Joulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen
tilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan
kuulutuksen:
Liitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan
sisäpoliittisista asioista.
Kokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi
sohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli
minun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia
poskiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun
Baby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan
tosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut
nuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä,
vai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun
toisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että
jälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin,
että pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya
ensinmainittuun.
— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme
käsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja,
öljyn hinta on nimittäin noussut.
Ehdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti
oli toteutettu, jatkoi Eeva:
— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme
tilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako
päivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä
viimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.
— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä,
mutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille
tavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt,
minulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.
Me kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki
yhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.
— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi
Emmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee
kun kerran on niin hyvää margariiniakin.
— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina
Zenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun
mielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.
— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä
päivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.
— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää
keksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.
— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja
pitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva.
Oikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän
kun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen
aikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä
työtä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.
Minä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta
ja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi
tunniksi iltapäivisin.
— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita
voisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.
— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle
kyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.
— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.
— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —
— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä
vaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä
olisi päässyt lattian alle.
— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby,
sillä minun täytyy parsia käsineitäni.
— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri
samalla soitettiin eteisen kelloa.
Minä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.
Minä olin vähällä kaatua selälleni huomatessani, että oven takana oli
minun Rantakadulla asuva serkkuni, mukanaan sulhasensa. Tuo sulhanen on
opettajana eräässä lyseossa eikä ole koskaan rakastanut ketään muita.
En ole sen jälkeen niin hämmästynyt, paitsi silloin kuin huomasin,
että tämä opettaja tosiaankin tahtoi naida minun serkkuni. Kun tytöt
kuulivat toiseen huoneeseen heidän äänensä, hiljensivät he hieman
pelästyneinä puhettaan ja minä vein vieraani huoneeseeni ja asetin
heidät sohvalle istumaan, juuri sen taulun alle, johon oli kirjoitettu:
»Miehet eivät saa tekosyylläkään astua naisten osastoon». Mutta se
ei ollenkaan sulhasta huvittanut, josta päättäen hän oli jo mennyt
verrattain pitkälle; heidän pitäisi mennä naimisiin ensi kuussa. Meillä
oli äärettömän ikävää ja Görel ja minä koetimme puhua mahdollisimman
paljon hänen avioliittonsa G:stä, t.s., mitenkä hän kapionsa merkkaisi.
Minä kysyin häneltä, tahtoisiko hän antaa minulle ne työt urakalle
ja silloin huomasinkin, että hän oli ajatellut minun tekevän kaiken
sen ilmaiseksi ja ainoastaan kunnian vuoksi. Hänellä on itsellään
niin vähän aikaa tätä varten, sillä hän paraillaan käy aatelisilla
emäntäkursseilla. Hän näytti minulle eräästä sanomalehdestä kuvia
jonkunlaisen prinsessan kapioista, — kas, noin niitten pitäisi olla.
Minä ajattelin sitä vanhentunutta leipää, jota me syömme ja Zenithin
margariinia ja tulin hieman sosialistiseksi. Mutta juuri silloin tuli
Eeva sisään.
— Oh, anteeksi, onko täällä vieraita? Minä ajattelin vain kysyä sinulta
Elisabet, missä on se leipäpussi, johon minä tavallisesti panen ne
leivänsyrjät, jotka minä olen ajatellut antaa eläimille Skansenilla.
Minä nimittäin taidan mennä sinne huomenna.
Minä vilkaisin sulhaseen ja Göreliin. Sulhanen katseli vain Eevaa,
joka oli tosiaankin hyvin sievä, kuten aina, sillä Eevallahan on hyvä
vartalo ja hyvä iho. Mutta Görel katseli vain sulhaseensa.
— Eeva kulta, etkö sinä ole kysynyt Magnhildilta. Mikäli tiedän, ei
hänellä ole viime aikoina ollut rahoja, vallankin sen jälkeen, kun hän
antoi puolipohjata kenkänsä.
— Onko hän tosiaankin tuhlannut ne. No, se oli hänen asiansa, vastasi
Eeva ilmettäkään muuttamatta. Olinhan minä ne säästänyt nälkäisiä
häkissä olevia eläimiä varten että kyllähän se näinkin voi käydä.
— Ette suinkaan näe nälkää, kysyi sulhanen osaaottavasti.
— Emme suinkaan, kuten kuulette, mikäli vain leivän syrjiä riittää — — —
— Mutta Sven kulta, nehän laskevat vain leikkiä, selitti Görel ja
piilotti päänsä hänen olkapäänsä turviin, niin että hatun plyymit
kutittivat sulhasen kasvoja.
— Görel, sanoin minä ankarasti, on tosiaankin aika, että sinäkin saat
tietää sen, että koko Ruotsin kansa ei sentään anna laittaa kenkiinsä
puolipohjia Ranskassa, kuten sinä ja täti. Minun mielestäni, koska
sinulla on sulhanen, jonka edessä eräs pikkuprinssikin on päässyt
ripille ja joka on julkaissut ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi — —
— Mutta rakas Elisabet, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan koko ajan
Eevaan, koskas sinä olet sosialistiksi tullut?
— Silloin, vastasin minä, kun minun täytyi itse ruveta elättämään
itseäni.
— Juuri sentähden ei naisten pidäkään elättää itseänsä, sanoi hän
päättäväisesti.
— Aivan oikein, puuttui puheeseen Eeva, nipistäen samalla minua salaa
käsivarresta, heillä pitäisi olla mies ja isäntä, joka pitää heistä
huolta.
— Minun mielestäni, sanoin minä ja nipistelin häntä takaisin, pitäisi
heillä olla ei ainoastaan yksi mies, vaan kokonainen tusina miehiä.
— Kylläkin sopiva tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti
hellästi yksityisen ratkaisunsa selkää.
Eeva ja minä nikkasimme silmää toisillemme Görelin hattukoristeitten
takana ja viettelimme sulhasen liukkaalle jäälle. Ja Görelin häntä
suunnattomasti ihaillessa piti hän pitkän ja opettavaisen esitelmän
siitä, kuinka naisen, huomioon ottaen hänen erikoisen ja oikullisen
taipumuksensa, tulee tyytyä siihen paikkaan yhteiskunnassa, mihin hän
jo luomisesta alkaen on määrätty.
Kun he olivat menneet, piti Eeva esitelmän ja matki sulhasta
aivan suuremmoisesti. Ja joka kerta kun hän matki miten sulhanen
bassoäänellään oli hyökännyt naisten kimppuun, lisäsi Eeva: Mutta
löytyyhän poikkeuksia ja viittasi meihin kaikkiin. Me olimme silloin
vähällä kuolla nauruun. Baby sanoi, että Eevan suu aivan väsyi.
9.
Aatonaattona.
Minun elämässäni oli aika ja se oli ennen kuin minä olin täyttänyt
kaksikymmentä, jolloin minun suurimpana surunani oli se, ettei
minulle koskaan tapahtunut mitään. Minä kävelin ja odotin. Jokainen
kirjeenkantaja, jokainen henkilö, jonka kohtasin kadulla, jokainen
kaupunginlähetti oli mielestäni se, jota minä jo pitkän aikaa olin
odottanut.
Mutta kun ei mitään kuulunut, ajattelin minä, pitääkö minun tosiaankin
koko elämän ikäni odottaa ja kuihtua harmaassa yksinäisyydessä, pitääkö
minun muistikirjani lehtien tosiaankin olla vallan valkeita. Mutta sen
jälkeen on minulla ollut liiankin paljon seikkailuita. En ole enään
viitsinyt edes laskea niitä.
