
nyt lisää, minun täytyy kuulla kaikki ennenkuin sinun omasi tulee.
Soititkos sinä lopuksi hänelle sitte?
— Minäkö? En. Minä aina ajattelin, että en suinkaan minä hänestä ennen
kuule kuin saan kutsun hänen hautajaisiinsa. Ja ellen olisi tekemisiin
joutunut, olisin kylläkin mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin, siinä
sinä olet aivan oikeassa.
— Hän tai joku muu!
— Juuri niin, mutta nyt se oli hän! Se oli juuri päivää ennen joulua
kun pari kappaletta konttorista oli sairaina ja päällikkö tuli ja
sanoi, että minulla olisi päivällistunti kello puoli neljä ja että
tulisin sitte takaisin konttoriin. Olin kyllä äkeissäni, mutta totella
täytyi ja menin Sturen ravintolaan, kuten tavallisesti. Muistan vielä
ajatelleeni, että minkälaisia päivällisvieraita siellä siihen aikaan
mahtaa olla. Erään akkunapöydän ääressä istui joku herra ja luki
sanomalehteä — — —
— Ja sinun onnistui kuitenkin saada se huomaamaan sinut? kysyin minä.
Ja silloin on se kyllä se oikea.
— Ei hän minua huomannut ollenkaan. Minulla oli lampaanpaistia, ja
tiedäthän miten pian sen kastike jäähtyy. Mutta kun hän sitten laski
lehden pois, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin muuttunut
edukseen.
— No siitä tuli kai kohtaus?
— Ei mitenkään. Minä menin suoraan hänen tykönsä ja sanoin: päivää,
tekö se olettekin? Mitenkä te olette tänne eksynyt?
— Etkö sinä mitään muuta sanonut? kyselin minä.
— En, äsh, kylläpä sinä olet tuhma! Ja hän vastasi sangen punasena:
— En minä ole ensinkään eksynyt, minun konttorini on Sture-torilla
ja minä olen käynyt täällä tähän aikaan miltei joka päivä syömässä
kokonaisen vuoden kuluessa.
— _Niin minäkin_, sanoin minä, emmekä sitte tienneet mitä puhua
toisillemme. Mutta kuules Pegg, eikö se ole mahdottoman merkillistä?
Kokonaisen vuoden olemme me kumpikin kulkeneet samasta ovesta, syöneet
saman pöydän ääressä emmekä ole tienneet toisistamme yhtään mitään.
Ja sitte vallan sattumalta, siksi, että toverini on sairas, tulen
aikaisemmin, ja löydämme toisemme. Muuten olisimme mahdollisesti
syöneet koko elämänikämme siellä emmekä olisi saaneet mitään tietoa
toisistamme. Mutta uskotkos sinä sallimukseen?
— En, kyllä, t.s. minä tahtoisin ensin nähdä sinun sulhasesi. Koskas
hänen pitäisi tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. No sitte
hän saapuu parin minuutin kuluttua. Oletteko te sen jälkeen tavanneet?
— Hän muutti heti ruoka-aikojaan ja nyt me syömme aina yhtaikaa. Ja
suvella menemme me naimisiin, hänellä on sellainen luonne.
— Niin, nyt sinä olet satamassa, sanoin minä. Mutta, ystäväkultani,
luuletko sinä tulevasi onnelliseksi?
— No en suinkaan minä umpimähkään naimisiin mene, vastasi hän
loukkaantuneena ja meni ovelle askeleita kuuntelemaan, ja minä
ajattelin: nyt tulee sulhanen aivan heti.
— Mutta niinhän sitä aina mennään, sanoin minä. Eikä kaikki mene
naimisiin tullakseen oman miehensä kanssa onnellisiksi.
— Ush, Pegg, kuinka sinä olet ilkeä? Etkö sinä sitte usko rakkauteen?
— En, sanoin minä, minä olen rakastanut liiaksi montaa. Uskotkos sinä?
— En, sanoi Eeva, ei minun tarvitse uskoa, koska minä tunnen sitä.
Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkähtämättömältä ja
onnelliselta, että minun oma asemani tuntui sen rinnalla kaksin kerroin
kurjemmalta.
Ja sitten hän tuli. Minulle oli hän suuri pettymys. Minun tuli niin
paha olla, kuin olisi alushameeni juuri ollut putoamaisillaan, mutta ei
juuri ketä tahansa voi verratakaan siihen, jota minä rakastan. Ja tällä
oli sentään minun rakastettuuni verrattuna se hyvä puoli, että hänellä
oli rehelliset aikomukset. Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut
aavistuksen siitä tuskasta, mikä valtaa isän ja äidin, kun he uskovat
tyttärensä antavan itsensä ja kaikkensa vallan sokeasti miehelle, joka
ei ole heidän mieleisensä.
— Etkö sinä aijo onnitella minua? sanoi Eeva kun hän oli mennyt.
Minä yritin, mutta ääneni ei kestänyt. Ellen olisi joka päivä
konttorissa niin kiusaantunut, ei sitä olisi koskaan tapahtunut.
— Anna anteeksi, minä olen vain niin iloinen, Eeva, se kaikki tyyni on
vain iloa. Mutta jos minä jonakuna päivänä tulen hurjaksi ja matkustan
täältä, niin oletko niin ystävällinen ja pidät hiukan huolta Putesta,
kunnes minä ehdin saada asioita hiukan järjestykseen.
— Että sinä voit pitää semmoisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään
toistaen sen kysymyksen, jonka minä ajatuksissani olin hänelle itselle
tehnyt. Hänhän on tavallinen naisten viettelijä.
— Ei se minun pitämiseni niin vaarallista ole sanoin minä vältellen.
Pahempi vain, että olen pakotettu hänet joka päivä näkemään. Ja minusta
tuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois.
— Että sinä voit pitää semmoisesta hirviöstä, sinähän tunnet hänen
maineensa.
— Minä tunnen enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta kyllä se menisi
ohitse, ellei minun tarvitseisi nähdä häntä alinomaa.
Kumpikaan meistä ei ollut huomannut Babya, ennenkuin hän oli aivan
vieressämme.
— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Sehän on koko Liiton
loppu.
— Sinun pitää tulla usein tervehtämään »minua kun minä menen naimisiin,
sanoi Eeva merkitsevästi. Ja niiden sanojen jälkeen unohdettiin minut.
Mutta sinä iltana päätettiin Liiton kohtalo.
Eeva aikoo jättää konttorin seuraavan kuun lopussa. Hän on ruvennut
harjoittelemaan taloudenhoitoa ja keittotaitoa, vaikka hän aina ennen
vakuutteli menevänsä ainoastaan sellaisen miehen kanssa naimisiin, joka
syö vain raakoja pihvejä. Emmy tulee piankin, oman vakuutuksensa mukaan
»rupeamaan itselleen», ja Jumala yksin tietää, mitä minä teen. Babylle
on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja se on tosiaan ainoa keino
millä hän voi pysyä hengissä, ellei onnistu saamaan parempaa paikkaa.
Joka tapauksessa on meidän lyhyt, mutta kunniakas satumme pian lopussa.
Allah on niin tahtonut.
17.