Porvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa.
Kapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen
perheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota
se oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.
Kapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt
naisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä
elintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät
nämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa.
Porvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan,
joutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut
hakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.
Ja sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät
sisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi,
pikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin
kaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt
istuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni
paikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona
ja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa
ainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».
Mutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän
ja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat
paikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään
ja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan.
He ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta
saakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän
asemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi
kuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät
palkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää
palkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii.
He ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin
vaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän
vuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.
Heitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään
joksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä
paitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia
työnantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten
»parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi,
sulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta
istumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun
työnantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla,
eivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa.
Luonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita
loppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi
lakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta
ole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat
enemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.
Elin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman
konttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä
tomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka
taholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista
ja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista,
taistelua olemassaolon puolesta... sellainen on tuon itsetiedottoman,
sivistyneen köyhälistön elämä.
Elin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan
on hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä
naisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet»
(Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan
elämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan»
kirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen
kohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu
kirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.
Helsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.
Suomentaja.
1.
Tukholma 29 p:nä syyskuuta.
Mikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut
kymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun
pappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin
ensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat
tukastani.
Vielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin
tulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut.
Muistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten
ensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja
seisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni
odotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun
elämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä,
eniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista
kelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks,
kolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin
alimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että
minusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan
viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.
Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta
tämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä
olevaan.
Mielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija
pumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena
pakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.
Joku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että
meidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole
rakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se
huutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on
juuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan
työtä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee
kauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta,
mutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka
Putte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä.
Täällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin
hirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta
ottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona
ja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen,
koska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään
suosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan.
Minä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne
mieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla
on vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani
tuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä
saan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä
ja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin,
sillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä
kahdeksallakymmenellä.
Tulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli,
toisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat
hyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes
yhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse
rohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin
mielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että
en edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa
leipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos
nimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.
Raitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät
nähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani
»ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla».
Koska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden
alkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken
todennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan
vain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello
seitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.
Ja se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja
talojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan
kohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti
jo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita
perheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni
portista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin
linna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen
pitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan,
jonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka.
— Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan
taivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha
kokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan
Jooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.
Me asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä
talo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin,
että rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule
turhanpäiten kotiin.
Kun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne
viidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan
alimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin
ovelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo
tärisi.
— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.
— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen
tähän aikaan päivästä kulje.
— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!
Sen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän
epäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa
ja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se
Pohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta
minusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että
tämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja
eli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa.
Meillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka
pojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä
luulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan
leivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa.
Päivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii
ja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan,
joka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä
asuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme
miehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi
olla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain
kodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.
Eeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta
pitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.
— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten
kanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että
kaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.
Kaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan
päällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes
Eeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää
kuolleetkin haudoistaan.
— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.
— Notari!
Joku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin
poispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu
ja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei
sieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa
koko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.
Heti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.
— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!
Minä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan
kuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat
lensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille
eräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät
itselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä
kuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen
hattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat
he rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä
vaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista,
että minä oikein hätkähdin.
Odottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin
pestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta
ei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti
yhdistettynä pesupunkkaan.
Nyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin
puulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella
mitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan
eteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse.
Hän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet
kuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten
pikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen
hypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes
esitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun
makuuni.
Heillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin
tänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja
muut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin
kokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt
olen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.
2.