Rikkaat ihmiset tekee joulu vielä rikkaammiksi ja köyhät tekee se yhä
vain köyhemmiksi. Mutta joulu tulee yhtä hyvin köyhän kuin rikkaankin
tykö. Ja totuttu tapa aikaan saa sen, että silloin koetetaan olla
tyytyväisen näköisiä, annetaan toinen toisilleen lahjoja ja ollaan
muutenkin iloisia.
Kun se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja ilmestyi joululehtiä ja
ilmoituksia ja piti puhdistaa huoneita, niin minä tosiaan ajattelin:
minä tulen vain istumaan kotona enkä huoli koko hommista. Minä en tahdo
mitään jouluiloa vieraassa kodissa. Minä en tahdo leikkiä joulua, sillä
se näyttää inhoittavalta. Mutta silloin minä muistin Puten ja huomasin,
että minun täytyy. Ehkä se olikin parasta. Mitäs tässä elämässä
oikeastaan muutakaan on, kuin että vastaa ystävällisesti puhelimeen ja
että Putelia on hiukan hauskaa. Ja niin se menee.
Me kaikki neljä olemme tehneet parhaamme, ilmeisten neljäntoista päivän
kuluessa olemme työskennelleet kuin orjat. Kaikilla meillä on ollut
ylimääräistä työtä konttoreissamme ja kotiin tultuamme olemme neuloneet
yli puolen yön, saadaksemme voittoja laittomiin arpajaisiimme, — minun
päällikköni otti kymmenen arpaa —. Niillä arpajaisillamme ajattelemme
saada jonkun pennin kukin. Rahat olemme panneet ruokakassaan. Baby on
laihtunut kaksi kiloa ja minun silmieni alla on mustat renkaat. Mutta
onhan kuitenkin Puttea varten minulla uusi takki ja höyrykone ja niin
ollen olen minä tyytyväinen.
Sattumalta on päällikölläni myöskin ollut työtä konttorissa joka
ilta, vaikka ei suinkaan hänen tarvitse hankkia mitään takkia ja
höyrykonetta. Hänen on vaikeata pysyä huoneessaan rauhassa, joten hän
vain häiritsee minua. Eilen illalla sanoin minä sen hänelle ja pyysin
hänen ajattelemaan, että minä olen köyhä ja että minun pitää ansaita.
Silloin otti hän kiinni minun molemmista käsistäni ja sanoi, että ne
eivät ole luodut naputtelemaan hänen koneellaan. Sitä paitsi olivat
minun käteni muka liian pienet ja pehmeät sellaiseen työhön ja että
se muka on verinen vääryys, että minun pitää turmella nuoruuteni ja
kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi
noitten kauniitten lauseitten sijasta luvannut minulle palkankorotusta,
mutta sitä hän ei tehnyt.
Löytyy uusi laji hakkailua, jota minä en ole tähän saakka tiennyt,
nimittäin konttorihakkailu. Sillä on oma erikoinen sanastonsa, omat
tilanteensa ja omat inhoittavaisuutensa. Jos minä tavallisissa oloissa
en tahdo tavata jotain herraa, jota kohtaan tunnen vastenmielisyyttä,
jos meidän välillämme on jotain kiusallista, niin minä en häntä siis
tapaa, koska minä sitä en tahdo, eikä minun tarvitse häntä nähdä, eikä
hänen kanssaan puhua.
Mutta jos minä olen konttorissa, ja jos siellä on miehiä, niinkuin
siellä tietystikin on, niin en pääse heitä pakoon. Jokainen aamu
odottaa kohtaloni minua. Minun työni ja minun taloudellinen asemani
pakoittaa minut sinne, jossa on se mies, josta minä en tahtoisi kuulla,
tai jota en kenties tahtoisi tavata. Mutta kuitenkin olen pakoitettu
hengittämään samaa ilmaa kuin hän, katselemaan häntä, puhumaan hänen
kanssaan, vastaamaan hänen kysymyksiinsä, siksi kunnes — — —.
Lörpötystä.
Tänään kello viisi menin minä verrattain hyväntuulisena keittokouluuni
syömään. Käteni oli aivan täynnä paketteja ja minä iloitsin jo
etukäteen siitä, että sitte menen kotiin, käärin paperit uudestaan ja
kirjoitan niihin joululahjavärsyjä. Olin hetkeksi aivan unohtanut Babyn
suuren surun, jonka hän sai eilen, mutta kun minä sen lapsen näin,
muistin yhtäkkiä, että hänen kassassaan oli vajaus ja ymmärsin, ettemme
voi minkäänlaista hauskuutta saada ennenkuin se asia on selvillä.
Minun tuli kyyneleet silmiini, kun näin hänet istuvan näin yksinään,
pää alaspäin painettuna, enkä ehtinyt vielä edes paikalleni istumaan,
ennenkuin hän sanoi minulle: onko sinulla, Elisabet, 67 kruunua, 58
äyriä?
— Rakkaani, sanoin minä, ei minulla ole sitä, mutta minä voisin kenties
hankkia. Etkö sinä ole löytänyt rahoja.
— En, sanoi hän. Ja ravisti surullisesti päätään. Ja kuinka minä
olen laskenut aivan koko päivän. Eikä löydy mitään keinoakaan löytää
niitä. Mutta minun täytyy, kuten ymmärrät, mennä uudelleen alas niitä
hakemaan. Minä tulen hakemaan niitä koko yön, että älkää siis ollenkaan
huolehtiko, vaikka minä en tulisikaan kotiin. Ja sitten jouluksi, Pegg!
Mitä minun pitäisi tehdä.
Minä sanoin kuten kaikki järkevät vanhat ihmiset aina sanovat: »Syö
ensin, et sinä muuten osaa ajatella. Kyllä sinä ne löydät, ellet vain
ole hermostunut.» Ja Baby ajatteli, kuten kaikki nuoret ihmiset ovat
aina ajatelleet, ettei vanhain mielestä heidän surunsa merkitse mitään
ja että he puhuvat vain roskaa. Mutta hän söi kuitenkin. Hän unohti
jopa siihen määrään itsensä, että tilasi jälkiruokaakin.
— Pegg, tämä on oikein elämän todellista surua ja vakavuutta. Ja tämän
minä saan rangaistukseksi sen tähden, että olen käynyt pää alaspäin
ja surrut sitä, että notarilla on naikkosia. Ja olen luullut olevani
onneton. Ah, koko se sielun suru on ainoastaan roskaa. Todellinen
suru on ainoastaan sappikiveä ja kassavaillinkia. Hyvästi, Pegg, jos
sattumalta löydät 67 kruunua, 58 äyriä kadulta, niin voit soittaa
numeroon 6359. — Ja hän hymyili hieman tuskallisesti ja meni kassalle:
— siellä oli vasikanpaisti ja syltillä täytetty mantelikakku ja 60
äyriä ja 30 äyriä, joka tekee yhteensä 90 äyriä.
Minä istuin vielä jonkun aikaa ja ajattelin. Sitte menin takaisin
konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin työskennellä odottaen
hermostuneena koska päällikkö tulisi.
Hän kyllä tulikin ja oli lempeä ja myöntyväinen.
