Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli
otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus,
kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ.
Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on
keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi
pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä
kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu
monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu,
jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään
menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen
täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien
taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain,
näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja
hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva
tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina
korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä,
sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten
välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin
aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan
jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.
Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä
käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä
ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.
Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen
sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari
taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on
kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut
kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä
kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin
ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi
ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin
tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia,
joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään
piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken
ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja
sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme
kasvoilla.
Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu
liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on
Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti
minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä,
että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki
Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista
äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä
ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen,
joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella
hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja
Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn
päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina
sen kasvot alaspäin päiviksi.
Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta
minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita
puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on
oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle.
Siellä seisoo aivan lyhyesti:
»Opi kärsimään valittamatta.»
Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen,
että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia
gobeliineja.
Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin
varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka,
tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni,
uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen
yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani
on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä
huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en
ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen
huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen
kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin
kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun
sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui
olevan koti.
Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi
hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva
syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän
päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto
jaan: Herra Jumala, öljy!
— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.
— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.
Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten
suoraa tietä rappuja alas.
Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi
ovikello.
— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja
hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli
hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa
toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.
— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.
— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on
puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa
ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina,
kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy
kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa
minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka
sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.
— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta
sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.
— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän
ruokaa.
— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan
nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.
— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.
— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva.
Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja
huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois
vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.
Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.
— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa
yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas
nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin
lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin...
— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.
— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan
kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua
Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin
konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt
on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto
mailmassa.
— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan
perästä, sanoin minä.
— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti
tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi.
Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen
ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia,
jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei
ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen
minä takaan.
— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat
aina niin pitkän väliajan perästä.
Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu
kasvoilla.
— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.
— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä
otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan
erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä
ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme
lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti
paperossia.
Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme
paneutumaan maata.
Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:
— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!
Ja sitten me nukuimme.
3.