Ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja
ellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori
ja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen.
Ja toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut:
Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni
ovat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.
Päällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää
kysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta
minä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono
kuin minä todellisuudessa olen.
Liitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin
konttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta
tarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka
muuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen
aamuisin.
— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.
Niin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi
lauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni,
ajattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun
saakka.
Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu
Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen,
neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa
eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen
kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin
kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun
kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa
sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.
Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen
tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin
lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy,
joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja
äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.
Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa
tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta
ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta
ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi
muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme
kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä
olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla
peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti
lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli
aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut
valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei
ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni
kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa
joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.
Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän
lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla
ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän
hiljaista, pyhää onneamme.
Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on
kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin
minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se
vapaus.
Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.
— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt
vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä
kukkia Heinätorilta.
— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan
liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä
henkiin.
— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko.
Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin
vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?
— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut
eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.
— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani
odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen
Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin
minä menehtyisin.
— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.
— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa.
Ota Levertin mukaasi.
— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?
— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?
— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?
— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta.
Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen
kuudellakymmenelläviidellä.
— Noh?
— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole
mikään armeliaisuuslaitos.
— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat
ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja
siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.
— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää
hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.
— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin
kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin
linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?
— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten
tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.
— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset
ajat kuin oli ennen.
Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen
menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.
Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen
menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain
jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää
kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.
Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se
oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia
ennen sänkyyn menoa.
Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun
hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni
ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi
Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.
Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja
kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa,
väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.
Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:
— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.
Ja Magnhild valitti:
— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin
nuorin viime sunnuntaina.
Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta
Magnhild tiuskasi:
— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten
synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien
iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua
nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen
nautinto.
Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä
kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja
ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli
kaksitoista olimme puetut.
Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin
mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen,
mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin
ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.
— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut
täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin
ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin
sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja
täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää
varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä
hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska
hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana
käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein
rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut
herrat.
— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.
— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna.
Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.
— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet
olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?
— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut
Halmstadissa.
Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen
puolestaan pienen rukouksen.
4.