— Tuomari on aina ollut hyvin ystävällinen, olisiko se kenties
mahdollista, vaikka onhan se kylläkin hieman hävytöntä — voisikohan
saada sata kruunua palkastaan etukäteen — voi kuinka minä vihasin
häntä, sentähden että hän katsoi minuun niin omituisesti.
— Mutta silloin neidin asiat tulevat olemaan edelleenkin huonot, sanoi
hän ja katsoi minuun pitkään.
— Minä voisin kyllä iltapäivisin istua täällä konttorissa ja kuitata
siten sen rahan, ehdotin minä.
— Löytyyhän niitä muitakin keinoja.
— Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa aivan hyvin, mutta sanoin. — Niin,
onhan minulla sukulaisia, minä koetan, jos joku niistä tahtoisi auttaa
minua.
— Ja luuletteko te minun sallivan teidän niin tekevän? Ette te
liikkeeltä voi saada rahoja etukäteen, sillä se sotisi minun
periaatteitani vastaan, mutta mahdollisesti kylläkin minulta
persoonallisesti.
— Entäs ehdot, sanoin minä afäärimäisesti. Mutta minun sydämeni löi
kovasti.
— Te itse, sanoi hän, ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin
pulpettini taa.
— Ettekö te ymmärrä, että käyttäydytte sopimattomasti, sanoin minä ja
veret nousi poskilleni.
Hän pyyteli minulta monin kaunein sanoin anteeksi, sanoi olevansa
tyhmä aasi y.m. y.m. ja minun piti välttämältä puristaa hänen kättään
merkiksi siitä, etten ole hänelle vihoissani. Mutta minä ajattelin
käyttää tilaisuutta hyväkseni.
— Minä pyydän ilmoittaa tuomarille, sanoin minä, että meillä Tukholman
konttoritytöillä on musta lista, joihin merkitään ne päälliköt, jotka
enimmän hakkailevat konttorityttöjään.
— Minä tahtoisin nähdä sen, sanoi hän.
— Minä kyllä arvaan sen, sanoin minä, mutta se tuskin onnistuu. Sitä ei
ole koskaan edes kirjoitettu. Oh, kyllä kai te hämmästyisitte, sillä te
olette N:o 3 ja kaikki Tukholman konttoritytöt tietävät sen.
Se häntä vain huvitti. — Sehän oli hauskaa. Mutta saadakseni hänet
oikein pehmeäksi, vedin minä esiin koko Babyn jutun ja hänen
kassanvaillinkinsa, mutta hän ei minua uskonut.
— Minä luulin neidin olevan hieman vähemmän tekopyhän, sanoi hän,
ottaen huomioon neidin kokemukset elämässä.
Minä tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan Puttea, mutta vaikenin,
koska tiesin ettei hän kuitenkaan uskoisi minua, ennenkuin näkee minun
kolmetoistavuotiaan Putteni omassa persoonassaan edessään. Ja vavisten
kävelin minä eteiseen panemaan palttoota päälleni, lujasti päättäen
mennä Rantatielle nöyryyttämään itseni Babyn tähden.
Minun seisoessani siellä ja pannessani hanskoja käsiini, tuli hän,
kädessään kirjekuori.
— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän
väsyneesti.
Minä tulin tavattoman iloiseksi ja hämmästyneeksi, ja ojensin hänelle
käteni, jota hän suuteli.
— Näyttää siltä kuin minä en aina vaikuttaisi rauhoittavasti tuomariin,
sanoin minä leikillisesti.
— Ei suinkaan neiti sitä tarkoitakaan, kuiskasi hän ja tuli lähelleni.
— Minun täytyy mennä nyt, sanoin minä ja peräännyin.
— Ainoastaan silmänräpäys. Te olette kai pahoillanne siitä, että minä
äsken olin niin ilkeä ja raaka. Ettekö te tahtoisi osoittaa minulle,
että te ette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.
Vastaukseksi astuin kaksi askeletta takaperin, mutta ovella sai hän
minut kiinni, pani kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua.
Minä olin aivan tahdoton. Muistan vain sen, että ajattelin — oh, kuinka
hän viitsii!
Mutta kun minä sitten olin tullut kadulle, unohdin minä kaikki harmit
sen vuoksi, että minulla nyt oli niin paljon rahaa, että voin auttaa
Babya ja että vielä vähän jääkin. Riensin hänen luokseen ja hyvä isä,
kuinka iloiseksi se kakara tuli! Me menimme kotiin, mutta matkalla
ostimme yhtä ja toista.
Kotona oli Eeva vallan seitsemännessä taivaassa viidenkymmenen kruunun
tähden, jotka hän odottamatta oli saanut joululahjaksi.
Hän nauraa vielä unissaankin, minun tätä kirjoittaessani.
Kello on yli kaksitoista. Siis jo jouluaatto. Olenkohan minä tehnyt
mitään erikoisen pahaa. Mutta jos olen tehnyt, niin on se vallan
kauheata, ettei minua ensinkään kaduta. Tuntuu vain niin mukavalta.
10.
Uudenvuoden aattona.
Joulupäivän aamuna tapahtui jotain aivan hämmästyttävää kello puoli
kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja
loikoilimme puolihereillä, kuten ihminen tekee juuri minuuttia ennen
kun hänen pitäisi nousta ylös. Kaikissa ruukuissa ja vaaseissa, mitkä
vain oli kokoon saatu, oli kuusenoksia ja puolanvarsia ja männynoksia
ja puhtaat liinat kaikilla pöydillä. Messinkiesineet puhdistettu ja
Babyn hyasintit kukkivat ikkunoillamme.
Eeva oli juuri sanonut minulle: maataan nyt vielä vähän aikaa, ei
suinkaan kukaan voi meitä siitä moittia, jos tulemmekin neljännestuntia
myöhemmin konttoriin. Pitäähän nyt jollain tavalla saada nauttia
joulusta. Ja juuri silloin kuulin minä eteisestä kahvivehkeitten
kilinää ja notarin äiti aukaisi oven hymyilevänä ja lempeänä.
— No mutta, sehän oli äärettömän ystävällistä rouva Berggreniltä,
sanoimme me kaikki yhtaikaa ja hän asetti kahvitarjottimen pöydälle ja
lausui:
— Hyvää joulua, neidit, ja tehkää niin hyvin. Se näytti kaikinpuolin
niin äärettömän hauskalta ja kodikkaalta, mutta kun minä katsoin
Babyyn, niin huomasin, että hän oli tyytymättömän näköinen syödessään
notarin äidin saframileivosta. Se näytti hullunkuriselta ja minä
huomasin kuinka Emmy koetti salaa lohduttaa Babya seuraavalla
omituisella tavalla:
— No no, älä nyt ole murheellisen näköinen, ajatteleppas minua, jota ei
ole kukaan koskaan edes pettänyt.
Meidän konttorimme piti suljettaman kello yksi ja minä olin käskenyt
Puten tulemaan sinne siksi, sillä hän tahtoi mennä ulos ja sitten
ostoksille.
Kun tulin aamulla konttoriin, tuntui minusta kuin olisi siivoojamuija
ja herrat minun päältäni huomanneet, mitä oli edellisenä iltana
tapahtunut ja levottomuudella odotin minä hetkeä, jolloin tapaisin
päällikköni. Mutta hän oli niin levollinen ja tyynen näköinen, että
minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.
