Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin
sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin
kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville,
ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä
kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.
Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse
silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.
Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme
pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja
ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin.
Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan
tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta
pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä
ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti
huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.
Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa,
rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän
niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda
kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita.
Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu
servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita
mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki
heti hienommaksi kuin kristalli.
Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan
tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura.
Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin
kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he
olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä
teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua
lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.
Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine
poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi.
Ja kaikki sanoivat:
— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa
paremmin kuin konttoriin.
— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä
tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin
aikomukset ja tulevaisuuden.
— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta
kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä,
kenties parempikin.
— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun
täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.
Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha
ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla
päivillään oli tullut humoristiseksi.
— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu
meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä,
ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy
kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös
koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby
rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset
tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita
niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei,
minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään
johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.
— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä
puhuvat, sanoi humoristinen minulle.
— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja
auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen.
Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.
— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä
täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden
yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa
menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa
uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista
meteliä?
— Kyllä, harmonikalla.
— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että
minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä
pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.
Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen
marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:
— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä
ja insinööreistä.
Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!
— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen
kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti
asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla
arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei,
eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan
harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä,
ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän.
(Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson
j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja
se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en
voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme
kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun
kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet
hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei
käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon.
(Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän,
mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme
kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän
apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa
ruveta petturiksi.
Ja hän astui alas tuolilta.
Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin
kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo
humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli
Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.
— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en
minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja
sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.
Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen
väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme,
ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.
6.
Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä
minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli
peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin.
Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä
sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli
vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla
puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi
kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja
sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut
niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.
Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme
me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän
on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.
Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi
milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari
hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen
puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa
loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja
kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle,
että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on
ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua
kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni,
semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani
kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani.
Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin
istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä
olekaan.
Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin,
joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä
ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut
joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen
ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja
sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan
tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en
koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä
hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja
rantakatukävelyjen uhriksi.
Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi
näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän
ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan
raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole
pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja
minä niin väsynyt.
Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme
hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut
jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten
joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa
kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää,
että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä
kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi
minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska
aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.
Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli,
Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia
uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.
Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen
kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen
aamulla hän on puettu ennen meitä muita.
Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla
talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti,
että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.
— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.
— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän
viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.
— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.
— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa.
Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin...
— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?
— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy
minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä
tiedä kuhunka pääni kallistaisin.
— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa...» Baby aivan vakavasti
deklameerasi Levertiniä.
— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.
— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin
laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja.
Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan...
Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava.
— Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta
tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui
ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli
ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut
ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».
Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen
komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella.
Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin
sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen
vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen
rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin,
jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja
perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko
kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin
Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta
sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.
Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan
sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu
ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit
ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan
kolmekymmentä vuotta vanhan.
— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.
Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.
— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin
vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta.
Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja
maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa.
Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää
ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin
joutua S.S.B.B:een.
— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo
päästä.
— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne
rakastajan, sanoin minä.
Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.
— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti
huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta
saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin
romaaneissa?
— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.
— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.
— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi
kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.
— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi
morsian. (Niin ne sanovat aina!)
— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa,
mutta se on aina saanut mennä takaisin.
— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota
minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa
vaikka mihinkä.
— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri
silloin pesisit tukkaasi.
Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti.
Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:
— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään
niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin
yhden ja sentähden se on jäänyt.
— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat
ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja
vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän
ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.
— Eikä kaataa toisiamme.
— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka
sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän
vaikutusta maailman järjestykseen.
— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka
olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa
vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan
vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle,
jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on
totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten,
jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.
— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva
suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.
— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.
— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi
on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä
huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja
ottaa aspiriinipulverin.
— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt
minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani
rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen
heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä
kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska
sokeri on lopussa.
Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.
— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.
Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.
Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti
sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.
7.
Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.
Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan
enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä
kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen
sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin
minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä.
Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut
silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika
kirjava menneisyys.
Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua
vasten parempaa tietoaan.
Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta
oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja
tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä
karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo
kokemuksia takanaan.
Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja
haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille
päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa
puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli
minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä
ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.
Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän
on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen,
kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata
hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla
paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta
voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset
hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset
kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja
saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.
Silloin hän rakastuisi minuun.
Silloin — —.
Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin
kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman
kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan
pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole
vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.
— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä,
masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.
— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.
— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä
minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina
olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi
kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena.
Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne
tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena
sunnuntai-iltana.
— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja
mielialani eivät koskeneet häntä.
— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi,
sanoi hän opettavaisesti.
— Tosiaankin, sanoin minä!
— No ettekö te sitten sitä tiedä?
— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan
sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla
heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi,
silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)
— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut
kulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka
kanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?
— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä
voisin saada sopivan takin pojalleni.
Voi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli
minulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni
hedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.
Kulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan
ja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan
odottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.
Hän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni
salaa hymyillen.
Meille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin
minä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan
olin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän
ei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.
Hän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan,
että hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari
oli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain
olemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.
— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja
työnsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:
— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?
— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli
niin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän
asettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi.
(Koettakoonpas konttoriaikana.)
— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin
tyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.
Minä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.
— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on
toistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.
— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me
keskustelimme.
Jumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia
syvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin
niin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me
erottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä
läsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.
— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella,
että hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman
lihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan
ja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa
heille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos
häneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku
on murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan,
niin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne
ja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa
ja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on
vaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi
paras tehdä.
Minä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan
kylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen,
että he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään
moista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä,
mutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän
olisi juonut niin paljon viiniä.
— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman
hiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn
huoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua
liikuttava näky.
Baby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti
bostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi
nainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai
minäkin sellainen silloin kuin alotin — — —
Lienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä
tunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:
— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.
Baby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:
— Osaatkos sinä viedä?
Minä nyökäytin päätäni myöntävästi.
— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on
Bostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina
meillä on tanssiaiset.
<tb>
Emäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa
ristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun
mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana.
Me tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri
kun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja
joutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan
hiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin
minun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun
huoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä
tuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka
nauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.
Kun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla
ja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja
kiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi
joku panimorenki — — —
— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut.
Sinähän herätät vain Babyn.
— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties
ensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti
murhata minut silmäyksillään.
— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.
— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne,
nyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.
8.