Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.
Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.
Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen
haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita
puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.
Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat
nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa
tuoksuaan leppoisaan ilmaan.
Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.
Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin
raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä
kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien
sävelien viehätysvoima oli liian suuri.
Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt
kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan
keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi,
jos hän haluaisi lepoa.
Mutta hän ei saanut lepoa.
Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi,
ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.
Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät
riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja
pystyttänyt senkin siihen.
Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun
viehättävää kumotusta.
Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa,
eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin
kauniilta -- minkähän näköinen hän mahtoi olla?
Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten
takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen
mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen
olennon kuva.
"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.
Kauvan hän istui liikahtamatta.
Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.
Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina
hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan
Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen
korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.
Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.
"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne
lienevät? Pakenevia roomalaisiako -- vaiko hänen puolisonsa?"
Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se
kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun
valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin
kirkkaalla päivällä.
Kavioitten töminä hiljeni äkisti.
Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi
ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen
peninkulmapatsaaseen.
Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta
jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän
valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.
"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene
huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä
on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? -- Joutavia! Kuningas Liutbertin
poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."
Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.
"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä
heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne,
niin huudan teitä. Mutta minä arvelen --"
"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa
keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"
"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.
Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta
taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa
vastaan aika sysäyksen.
Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo
terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja
-- taittui.
Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.
"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen.
"Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."
Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme
kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se
läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä
riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.
Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen
oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.
"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. "_Waffenâ Feindio!_ Avuksi!"
Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen -- tribunon
oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.
"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi
toinen, eli Himilko-centurio.
Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella
alemannilaisen kimppuun.
Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa,
jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat,
suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla
iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi
ääntä päästämättä selälleen maahan.
Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen
vihollisen otsasta.
"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.
Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.
Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että
se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena
kappaleena hänen kädestään.
Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen
kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle
ilmaan.
Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun
ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.
Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt
voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot,
ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.
Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään
viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten.
Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin
hämmästyvän kookasvartaloista germania.
"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa
kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia.
Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä
noutanut."
"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."
"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan -- erään vaimon."
"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."
"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu
tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän
siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."
"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa
tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä
rämähti halki ja putosi palasina maahan.
Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli
sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten,
varsi katkennut.
Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan
lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään
aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle,
päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä
murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän
roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania
vastaan.
Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan,
kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla
suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen
huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten.
Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen
maahan; miekka putosi hänen kädestään.
Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä
sillä hänen kurkkunsa.
Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.
Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia.
"Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt -- hänen luokseen! Minä luulen
-- sen ansainneeni."
Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan
oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella,
jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän
astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta
kohti.