No, minä kyllä sitten huomasin, ettei hän ollut sitä tehnyt. Koko
aamupäivän taistelimme me, hiljaista ja epätoivoista taistelua. Hän
tahtoi päästä tekstissään eteenpäin, minä tahdoin sen estää, sillä
joulurauha oli kuitenkin jo tarpeeksi häiriintynyt. Jos hän ei tapojaan
paranna, en minä voi pitää sormuksiani enää oikeassa kädessäni. Tekee
niin kipeätä, kun hän puristaa sitä koko voimallaan.
Kello tuli yksi ja varatuomarit poistuivat lyönnilleen, vilkaistuaan
ensin minun huoneeseeni, jossa oli päällikkö ja toivotettuaan hauskaa
joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minä olisin tahtonut lyödä
heitä. Minä olin tilannut Puten sinne kello yhdeksi, mutta se hutilus
viipyi, niin että ajattelin mennä jo porttikäytävään sitä odottamaan
päästäkseni päälliköstäni eroon. Hän hyöri ympärilläni ja keksi
kaikenlaisia kysymyksiä viivyttääkseen minua: mitä minä tulen tekemään
joulupäivinä, olinko minä ajatellut antaa hänelle mitään joululahjaa,
tahdoinko minä mennä ulos hänen kanssaan ja lopuksi että olinko minä
niin naurettava, että olin äkeissäni edellisen illan tapahtumista.
Minä olin äärimmilleen hermostunut, kun Putte vihdoin tuli. Minä otin
lakin hänen päästään pois.
— Kas niin, pojuseni, sano nyt päivää tuomarille, sanoin minä
salaisesti iloiten.
Se oli suuremmoista.
— Oh helvetti! sanoi hän.
— Kuinka niin, kysyin minä.
— Oliko se tälle kun se takki piti ostettaman?
— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi nuhdellen, ettekö te tosiaan
voisi paremmin säilyttää joululahjasalaisuutta.
— Kylläkin, mutta tämä on jo suuri mies.
— Niin on, sanoin minä. Meidän välillämme on kaksitoista vuotta, mutta
hän on niin isokasvuinen, hän on tullut meidän isäämme.
Ja siihen malliin se kävi. En tiedä mitä päällikköni mahtoi ajatella,
mutta kai sen aikoinaan saan tietää.
Putte tahtoi välttämättä mennä Itäiselle Pitkällekadulle. Minä en
tahtonut ensinkään mennä sinne päin, mutta hän vain marssi ja vihelteli
ja kun tuli joku vanhanpuoleinen nainen vastaan, niisti hän nenäänsä
joka kerta heidän kohdallaan, niin että minä sanoin hänelle:
— Lapsi kulta, sinä joudut vielä poliisin käsiin.
Silloin ryhtyi hän toisiin konsteihin ja sanoi aina ääneen:
— Pegg, eikös sinunkin mielestäsi noitten ämmien pitäisi enemmän
näyttää noita torahampaitaan.
Lopuksi täytyi minun nipistää häntä korvasta kun tulimme Eduskuntatalon
kohdalle.
— Jassoo Pegg, sanoi hän sitten. Jos nyt toinen on säästänyt koko
viimeisen viikon voidakseen saada sisarelleen komean joululahjan, niin
tämä rupeaa rääkkäämään häntä vielä jouluaattona. En minä olisi sitä
uskonut.
Hän oli aivan ilmetty Anderssonskan Kalle (eräs suosittu nuorisonkirja
Ruotsissa). Mutta hänellä onkin se kirja ollut mukana raamatun välissä
joka aamu rukouksissa.
Minä tietysti pyysin häneltä, raukkamaisesti kyllä, anteeksi. Hän oli
tyytyväinen ja suuntasi kulkunsa Eduskuntatalon pohjoiselle puolelle,
joka on virtaan päin.
— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän kuljet kiertoteitä. Mutta hän
rupesi juoksemaan ja kun minä saavutin hänet, seisoi hän ja näytti
erästä aukeamaa kivijalassa.
— Se on minun säästöpankkini, ymmärrätkös, sanoi hän, mutta käänny nyt
poispäin, sillä ei sinun tarvitse saada tietää, paljonko rahaa minulla
on.
— Mutta, lapsi kulta, kuinka sinä noin teet, sanoin minä.
— Muutenhan minä tuhlaisin ne, ymmärrätkös, yhtä kyytiä, sanoi
hän. Muut pojat panee niin paljon rahaa torttuihin, mutta minä
olen säästänyt. Ja hän oli aivan loistavan iloinen siitä, että oli
pidättäytynyt syömästä leipurin herkkuja minun tähteni.
Sitte pysähtyi hän jokaisen ikkunan luo, sillä nyt piti ostaa jotain
Peggille, että tämä tulisi hienoksi. Lopuksi meni hän päättäväisesti
erääseen naisten kauppaan ja minä odotin liikutettuna mikä ikkunassa
olevista inhoittavista kapineista olisi hänen huomionsa kiinnittänyt.
Vasta kun hän tuli ulos tyytyväisyydestä loistaen, takintaskussa
paketti, sain minä hänen istuutumaan viereeni raitiovaunuun ja ajamaan
kotia kohti.
Mutta yhtäkkiä sanoi Putte kuuluvalla äänellä:
— Pegg, minkä tähden sinun päällikkösi sanoi, »oh helvetti» kun hän
näki minut?
Koko raitiovaunu lakkasi hengittämästä ja minä sävähdin tulipunaiseksi.
— Ei suinkaan hän niin sanonut, vastasin minä nopeasti. — Mutta
kuuleppas Putte, sanoin minä, saadakseni hänet toisiin asioihin. —
Etkö tahtoisi juosta hiukan minun asialleni kun kotia pääsemme, minä
muistaakin, että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla
ei ole pulloa muassani. Ehkä sinä juokset alas sitä hakemaan, minä kun
olen niin väsynyt.
— Eikö neiti ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ei sovi opettaa
lapsia juoksemaan kapakoissa, sanoi eräs minun vieressäni istuva vanha
herra ja läpi koko raitiovaunun kävi ikäänkuin humahdus.
— En ole tosiaankaan koskaan tullut sitä ajatelleeksi, vastasin minä
aivan totuudenmukaisesti ja silloin tarttui puheeseen eräs kolmas
henkilö ja selitti, että alaikäiselle ei annetakaan spriitä. Kun
asiasta näytti sukeutuvan yleinen keskustelu, nousin minä Puten kanssa
vaunusta pois, vaikka olisikin vielä ollut pari pysäkin väliä kotiin.
Poika oli hyvin onnellinen, sillä hänkin oli luullut, että minä aioin
lähettää hänet tavalliseen anniskeluyhtiön puotiin ja oli sangen
pettynyt kuullessaan, että minä tarvitsenkin vain denaturoitua spriitä
priimuskeittiötä varten.
Me kaikki nauroimme sitten koko jutulle, mutta vielä enemmän huvitti
tyttöjä päällikkö ja harha-askel. Puttea kutsuttiin koko illan vain
harha-askeleeksi.
Kello seitsemän tuli jouluvieraat. Ensinnä se humoristinen
Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Se sama, joka oli niin
yksin maailmassa, ettei häntä kutsuttu mihinkään muualle kuin meille
ja Gerda, joka yhä edelleen haki itselleen sopivaa ja mukiin menevää
rakastajaa.
