30 p:nä syyskuuta.

Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli

otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus,

kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ.

Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on

keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi

pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä

kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu

monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu,

jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään

menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen

täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien

taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain,

näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja

hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva

tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina

korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä,

sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten

välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin

aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan

jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.

Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä

käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä

ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.

Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen

sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari

taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on

kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut

kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä

kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin

ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi

ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin

tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia,

joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään

piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken

ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja

sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme

kasvoilla.

Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu

liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on

Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten

konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti

minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä,

että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki

Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista

äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä

ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen,

joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella

hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja

Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn

päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina

sen kasvot alaspäin päiviksi.

Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta

minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita

puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on

oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle.

Siellä seisoo aivan lyhyesti:

»Opi kärsimään valittamatta.»

Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen,

että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia

gobeliineja.

Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin

varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka,

tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni,

uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen

yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani

on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä

huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en

ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen

huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen

kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin

kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun

sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui

olevan koti.

Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi

hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva

syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän

päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto

jaan: Herra Jumala, öljy!

— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.

— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.

Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten

suoraa tietä rappuja alas.

Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi

ovikello.

— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja

hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli

hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa

toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.

— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.

— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on

puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa

ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina,

kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy

kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa

minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka

sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.

— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta

sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.

— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän

ruokaa.

— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan

nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.

— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.

— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva.

Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja

huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois

vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.

Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.

— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa

yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas

nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin

lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin...

— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.

— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan

kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua

Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin

konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt

on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto

mailmassa.

— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan

perästä, sanoin minä.

— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti

tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi.

Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen

ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia,

jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei

ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen

minä takaan.

— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat

aina niin pitkän väliajan perästä.

Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu

kasvoilla.

— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä

otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan

erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä

ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme

lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti

paperossia.

Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme

paneutumaan maata.

Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!

Ja sitten me nukuimme.

3.

Konttorityttöjen kohtaloita · 第 6 / 15 题