Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.
Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä
liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja
silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.
Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen
selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas,
että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.
— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä
hyppäyksellä ylös sängystäni.
Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä,
jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä.
Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama
kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä
kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut
jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen
mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.
Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan
henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he
eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole
luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan
hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi,
mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan
useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä
aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan,
mutta ei vakuutetuksi.
Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että
vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.
Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat
jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä
työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin
harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme
suorastaan leivän miesten suusta.
— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?
— Juuri niin.
— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?
— Paljoa paremmin.
— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te
hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?
— Se olisi kylläkin helppo asia.
— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla
nälkään?
— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.
— Kuka pitäisi? Tekö?
— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja
minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä
ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette
minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.
Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä
ja sitten tuli päällikkö.
Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli
varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:
— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.
— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse
päivällistänne turmella.
— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.
— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella
loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin
minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan
välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.
Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää
muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä
on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat
samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun
ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.
Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään
jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä
pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on
muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä
seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me
istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa.
Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja
enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta
tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta
arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata
tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi
murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa.
Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni,
tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona
ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä
Putte sanoi eilen.
Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.
— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä
hämmästyneenä.
— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.
— Mistä sinä sellaista olet kuullut?
— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta
ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo
skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.
— Mikä? mitä sinä sanoit?
— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?
— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.
Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan
vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he
ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin,
istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä.
Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun
vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä
on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on
sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja
enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.
— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi
oli valmis.
— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun
päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?
— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni
omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta
miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten
menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman
alituinen läsnäolo... mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.
— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten
ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä
antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden
kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. —
niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten
söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti
hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka
olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain
aavistaisit!
— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.
— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona
tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että
se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.
Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla
vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia
nuoria tyttöjä kohtaan.
— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus
kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi
niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä
kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.
Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:
»Velkoja on meillä, velkoja on meillä,
Viattomuut' ei kelläkään.»
— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.
— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.
— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.
— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan.
Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä
olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota
kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi
kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta
meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit
aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.
— Notariko se on? kysyin minä.
— Niin, ja Eläintarhakävelyt.
Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.
Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?
5.