Koko talossa oli joulu ja meidän ikkunaan näkyi kuusi eri joulukuusta
eri kerroksista, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää
sen. Tytöt olivat äärettömän ystävällisiä Putelle, oikein liikuttavan
ystävällisiä ja hän oli illan sankari ja sai joululahjoja meiltä
kaikilta. Minä olin vähällä suudella hänet kuoliaaksi, kun hän
lahjoitti minulle seitsemänkymmenenviiden äyrin kauhistuttavan näköisen
rintaneulan, jonka hän oli ostanut Itäiseltä Pitkältäkadulta. Minä
aion säilyttää sen hänen lapsiaan varten, joista minä vanhoilla
päivilläni toivon saavani paljon huvia. Me lahjoittelimme toisillemme
pikkukapineita ja Emmy sai kymmentä lajia saippuaa, sillä se tavara on
hänen suurin heikkoutensa.
Mieliala oli hyvä ja kun se alkoi painua, otimme me harmonikan esille.
Illallisen valmistaminen antoi meille pariksi tunniksi hommaa. Minä
komensin kaikki toimeen sekä ennen että jälkeen illallisen ja vuoron
perään hämmensimme me puuroa. Baby ehdotti, että puuro syötäisiin
sitten vasta, kun se on neljäkymmentäviisi minuuttia kiehunut ja minä
ajattelin, että oli se onni notarille, että heistä aikoinaan tuli ero.
Mutta minun täytyi tunnustaa, että kun tuli minun vuoroni hämmentää
puuroa, niin hieman itkin muistaessani äitiä ja kotia, joita en enää
koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta minä luulen, että
kaikki hiukan itkeskelivät tuota muistorikasta puuroa hämmentäessään.
|a notari liikkui käytävän eteisessä ikäänkuin kissa. Moraalin nimessä
täytyi minun hätistää hänet pois pari kertaa.
Kun me olimme syöneet ja vieraittemme suosiollisella avulla pesseet
astiat ja kuivanneet ne, asetimme Puten nukkumaan erään pienen verhon
taakse ja onnistuimmekin siinä pitkän vaivan perästä. Kaikki tytöt
tahtoivat suudella häntä kun hän siinä makasi ja oli niin herttaisen
näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me kaikkikin
nukkumaan. Baby ja minä tilapäisesti lattialle laitetuille vuoteen
tapaisille ja vieraat siirtyivät pitkän kursastelemisen jälkeen sänkyyn
ja sohvalle. Eihän meillä ollut sydäntä antaa heidän tänä yönä mennä
kotiinsa synkkään ja yksinäiseen huoneeseensa nukkumaan. — Eihän siinä
meidän joulussamme paljon uskontoa ollut, mutta olihan siellä paljon
liikuttavaa ystävyyttä, jonkunverran epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja
hieman myöskin sankarillisuutta, sillä olimmehan me kaikki iloisia,
vaikka ei kukaan meistä ollut naimisissa.
11.
Uusi vuosi.
Minä muistan lapsuusajoiltani meidän opettajattaremme, joka oli aina
puettu harmaaseen tyköistuvaan leninkiin ja jokaikinen maanantaiaamu
alkoi opetuksen sanomalla haudankalsealla äänellä: Taas alkaa uusi
viikko vaivoineen ja suruineen. Ei se nyt erikoisen rohkaisevaa
pienelle lapselle ollut ja minä muistankin, kuinka joka ainoa kerta
meidän sydämemme läpätti ja me ajattelimme, että mitähän suruja ja
vaivoja meille taas silläkin viikolla tulee.
Minä olen mielestäni tullut aivan tuon vanhan kouluneidin kaltaiseksi,
sillä vuoden alussa minun ajatukseni käyvät aivan samaan malliin. Mutta
kenties tästä sentään tulee hauskakin vuosi, vaikka näyttääkin ikävältä.
Pyhät ovat menneet ja rauha niitten mukana.
Liiton kodissa on viime päivinä tapahtunut sangen huomiota herättäviä
tapauksia. Näyttää siltä kuin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten tytöt
aikoisivat tosiaankin ryhtyä sanoista töihin. Mutta Herra Jumala,
kuinka paljon sanoja siihen on tarvittu. Salaliiton johtajilla on
ollut kokouksia meidän luonamme ja he ovat olleet sangen kovaäänisiä
ja kiihkeitä. Ensin on täytynyt valmistaa mielialaa henkilökunnan
keskuudessa ja se on ollut kovaa työtä. Johtaja, neiti Stenberg,
uskoi minulle, että toisinaan tuntui aivan toivottomalta. Ne tytöt,
joilla on koti Tukholmassa ja joiden siis ei tarvitse nähdä kaikkea
sitä puutetta kuin heidän toveriensa, olivat homman suhteen sangen
välinpitämättömällä kannalla ja muiden tyttöjen keskuudessa oli
menettelytavasta yhtä monta mieltä kuin tyttöäkin, kenties hieman
enemmänkin.
Kokouksissa meidän luonamme koetettiin päästä yksimielisyyteen
yhteisestä toimintatavasta ja sanoja vuoti aivan virtanaan.
Baby oli kuin tulta. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä kaikui.
Vastavaikutus rakastelemisen jälkeen ilmenee täten.
Toverit sanovat, että hän on aivan hurja agitaattori. Se on tosiaankin
miehuullista häneltä, sillä koska tahansa voi joku niistä tytöistä,
jotka tahtovat olla hyvää pataa päälliköittensä kanssa, paljastaa
hänet ja ilmoittaa hänen hommistaan päällikölle. Tämä epäluulo ei
ole mitenkään kaunis, mutta Jumala paratkoon, se paljastaa meissä
yläluokkalaisnaisissa suuren vian, jota on turha koettaa peitellä.
Lakkokomitea oli hiljattain meillä kahvilla. Se oli kuun alkupuolella,
jolloinka vielä ollaan reippaita, koska kukkarossa on pari kymppiä
ja minä kysyin heiltä, kuinka monen he luulevat lakkoon yhtyvän. He
luulivat, että kolme neljäsosaa parhaassa tapauksessa. Mutta ketä ne
ovat?
Sitä he eivät osanneet varmaan sanoa.
— Niin, sanoin minä. Luultavasti ne teidän joukostanne, joiden täytyy
elää yksinomaan omasta työstään ja joiden näyttää edeskin päin täytyvän
niin tehdä, koska teillä ei ole sulhasta eikä rakastajaa, ettekä näytä
sellaista saavankaan. Samassa tulin ajatelleeksi, että nyt olin sanonut
jotain, jota milloinkaan ei voida antaa anteeksi, ei edes ne, jotka jo
omastakin mielestään ovat sanoneet hyvästit rakkaudelle ja oman kodin
perustamistoiveille. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.
— Mutta kuinka sinä voit sanoa sillä tavalla, kysyi Baby pienen,
kiusallisen vaitiolon jälkeen.
— Sen tähden, sanoin minä, että nykyaikana täytyy naisten rakkauden ja
naisten työn olla vihollisia keskenään. Ainoa tapa, millä saadaan ne
molemmat sopusointuun, on tehdä niistä rakkaudentyö. Ja sellaisenhan
voi tehdä joku sairaanhoitajatar, joku opettajatar, ehkä joku, jolla
on kanoja ja puutarha ja kaikkein enimmän vaimo tahi äiti, mutta
mainitkaapas minulle joku konttoristi tahi konekirjoittajatar, joka
numeroita tehdessään ja naputtaessaan voi suorittaa rakkauden työtä.
— Me kyllä voisimme sitä tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg
yhtaikaa. Sinä et tunne meitä, ja asetappas joku oikein naisellinen
nainen konttoriin, niin ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei hän rupeisi
hellästi kohtelemaan kassakirjaa ja hoiteleisi äidillisellä huolella
mustetolppoa ja konttoripoikaa.
Nyt syntyi kiivas väittely naisen kutsumuksesta. Minä sain pari heistä
puolelleni, mutta enin osa oli minua vastaan ja viimeksi meni koko
juttu sekaisin ja mieliala tuli vähän kiusalliseksi.
Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi, että hän on tarkastanut rivit
ja huomannut, ettei minun laskuperusteeni ollut aivan järjetön.
— Minä olen itse todistuksena siitä, sanoi hän.
— Hänen mielessään kummittelee aina vain notari, joka on kiukuissaan
siitä, kun Baby ei tullut bostonklubiin ja telefoneeraa kaksi kertaa
päivässä toiselle.
Seuraavana päivänä juoksi hän kotiin sydän kurkussa.
— Tirehtööri tietää kaikki, he ovat lörpötelleet.
— No mitä hän sanoi, kysyimme Eeva ja minä yhtaikaa.
— Sanoo, hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri, hymyilee niin
pirullisesti, että minä luulen että ellemme me pane heti sitä toimeen,
niin hymyilee hän koko homman kuoliaaksi. Ja kun me seisomme käytävissä
ja kuiskuttelemme, menee hän aina ohitse ja sukeltaa aivan kuin maan
alta ja silloin me taas tahtoisimme vaipua maan alle.
Niin meni taas päivä eikä Babya näkynyt keittokoululla. Mutta kun minä
tulin kotiin, makasi se pikkukiihottaja sohvalla ja itki niin, että
koko sohva vapisi hänen nyyhkytyksistään.
Hänen vieressään istui Emmy aivan masentuneena ja tuijotti avuttomana
avaruuteen. Koska minun mielestäni oli paras antaa Babyn itkeä loppuun,
otin minä Emmyn meidän huoneeseemme.
— Mitä on tapahtunut?
— Oikein ikävää, mutta se on heidän oma syynsä.
— No kerro, sitten saamme tietää kenenkä syy se on?
— Heidät kutsuttiin tänä aamuna johtajan tykö.
— Ketkä? Babykö?
— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi ja ne sanottiin ylös, koska ne
olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.
— Sepä oli omituista. Ennenkuin oli mitään tapahtunutkaan? Ja kuinka
hän tiesi siitä?
— Jotkut olivat kai lörpötelleet.
— Oh, saisinpa minä ne käsiini! Mutta mitä te sitten teitte?
— Ne meni sitten johtajan tykö ja veivät sen kirjoituksen, jonka
tiedät, jossa oli korkeammasta palkasta ja lyhemmästä työajasta ja ne
pani lisäksi siihen, että Baby ja neiti Stenberg pitäisi otettaman
takaisin.
— No.
— Tirehtööri sanoi ei siihen kaikkeen.
— Ja entäs sitten?
Minä olin niin kiihtynyt että vallan vapisin.
— Silloin parikymmentä meistä sanoi että he eroavat.
— Paljonko teitä on kaikkiaan?
— Neljäkymmentä seitsemän.
— Eikö tosiaankaan enempää tullut? No mitä johtaja sitten sanoi?
— Hän sanoi, että ne saivat tehdä niinkuin heitä huvitti, että hän saa
likkoja vaikka miten paljon, jotka ovat hyvinkin kiitollisia voidakseen
työskennellä hänen liikkeessään. Stenberg oli hänelle kyllä sanonut,
ettei se käy niin helposti kun johtaja sen luulee ja silloin kysyi hän,
että onkos Stenberg koskaan nähnyt naisten voivan pitää yhtä.
— Mutta minun mielestäni te olette osottaneet, että me sen voimme
tehdä, sanoin minä. Joka tapauksessa on tämä ainakin hyvä mielenosotus.
Seuraa vain kysymys, mitä meidän nyt pitää tehdä. Kuinka me nyt voimme
saada teille molemmille työtä ja tuloja.
— Rakas Elisabet, sanoi Emmy.
Minä katsoin häntä ja hänen oli niin vaikea ilmoittaa sitä, minkä minä
luonnollisesti koko ajan olin aavistanut: että hän ei ollutkaan niitten
kahdenkymmenen joukossa. Ja minun kävi häntä sääli.
— Minä ymmärrän kyllä sinut Emmy, sanoin minä. Sinähän olit koko ajan
hiukan sitä vastaan.
Tuli äänettömyys. Vihdoin sanoi hän keventyneenä:
— Minä olen kyllä ajatellut, että voisin hiukan auttaa Babya, kunnes
hän saa jotain, sillä kassanhoitaja sanoi, että hänen luullakseen me
muut, jotka olimme lojaalisia, saamme hiukan palkanlisäystä.
— Jassoo, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka itki hiljaa ja
väsyneesti.
— Älä nyt ole pahoillasi, rakkaani, sanoin minä ja suutelin häntä.
— Vo-oi, Pegg, sanoi hän aivan sydämensä pohjasta. Se on niin
häpeällistä.
— Lorua, lapseni, se oli reippaasti tehty, vaikkakin niin kauhean
järjettömästi. Mutta niin se on usein. Kahdenkymmenen vuoden päästä
sellainen yritys kylläkin onnistuu.
Minä koetin hiljalleen kääntää hänen tyynyään, mutta se oli yhtä märkä
molemmin puolin.
— Ja minä olen sitte niin mahdottoman köyhä, sanoi Baby ja kaikki ne
muut on sitä myös — minun tähteni, mitä sinä luulet Jumalan tästä
sanovan.
Minä hoitelin häntä kuten pientä lasta, ja hän tuntui semmoinen
olevankin. Aivan kuin Putte. Olen toisinaan ajatellut, että minä
mahdan ollakin tavattoman äidillinen. Jospa hakisinkin paikkaa jossain
lastenkodissa, tahi hommaisin itselleni jollain tavalla kanalan. Se
sopisi ihan varmaan minulle paremmin.
Kesken kyyneleitä tuli Eeva. Hän tuli aivan kiihkoihinsa, kutsui Babya
martyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui hieman virkistämään Baby
raukkaa. Mutta Emmylle osoitti hän halveksumistaan niin selvästi, että
Emmy oli aivan onneton.
En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä kehittyi
oikein täydellinen kohtaus, jolloin Emmy vähitellen kiihottui, tuli
isoääniseksi, ilkeäksi ja mahdottomaksi. Emme olisi koskaan voineet
aavistaa, että hänessä löytyy niin paljon voimaa.
— Minä olen kyllä ollut sellaisessa hommassa, mukana erään kerran
jo pitkän aikaa takaperin, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan eräässä
konttorissa, jotka sanoimme itsemme ylös yhtaikaa, koska näimme
suorastaan nälkää ja meille luvattiin parempaa ja parempaa, mutta ei
koskaan niitä lupauksia pidetty. Luulimme kylläkin viisaasti tehneemme,
mutta samana päivänä ilmoitti päällikkö lehdissä ja sai kuusikymmentä
vastausta.
— Niin kyllä, mutta sehän on kunnian asia, sanoi Eeva.
— Ei ole, sanoi Emmy. Se on mahajuttu, sen te kyllä hyvin tiedätte, ja
vaikka Magnhild on typerä, ei teidän tule sen tähden minua haukkua,
että minä olen viisaampi.
Sellaista hän puhui. Se oli hyvin surullista. Me olimme aina ennen
olleet hyviä ystäviä ja minä olin pitänyt Emmystä aivan kuin ihminen
pitää vanhasta saalista.
Niin, enhän minä oikeastaan ollut yhtään äkäinen.
Emmylle sillä kun ihminen on vanha, heikko ja köyhä, on hänen vaikea
olla innostunut. Mutta minä en voinut saada Eevaa katsomaan asiaa yhtä
suvaitsevilla silmillä. Olimme vähällä joutua siitä riitaan, mutta
viime hetkessä huomasimme, että se vain pahentaisi asiaa.
Syleilimme toisiamme ja olimme yhtä mieltä siitä, että Hall Caine on
oikeassa, sanoessaan:
»Surkeata on olla nainen!»
12.
Tammikuussa.
Eeva ja minä.
Olemme juuri tulleet kotiin hommistamme, makaamme kumpikin
puolipimeässä sohvallamme ja olemme aivan ääneti. Kumpikin tietää, että
toisella on aivan tarpeeksi tekemistä omien ajatuksiensa kanssa.
Emmyä ja Babya ei kuulu, eikä sitä tule kummastellakaan, sillä sen
jälkeen kun Emmyllä ja Eevalla oli silloin yhteenotto, ei meillä enään
ole ollut niin hauskaa kuin ennen. Eikä kenelläkään ole erityistä
kiirettä kotiin iltaisin.
— Oletko sinä huomannut, Pegg, sanoi lopuksi Eeva, että tuntuu niin
kuin ei kaikki olisi kuten ennen.
— Kahvin, vai öljyn suhteen, sanoin minä, vaikka kyllä tiesin hänen
tarkoittavan jotain muuta.
— En minä nyt juuri öljyäkään tarkoittanut, vastasi Eeva, sillä vaikka
se olisi lopussakin, niin saisihan sitä uuttakin sentään näin kuukauden
alussa. Mutta minä makaan tässä ja ajattelen vain niitä vanhoja, hyviä
aikoja. Köyhiä me olimme ja aika harmi meillä oli aina raha-asioittemme
järjestämisessä, ja kun tuli ensimäinen päivä, ei mulla useinkaan ollut
muuta kuin kolme ja puoli kruunua saatavana palkastani, mutta hyvällä
tuulella olimme silti. Täällä oli korvia huumaava melu. »Mamma», joka
nyt on maalla naimisissa, oli harvinaisen taitava pitämään pahaa ääntä
eikä häntä juuri rakkaus ja kihloissa oleminen häirinneet. Joka ilta
me nauroimme siksi kunnes emme jaksaneet enempää, koska ruumiimme
jalommat osat tulivat liikaa rasitetuiksi ja useamman kuin yhden kerran
olin minä itseni niin kuittiin puhunut, etten enää olisi kyennyt edes
rääkymään.
— No ei se sitten olekaan ihmeellistä, että sinusta nyt tuntuu
hiljaiselta, sanoin minä.
— Ihmeellistä! Babyhän kävelee ympäri posket kalpeina ja hameet roikkuu
kuin seipään päällä — —.
— No onko se ihmeellistä, sanoin minä, huomatessani hänen
äänenpainossaan jotain moitteen tapaista. Pettynyt rakkausasioissaan —
—.
— No mikä rakkaus se oikein sitten oli?
— Se oli ensimäinen, Eeva kulta, sanoin minä, ja sillä hyvä. Sitä
paitsi hän on ilman paikkaa.
— Se on kyllä vakavampaa laatua, sen minä myönnän. Onkos hän nyt taas
työnhaussa, vai miten sinä luulet?
— On varmaankin, sanoin minä. Ei hän anna perään. Hän on saanut
päähänsä, että hän ei tahdo lähteä Tukholmasta vaikka hänen äitinsä on
kirjoittanut ja ottaisi hänet kotiin Oskarshamniin, vai mikä se nyt on.
— Semmoisia me olemme kaikki, sanoi Eeva. Usein me haukumme Tukholmaa
ja meillä on kyllä siihen syytä. Mutta samalla me rakastamme tätä
kaupunkia kiinteästi ja toivottomasti. Me kyllä saamme sangen vähäsen
kaikesta siitä kauniista iloisesta ja hauskasta, mitä kaupunki voi
tarjota, sillä pääasiassa tulee meidän osaksemme vain katujen lika,
kunnallisverot ja korkeat vuokrat. Mutta koetappas lähettää meitä
Oskarshamniin. Jonkun ajan kuluttua kuolisimme ikävöidessämme sitä,
mitä nyt täällä haukumme. Täällähän voi sentään aina jotain tapahtua.
— Niin, kylläkin, niin kauvan kuin olemme nuoria, sanoin minä. Mutta
ajatteleppas sitten.
— Älä puhu mitään tuommoista, mutisi Eeva hieman väräjävällä äänellä.
Minä en uskalla ajatellakaan kuihtuvani hautaustoimistossa viidentoista
markan palkankorotuksella kuussa. Minustahan tulisi aivan semmoinen
kuin Emmystäkin.
— Minä pidän Emmystä kuitenkin, sanoin minä. Samoin kuin pidetään
siivosta ja hiljaisesta kilpikonnasta.
— Sinusta kenties tuntuu hauskalta, kun sinulla on kilpikonnia
läheisyydessäsi, mutta minä olen toista maata. Juuri hänen
kilpikonnamaisuutensa ja salaperäisyytensä ärsyttää minua. Ennen
sai olla varma siitä, että hänen ajatuksensa olivat ystävällisiä,
vaikkakaan niitä ei ollut paljon. Sitä paitsi ei häntä paljon ennen
huomannutkaan, mutta nyt hän ärsyttää minua. Minä en voi häntä sietää.
Minä olen iloinen, etten ole vihitty häneen. Minä luulen, että tästä
voi tulla joku muutos, vaikkakaan en tiedä millä tavalla.
— Minä luulen sen tietäväni. Katsoppas, minä luulen, että hän on paljoa
sairaampi kuin mitä kukaan aavistaakaan. Mutta hän on vain vaiti ja syö
aspiriinia. Kolme, neljä pulveria päivittäin ottaa hän, sen minä olen
huomannut. Mutta pian tulee päivä, jolloin se enään ei auta.
— No ottakoon silloin kuusi, sanoi Eeva hieman sydämettömästi. Nehän
ovat Jumalan kiitos niin halpoja.
— Hyi, Eeva, sanoin minä, etkös sinä tiedä kuinka vaarallista se on.
— Minä tiedän sen paremmin kuin sinä, sanoi hän. Yhteen aikaan olin jo
vähällä tulla sen nautinnon orjaksi. Sehän on konttorityttöjen kohtalo
ja onnettomuus, kuten tiedät. Se on niin halpaa ja sitä on niin mukava
saada ja sen jälkeen tulee niin mukava olla, kun se vie päänkivun pois.
Mutta sitten yhtenä päivänä huomasin muistini heikentyvän ja sitten
olen antanut päätäni särkeä niin paljon kuin sitä on haluttanut.
— Ja rupesit kai ottamaan Blaudin rautapillereitä —, sillä vielä nytkin
ne ovat Eevan heikkoutena —. Mutta luuletkos tosiaankin, että muutkin
konttoritytöt, paitsi Emmy, syövät niitä kaksi ja kolme päivässä.
— Minä tiedän yhden konttorin, sanoi Eeva, jossa juoksupoika yhtäkyytiä
lentää apteekin ja konttorin välillä tyttöjen asioilla. Lopuksi sanoi
johtaja, että heidän pitäisi koota niin paljon rahaa, että saisivat
yhden kilon kerrassaan. Semmoista on konttorielämä. Mutta nyt ne ovat
kai kaikki kuolleet tahi joutuneet naimisiin.
— Niin, eihän sitä muuta valittavaa ole, sanoin minä.
Samassa tuli Baby, pani kappansa tuolille, hanskansa toiselle tuolille,
ranskanleivän pöydälle ja tuli sitten uunin viereen.
— Minulla on nyt paikka, kertoi hän.
— Katsoppas, sanoi Eeva, ja sytytti lamppua.
Minä laskeuduin alas sohvalta ja etsin hiusneulojani.
— Mikä paikka, Baby?
— Eräässä leipurissa Stuurekadulla.
— Paljonkos kuukaudessa?
— Niin, ei se paljoa ole. Neljäkymmentäviisi alussa. Mutta — —.
— Leivoksillako sinä luulet eläväsi, tahi luuletkos saavasi herroilta
juomarahoja?
— Kuinka sinä olet ilkeä, Pegg, sanoi Baby, ja kohotti nuhdellen
katseensa minuun.
— Niin olenkin, sanoin minä, koska sinä olet nauta. Vai kuinka, Eeva?
— Eeva oli jyrkästi, kenties liiankin jyrkästi samaa mieltä kuin minä.
— Te olette ilkeitä, sanoi Baby itkuun purskahtamaisillaan.
Minähän olen tehnyt kaiken voitavani. Ettekä te osaa aavistaakaan,
montako askelta minä olen ottanut ja montako kieltävää vastausta
pyyntöihini saanut sen jälkeen kun minut ajettiin pois Yhdistettyjen
Osakeyhtiöitten konttorista.
Kello oli neljänneksen yli seitsemän. Minä panin päällystakkini ja
hattuni ylleni voidakseni vielä kerran auttaa Babya. Mutta tällä kertaa
minä en ajatellut ensinkään päällikköäni. Minun on hyvin vaikeata
pakoittamatta kääntyä hänen puoleensa. Hänen läsnäolonsa tekee minut
hermostuneeksi. Mutta milloin en häntä näe, on minun miltei ikävä
ja hän — — — ei, en minä sentään viitsi kirjoittaa sitä. Minä olen
lopettanut hänestä puhumisenkin, sillä tytöt vain sanoisivat: anna sitä
ympäri korvia. Mutta kuinkas minä voisin sitäkään tehdä? Henkisesti
annan itselleni korvapuustia joka päivä. Se on ainoa, mitä voin tehdä.
Juuri kun olin aikeessa mennä, sanoi Baby:
— Kuules nyt, missäs Emmy on?
— Ei se ole vielä tullut.
— Sehän on merkillistä.
— Kuinka niin?
— No eikö hän sitten ole puhunut siitä kauheasta metelistä, joka oli
eilen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorin edustalla?
— Ei, kilpikonna ei juuri paljoa ilmoittele. Mikä meteli se oli sitten?
— Juu, siellä oli suuri skandaali, mutta minä en ollut mukana, Pegg.
Noin kaksitoista tahi viisitoista niistä, jotka konttorista erosivat,
kulkevat tavallisesti edestakaisin ja odottavat, kunnes ne toiset
menevät päivälliselle. Ja ne panivat toimeen pienen mellakan, aivan
niin kuin työmiehetkin tekevät ja sanoivat niille toisille rumia
sanoja, mutta ei sentään niin rumia kuin työmiehet. Mutta eilen kuin
tytöt tulivat ulos, oli heillä viidenkymmenen kruunun lahjapalkkio
siitä, niin kuin johtaja sanoi, että he olivat olleet lojaalia ja
muutamat heistä eivät voineet olla härnäämättä sen johdosta noita
ulkona seisovia raukkoja, ymmärrätkös?
— Kyllä minä ymmärrän.
— Ja silloin tietysti ne suuttuivat vallan mahdottomasti ja syntyi
suuri tora ja riita. Johtaja oli onneksi mennyt, mutta porttivahti ajoi
heidät kaikki pois. Nyt ovat he kannelleet johtajalle ja johtaja on
sanonut soittavansa poliisille, jos se vielä uudistuu. Minua hävettää.
— Niin minuakin. Tähän verrattuna on sinun tyhmyytesi oikein maukas. Ja
minä lähdin.
Mutta Babyn tyhmyys ei ollut mitään minun oman tyhmyyteni rinnalla.
En minä tiennyt, että minun enoni on Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
osakkeittenomistaja ja johtokunnan varajäsen. En ole koskaan tullut
niin nolatuksi. Sen sijaan että minun kiltti enoni olisi antanut
Babylle paikan, sain minä kuulla enoltani, jonka kapitalistisydän oli
syvimpiä myöten järkytetty, että tyytyväisyys on naisen hyve ja että
minun pitää varoa, jotta ei tuo nykyaikainen henki minuun tarttuisi.
Lakko oli hänestä mitä paheksuttavin ja palkat niin — no, se oli
periaatteellinen kysymys. Jos henkilökunta olisi jollakin siivolla
tavalla anonut itselleen lahjapalkkiota, olisi hän kylläkin puolustanut
sitä johtokunnassa, sanoi hän. Mutta se hävytön tapa, Elisabet kulta,
se tapa — — — ja en minä missään tapauksessa voi hakea paikkaa yhdelle
niistä, jotka sillä tavalla tekivät. Se olisi väärin tehty niitä
kohtaan, jotka ovat menetelleet oikein. Viimemainittuja tulee rohkaista
ja johtokunnan jäsenet ovat päättäneetkin niin tehdä, antamalla
vuoron perään heidän syödä päivällistä luonaan. Täten säästyy heiltä
joltinenkin summa eikä yhtiölle tule kuitenkaan mitään lisämenoa.
Loppuosa oli kylläkin tarkoitettu leikinlaskuksi, mutta minä oikein
toden teolla suutuin.
— Mutta onkos teillä varaa siihen, sillä ettehän te saa muuta kuin
kaksikymmentä prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä
äänelläni.
— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi
hän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10
prosenttia osaketta kohti.
— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te
olettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.
Kaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja
suureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.
— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen,
sanoin minä.
Mennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään,
mutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä
suljin oven. Voi hyvä Jumala!
— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti
kädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän
keskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä
hyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti
sulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.
Minusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri
tulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä
tädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.
Täti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen
mielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä
näin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti
sulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni
sanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän
ei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi
kuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti.
He pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin
meneväni oopperaan.
Kun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni
ja sanoin:
— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä
emme huoli puhua mitään niille muille.
— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni
toteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja
Görelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75
äyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin
muutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä,
sillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti
minun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta
sisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä
välttämättömästä, joka lähestyi.
Oli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin.
Tuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren
katuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani
Kuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka,
joka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin
vastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen
vartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät
rakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin,
ikävöin minä sitä itsetietoisesti.
Ja kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni:
niiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.